Aihearkisto: Levyarviot

Sangesuga – S/t

Sangesuga on melko tuore punk-nelikko Helsingistä. Itselläni havainnot tästä bändistä – joka sisältää ns. ”ammattitaitoistakin” väkeä riveissään – ovat rajoittuneet tähän mennessä yhteen nähtyyn keikkaan, josta en vieläkään tiedä mitä mieltä siitä pitäisi olla. Aistiharhani saavat uusia sävyjä kun Sangesugalla onkin seiskatuumallinen biisejä.

Sangesuga on tapaus, joka ei jätä kylmäksi. Bändi soittaa melko hämärää punk-musiikkia, joka lainailee perinteisestä seiskaseiskasta, hardcoresta, The Stoogesilta ja stonerista. Stoner punkiksikin tätä on sanottu. Sangesugan tulkinta punkistaan on jopa psykedeelistä, vaikkakin eri tavalla kuin esimerkiksi Chestbursterilla. Tätä hämäryyttä korostavat härkäset kitarasoolot, aavikkoriffit sekä naislaulajan omintakeinen (ja ruotsinkielinen?) tulkinta. Melko riskialtis konsepti, mutta se toimii varsin hyvin, vaikka välistä tuntuu siltä ettei tässä koko touhussa ole mitään tolkkua, mutta se toisaalta tekeekin Sangesugasta perin kiinnostavan tapauksen.

Vaikka paikoin Sangesuga tuntuu olevan eksynyt aavikolleen, on se kuitenkin saanut tavanomaista kutkuttelevamman punkkilevyn tehtyä, joka kannattaisi tsekata jokaisen, joka punkkinsa haluaa kaavoistaan oikeasti ulos murtautuneena. Ei tästä isoja hittibiisejä saa irrotettua, mutta kokonaisuutena Sangesugan ensirykäisy on onnistunut.

Aortaorta – Violent Meditation

Tamperelaisen Aortaortan toista pitkäsoittoa ollaan jo tovi ehditty odotella. Viimeksi bändi oli levyä julkaisemassa vuoden 2009 lopulla, jonka jälkeen on pidetty taukoa ja kokoonpanossakin on tapahtunut muutosta. ”Violent Meditationilla” vahinkoa otetaan takaisin, jo pelkästään pitkäksi venyneen levytystauon suhteen mutta myös äänitteen laadukkuuden suhteen.

Vaikka ”Chaos Rhymesistä” jonkin verran pidinkin, jätti se kuitenkin tietyiltä osin kylmäksi. Levyyn ei saanut kunnolla otetta ”Movement is All” -kympin jälkeen. ”Violent Meditation” on vähintään yhtä väkivaltaista mielentilaa sisältävä noise rockille pohjautuva järkäle, joka on kuitenkin suoraviivaisempaa ja ehkä enemmän myös biisien suhteen helpommin sisäistettävää, mutta samalla myös vainoharhaisempaa ja vesikauhuisempaa. Tuntuu siltä, että johonkin tällaiseen tähdättiin viimeksikin. Käytännössä tämä on saavutettu biiseillä, joiden koukkuihin ja piikkeihin on uhrattu paljon ajatusta ja jotka esitetään sellaisella maanisella raivolla, ettei levyn porautumista psyykeeseen voi jättää huomiotta. Tähän kun lisätään vielä piikikkään kantikkaat soundit, niin puhutaan jo varsin onnistuneesta levystä. The Urinals -laina Ack Ack Ackin sopii kokonaisuuteen hyvin.

Odotus on ollut pitkä, mutta helposti sen arvoinen, vaikka levy onkin ruma, likainen, rujo, aggressiivinen, iljettävä, introvertti ja nyrjähtänyt. Juuri siksi se onkin hyvä.

[youtube url=xAcBhNDJueA]

Block Buster – Hammered & Smashed

Melkoisen mitäänsanomaton bändin nimi ja koruton levynkansi eivät lupaa hyvää, takakannessakin karvaisia nuoria uroita Jack Daniels -pullot kourassa… ahaa, ei kai vaan olisi taas kyseessä stereotyyppinen suomalainen kutosdivarin hevimetalliorkesteri, arvailee hiljalleen tuskastuva musiikkikriitikko. Ja vieläpä Kallaveen rannalta Kuopiosta, Savon sydämestä, tämä itseään Bon Joviakin lämmitellyt nuoriso-orkesteri Block Buster näyttää olevan kotoisin.

