90-luvun alussa perustettu ja muutama vuosi sitten uuden tulemisen tehnyt Plastic Tears julkaisee nyt ensimmäisen comebackin jälkeisen levynsä. Ja kyllähän tämä vanhalle Hanoi Rocks -diggarille maistuu vähintäänkin taustamusiikin veroisesti, vanhemmiten on näitä alkanut poseerausrokkareita jopa arvostamaan; jos saa punkkarit valtaväestöltä paskaa niskaansa, saa sitä varmasti myös meikkaavat pitkätukkamiehet. Musiikkikin on periaatteessa melko lähellä punkkia, yksinkertaista kolmen soinnun rokkia, jota tarttuvat melodiat kehystävät.

Aikaisemmin Hanoi Rocksiin verratessani viittasin bändin ulkonäön lisäksi muutamiin popimpiin melodioihin, kokonaisuutena ”Nine Lives Never Dies” on kuitenkin tasapaksumpi ja plsiiumpi esitys, josta M. Monroen ja A. McCoyn tuoma särmä puuttuu. Suurin yksittäinen epäkohta on ajoittain turhan heikko laulaja, jonka ääni tuntuu ”revittelykohdissa” irtoavan melko väkinäisesti, joskin on Miqun äänessä paljon hyvääkin. Omiksi suosikeiksi nousevat kakkosbiisi Love Is For Losers ja Underworld Angels, joissa yksinkertaiset riffit, tarttuvat melodiat ja laulu toimivat hyvin yhteen. 13 biisin joukkoon mahtuu kyllä muutama turhempikin rykäisy, eikä pieni tiivistäminen loppusta olisi ollut kenellekään pahaksi.

Bändi on kyllä pitkän uransa ns. ”ansainnut”, mutta toisaalta en ihmettele, ettei bändistä sitä seuraavaa supertähteä tullut, sillä se jokin tästä vieläkin puuttuu.