Kuva: Pig Destroyer - Painter of Dead Girls

Pig Destroyer – Painter of Dead Girls

On se ihmeellistä, miten saattaa noin harmittoman ulosannin omaavista miehistä lähteä noin kipakka meininki. En ole (hävettää tietysti paljastaa) tiennyt orkesteria kuin toista vuotta, mutta uutuus – muiden lisäksi – vei välittömästi jalat alta ja siksi mm. oivaa ainesta kertomaan miksi kolmikko nousi alle viikossa yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista metallikokoonpanoista keskuudessani. Yleensä moinen suoriutuminen vaatii basson kuulumista soitinrepertuaariin ja vie vähintäänkin kuukausia, joskus kuluu vuosia takuuviihteen vakauttaakseen asemansa. Muutaman kerran läpi ihmettelyn tuloksena häkellyttävän rujo, mutta selkeä paiskonta maistuu aina vaan paremmalle. Veren ja mellakoinnin maku suussa sorrun jopa itse inhoamaani toimintaan, soitin toistolla kun ei malta lopettaa. Perinteisille määritteille näytetään jälleen persettä, kyseessä pitkäsoitto vaatimattomasta kestostaan huolimatta. Kuten aina mielelläni julistan, vahvuus on laadussa eikä määrässä. On sitten kyse jäsenistä tai materiaalista. Tätä ei kyllä tietääkseni voi saada liikaa. Hetkeä pidemmät blastit minimissä, mutta sus siunakkoon vallitsevaa menevyyttä! Aina jaksaa mellastaa monitoimiguru Scott Hullin riffien jylistessä, etenkin kun Harveyn kompit ja Hayesin lyriikoittensa tulkinta saavat myös adrenaliinin ja muut toimintaan provosoivat eritteet pikavauhtiin. Mukana useita kertoja muita luksuksempi näkemys Stoogesin Down On the Streetistä ja jotain omaa vanhempaa roipetta hieman uusiksi käsiteltynä.