Ensimmäiset tahdit CD-EP:n avaustykityksestä To Hell And Back laittavat vieressä nuokkuvan kaverinkin havahtumaan ja huudahtamaan: ”Mikä bändi?” Samassa haihtuvat myös kirjoittajan ennakkoluulot. Tämähän perhana toimii! Kovasti, kovasti meininki on sen eräänkin kenguruorkesterin kuuloista, vaikkakin nämä savolaisjannut taitavat silti olla ihan oikeasti vielä koulupukuiässä.

Niin paljon kuin Block Busterin kappaleet ovatkin periaatteessa vain ja ainoastaan satakymmenprosenttisesti perus hardrockia, eivätkä millään muodoin pyri lajityypin uudistamiseen, erottuu bändi silti edukseen genressään. Tätä kamaa on vaikeaa tehdä todella uskottavasti, mutta Block Busterin juttu ei kalpene isompienkaan poikien vierellä.

Soitto on konstailemattoman yksinkertaista, voimakasta ja tarkkaa. Soundit ovat kertakaikkisen upeat, kitarat jyräävät, rummut ja basso jolkuttelevat varmasti eteenpäin kompuroimatta. Soolokitaristi Elias Salo tekee tappavan tarkkaa työtä ja laulaja-kitaristi Aarni Metsäpelto on kahta minuuttia vaille uskottava hardrocksolisti ja jopa mullikuorotkin uhoavat asenteella. Biisit on maltettu pitää yksinkertaisina ja kuitenkin niissä on riittävästi ideoita mielenkiinnon säilyttämiseksi useampaakin kuuntelua ajatellen.

Väkisinkin alkaa miettiä, että jos kerran hemmot jo tuossa iässä tekevät näin kypsää kamaa, niin mitä ovatkaan saavuttaneet viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Tulemme todennäköisesti kuulemaan Block Busterista muodossa tai toisessa myöhemminkin.

[youtube url=zh8CENZAXJ0]

Out of Tune – Aamuruskon saari

Out of Tune julkaisi ”Discontent Producers” -pitkäsoittonsa jo viisi vuotta sitten. Sen jälkeen on tullut pienempiä levytyksiä, mutta toista pitkäsoittoaan bändi on valmistellut jo pitempään. ”Aamuruskon saari” vaihtaa laulukielen suomeksi ja vie bändiä kunnianhimoisempiin suuntiin tekemällä konseptilevyn, joka on taottu selkeästi kokonaisuus mielessä. Taukoja ei kauheasti pidetä, kun Out of Tune risteilee tilanteesta toiseen, eli ahdingosta onnen kautta vieläkin suurempaan ahdinkoon. Tarinaa rakennellaan kuitenkin melko tiiviillä tahdilla, kun 40 minuuttia on loppujen lopuksi melko lyhyt aika eeppisen tarinan esittämiseen. Tuohon 40 minuuttiin mahtuu myös paljon kokeilua ja leikittelyä punkin, metallin ja progressiivisen rockin kanssa, mutta kokeilunsa Out of Tune pitää sen verran hyvin tassussam ettei kokonaisuus jämähdä levottomaksi rimpuiluksi, vaan on oikeasti onnistunut sulatuskattilan funktiossaan.

Levy on julkaistu sekä ceedeenä että vinyylinä. Oli formaatti kumpi hyvänsä, seuraa mukana bändin basistin Lauri Mannerin käsikirjoittama ja Valtteri Tavastin piirtämä sarjakuva. Sarjakuvan funktiona on toimia sanoitusliitteenä, albumin kuvittajana ja tukijana. Varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla sarjakuva on melkeinpä välttämätöntä, albumin tahdin ollessa liki hengästyttävä. Purtavaa riittää usean kuuntelukerran tarpeiksi ja albumin loppuvaiheilla kuulija on melko kylläinen. Out of Tune on tiivistänyt tarinansa juuri sopivaksi, ja on saanut ”Aamuruskon saaresta” jotakuinkin ensimmäisen eeppisen konseptilevyn, jota kuunnellessa ei missään vaiheessa kyllästytä.

