Rise Aboven vastaus seiskaripsykedeliarockin invaasiolle.

Purson. Nimi, joka kuulostaa suomalaiskorviin hieman hölmöltä, mutta on kuitenkin erään demonin nimi. Okkulttinen, vahvasti 70-luvun henkeen väräjävä rock on tätä nykyä kovassa huudossa, ja joukkoon kaapuiseen liittyy myös Rise Aboven kiinnittämä Purson. Koska kyseessä on Rise Aboven kiinnitys, sitä olettaa automaattisesti Pursonin olevan kovempi tapaus kuin monien muiden samalla alalla toimivien yhtyeiden.

Black Widow, Coven ja vastaavat 60-luvun lopun hippiokkultismibändit hiipivät jatkuvasti mieleen, ja saatteessa namedroppaillaan vielä King Crimson ja Siouxsie and the Banshees. Pursonin soundi on pölyinen ja hämyinen, eikä millään muullakaan tavalla moderni. Tämä kiekko on varmaan vielä taltioitukin kelanauhoille. Merkillepantavaa on myös vokalisti Rosalie Cunninghamin teatraalinen ääni. Kiinnostavinta Pursonissa on kuitenkin sen tapa tehdä musiikkia. Edellä mainituilla ominaisuuksilla varustettuja yhtyeitä ovat esimerkiksi Jex Thoth ja The Devil’s Blood, mutta Purson ei kuulosta kummaltakaan. Niihin verraten Purson on hieman mystisempi, uneliaampi ja hieman hankalammin lähelleen päästävä.

Ei mikään ihme, että Lee Dorrian on tästä innoissaan. Mutta uusi sensaatio? Paha vielä tässä vaiheessa sanoa, vaikka jo pelkkä Rise Above -kiinnitys tuonee Pursonille osittain ansaittua huomiota. Se taisi riittää, kun levy kaiketi möi jo loppuun.