Doom-metalli on hankala laji. Miten säilyttää raskaus, ahdistus ja synkkä tunnelma sortumatta junnaavuuteen ja toistoon, joka vie kuuntelijan väistämättä stop-napille? Chilestä putkahtava Poema Arcanus on itselleni aivan uusi tuttavuus, vaikka bändi onkin perustettu jo 1992 ja debyyttikin on kuulemma julkaistu vuonna ’98. Orkesterin tämänkertainen hengentuote kantaa nimeä ”Timeline Symmetry”, ja levy kumartaa aika vahvasti sellaisten Eurooppa-doom -kolossusten suuntaan kuin Candlemass, Anathema ja My Dying Bride, mutta levyllä on aistittavissa myös vahva porgressiivisen metallin viba.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tämä on hankala laji. Vaikka soitto kulkee, Poema Arcanusin suurin kompastuskivi taitaa siis kuitenkin olla biisimateriaalin omaperäisyyden puute ja se fakta, ettei nyt oikein vielä ”lähe”. Duumin klise-ämpäristä ammennetaan, mutta vain pinnalta ja sen huomaa. Vokalistin suoritus on ihan ok, mutta kun vertailukohtina on väkisinkin Messiah Marcolin, Vincent Cavanough tai Robert Lowe, niin kauas jäädään äänen karismassa.

Jos kuuntelijalle on tärkeämpää vaan semihidas My Dying Bride -kopiointi ja pitkät biisit omaperäisyyden ja vahvan tunteen sijaan, sillon tästä saattaisi saada jotain irti. Itseni ”Timeline Symmetry” jätti enemmän kuin kylmäksi. Ei jäänyt siis oikein mitään mieleen. Toimii baarissa taustamusiikkina, mutta ei itsetarkoituksellisessa kuuntelussa.