[youtube url=xPnqpC-Ybwc]

Lähdön Aika / Frogskin – Split

Pääradan varrella toimivat Lähdön Aika ja Frogskin ovat sellaisia yhtyeitä, joiden olisi toivonutkin jo pitemmän aikaa tekevän yhteislevyn. Molemmat bändit ovat toimineet kymmenisen vuotta ja levytyksiäkin niillä on ollut jo aika paljon. Yhdessä ne ovat soittaneet keikkojakin.

Lähdön Aika on sellainen yhtye joka on jo aikaa sitten todistanut osaavansa hommansa, ja kyllähän bändiltä toivoisi kuulevansa uutta materiaalia useamminkin kuin vain aina muutaman vuoden välein. Jos tietää miltä Lähdön Aika kuulostaa, niin tietää kyllä miltä tämä uusi splitinpuolikaskin kuulostaa. Yhtye ei tee peruslinjaansa poikkamia, vaan yhdistelee doomia ja crustia totuttuun tapaansa, luoden Lähdön Aika-biisin arkkityypin.

Frogskinin sludgematelu on niin painostavaa ja raastavaa, että Lähdön Aika alkaa kuulostamaan keskitempoisella meiningillään jo rokkibändiltä… mitä se oikeastaan onkin. No, Frogskinin puolella keskitempo muuttuu mateluksi ja huutolaulu korinaksi, happosateesta ollaan menty hautajaisrituaaliin arkkuun makaamaan. Bändi ei ole itselleni ollut läheskään yhtä kova juttu kuin Lähdön Aika, mutta vähintäänkin hyvin on bändi mateluistaan selvinnyt. Ja selviää nytkin, kun tämä saattaa olla kovatasoisin yksittäinen biisi mitä muistan bändiltä kuulleeni, vaikkei tämä nyt ihan genreään mullistakaan.

Eli kaikin puolin kyseessä on varsin hyvä splittilevy, joka ei musiikillisilla ratkaisuillaan yllätä, mutta pitää yhtyeen ystävät kuitenkin tyytyväisinä. Tämä levy kuulostaa ihan Hyvinkäältä!

Identiteettikriisi – Oikeassa elämässä sattuu ja tapahtuu

Länsirannikolla, nimittäin Turussa, majaansa pitävä Identiteeettikriisi on julkaissut EP:llisen omien sanojensa mukaan perinnepunkkia ”vuosimallia 1977”. Siinä mielessä bändi elää nimensä mukaan, että levyn materiaali luo mielikuvan nuoresta Jussi Hakulisesta laulamassa Mega City Fourin nokkamiehenä ja Poriin päin viittaa myös levyn julkaissut Killer Records. Vesa Vahteran laulutyyli muistuttaa välillä myös Problemsin? Tumppi Varosta. Alkuperäiset 77-punkbändit eivät kyllä vetäneet ihan näin koviin tempoihin, mutta sympaattisella tavalla melodiset biisit kylläkin tuovat mieleen punkrockin kivikauden.

Pienen ihmisen kurimuksesta systeemin rattaiden armottomasti jauhaessa kertovat Identiteettikriisin sanoitukset. Mitään kovinkaan uudistavaa näkökulmaa ei tälläkään seiskalla pyritä hakemaan, kunhan nyt vain kapinoidaan järjestelmää ja paljonpuhuttuja ”niitä” vastaan.

Identiteettikriisiin pätee sama, kuin niin moniin muihinkin (punk-)bändeihin. Ei mitään uutta, ei mitään ihmeellistä, mutta silti ihan hyvin vedettyä ja hyvin laulettua peruspunkrokkia. Onko se sitten hyvä vai paha asia, se on Identiteettikriisin itsensä ratkaistava jatkoa ajatellen. Asenne on ainakin ihan kunnossa, pikkuongelmista huolimatta ja niin kuin yhtye itsekin toteaa ”V**** siitä, näillä mennään!”

[youtube url=KTn66zdmUnA]

The Lurking Corpses – 23 Tales of Terror

The Lurking Corpses Yhdysvaltain Indianasta on täällä pelottelemassa ihmisiä… jo toistamiseen. Tämä yhtyeen ensiäänite ”23 Tales of Terror” vuodelta 2003 sai viime vuoden lopulla jo toisen kierroksensa tuplavinyyliformaatissa Hell’s Headbangersin toimesta, joten ilmeistä kulttimainetta tämä esiteini-ikään päätynyt kävelevä ruumis on jo saavuttanut.

Allekirjoittaneelle The Lurking Corpses ei edusta sitä ihan kiinnostavinta osastoa. Bändille Misfits on ilmeisen tärkeä vaikutin ja toki Danzigin varhainen soolotuotanto on ilmeisesti ollut todella kova juttu. Musiikillisesti The Lurking Corpses on myös velkaa Mercyful Fatelle ja toki muillekin kauhuelementtejä kerronnassaan hyödyntäneille muinaisbändeille, vaikkakin Lurking Corpsesista kajastaa kauhupunkin kelmeä loiste. Lord Vladimir von Ghoulin mylvintä menee paikka paikoin kolkuttelemaan koomisuuden porteille musiikin pysytellessä pääsääntöisesti Misfits-pastissina. Joitakin kertoja The Lurking Corpses käväisee kyllä death metallinkin puolella, mutta nämä Into the Slaughterhousen kaltaiset piipahdukset yleensä vain jäävät lyhyiksi piipahduksiksi.

Niitä kokonaisuus olisi kaivannut enemmän, kun materiaalia on tällä julkaisulla reippaan tunnin verran. Tuleehan siinä rahalle vastinetta, mutta ainakin itselläni oli vaikeuksia kuunnella koko pakettia kerralla putkeen, joten kuulija saa tosissaan olla virittäytynyt tunnelmaan ennen kuin tälle odysseialle lähtee. Matskua on aivan liikaa, se on epätasaista mutta parhaimmillaan se on oikein maistuvaa, joten jos pahat elvistelyt ovat sinun juttusi, niin kokeile ihmeessä, jos uskallat!

[youtube url=VKqU0f7DSoE]

Iiwanajulma – Hallelujah!

Iiwanajulman hypetys on ilmiö, jota kaltaiseni ei kykene koskaan ymmärtämään. Yhtyeen meriitit, kuten 5/5 arvostelut Helsingin Sanomissa (kyseessä todellinen asiantuntijalehti musiikin saralla!) ja muissa paperijulkaisuissa viime vuosina pakottivat minut antamaan tälle vielä mahdollisuuden säväyttää.

Lyhyesti ja rujosti: mielestäni ”Hallelujah!” toimisi huomattavasti paremmin paperilla kuin äänilevyllä. Lyriikat ovat yhtyeen todellinen valttikortti, mutta kun tekstit puristetaan kuultavaan muotoon, on tästä käyttökelpoisuudesta jäljellä enää kymmenesosa. 
Myönnän, Passiivisesta väkivallasta on hyvä vetäisy ja varmasti myös oivaa livemateriaalia, vaikka sovitus onkin melko Uranuksesta. Loput kappaleista jäävät äänivallin muserrettaviksi, edes useammalla kuuntelukerralla en saanut musiikista sitä iloa, jota se yleensä tuottaa.

Biisien tittelit, kuten ”Vammauta terveytesi – Skada din hälsa antavat odottaa jotain hurjaa, mutta turhaan. 

Iiwanajulma ei kolahda tajuntaan, ei sitten millään, ei vieläkään. Jos hakusessa on filosofista modernia runoutta alternative-suomirockin/metallin muodossa esittävä yhtye, voi Iiwanajulma olla elämänkumppanisi. Minulle se tuottaa vain harmaita hiuksia.

[youtube url=A9FwFy8X7As]

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käkkyrällään

”Käkkyrällään?” Täh? Kyseisen termin merkitys saati etymologia ei aivan avaudu ainakaan länsisuomalaiselle kuulijalle, mutta jos ja kun sillä kuvataan Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin musiikillista iloittelua ja joukkion elämänasennetta, voi sen mieltää hyvinkin kuvaavaksi asiasta sen enempää ymmärtämättä.

Ensimmäisen kuulostelun jälkeen on vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään, sen verran hämmentävä kalabaliikki Raksilan poikien albumi on, mutta kuitenkin jää halu kuunnella se uudestaan. Jotenkin tuntuu, että tässä on haluttu vetää kaikki asiat oikein kunnolla överiksi. Tosin tuntuu, että tuo edellä sanottu hipoo jo lähes itsetarkoituksellisuutta, mutta onhan se hyväksi koettu tapa erottua ja herättää huomiota. Vaikea tästä silti on olla pitämättäkään.

THJKB:n musiikillista tyylisuuntaa on lähes mahdoton määritellä. ”Äkkiväärä vaihtoehtorock, elektronis-psykedeelinen post-muniinpuhaltelu-sludge-jazz doom-punkpop” sanoo kaikkitietävä wikipedia. No niin. Hyvä. Siinähän se tuli. Lievää sukulaissieluisuutta voisi löytää vaikka sellaisista artisteista kuin YUP tai CMX, eikä vertaus Frank Zappaankaan punkbändissä olisi turhan kaukaa haettu.

Punk-popissa harvemmin suositun pasuunan käyttö tuo levylle juuri tuota ”äkkivääryyden” tunnetta ja usein varsin nokkelat musiikilliset ideat on kuorrutettu halvankuuloisilla lo-fi keyboard-soundeilla, mikä osaltaan lisää hauskojen sanoitusten aikaansaamaa huumori-popmaisuutta. Eivätkä nämä vitsinikkarit idioottimaisista taiteilijanimistäänkään huolimatta ihan tyhjähousuja ole biisintekijöinäkään. Rakenteet, sointukulut ja melodiat ovat nimittäin useinkin hyvin omintakeisen kuuloisia. Levyltä löytyy Jauhelihan ja Lapsuusmuistojen hittipoprallatusten lisäksi vakavampaakin asiaa kuten vaikkapa slovarin muotoon puetut Saatanan Beibi ja Rakkaus Voittaa tai järkälemäinen Oksat Pois. Hitsi soikoon, tästähän huomaa tykkäävänsä joka kuuntelulla aina pikkuisen enemmän. Koukuttivat, perhanat, vanhankin ketun…

[youtube url=J0MxnBGiHPo]

Sleep of Monsters – Produces Reason

Helpohkosti aukeava Sleep of Monsters kuulostaa lopulta omalla tavallaan vielä paljon Babylon Whoresiakin hämärämmältä tapaukselta. Radiosoittopotentiaalinen, tarttuvilla kertosäkeillä ja naiskuoroilla kuorrutettu, varhaisen HIM:in mieleen tuova hapokas, raskastunnelmainen goottipop jossa lauletaan Roman Fjodorovitš Ungern von Sternbergin verentahrimista seikkailuista ja sateessa hirsipuussa roikkuvista ruumiista, on todella omituinen sekoitus. Vaikka Sleep of Monstersista löytyykin näennäistä kaupallista potentiaalia huomattavasti Babylon Whoresia enemmän, tämäkin musiikki on todennäköisesti aina liikaa jotain tai liian vähän jotain muuta vedotakseen suuremman yleisön makuun. Tähänkin omenaan on kätketty partaterä.

Tässä tapauksessa ei huvita edes yrittää olla objektiivinen. Sleep of Monsters teki vuoden 2013 parhaan levyn. Sleep of Monsters oikeuttaa olemassaolonsa jo sillä, että ”Produces Reason”, samoin kuin Babylon Whoresin kaksi ensimmäistä täyspitkää ja Deggael-EP, kuulostaa jollain määrittelemättömällä tavalla tanakammalta ja esoteerisesti suuntautuneelta T.S.O.L.:in Beneath the Shadowsilta. Se on jo itsessään kulttuuriteko. Kukaan muu Suomessa ei ole koskaan kuulostanut.

[youtube url=o5zlz3nq7K4]