opeth_heritage

Opeth – Heritage

Opeth on nykyään kuin maksalaatikko. Maksalaatikkoon kuuluu olennaisena osana rusinat, mutta rusinaton versio puolestaan jakaa mielipiteitä. Osa kansasta on siitä täysin innoissaan, osa taas palaisi mieluummin sen perinteisen version pariin. Opethin rusinat ovat Mikael Åkerfeldtin murinalaulut, jotka on nypitty kokonaan pois bändin kymmenenneltä ”Heritage”-pitkäsoitolta.

Mikael Åkerfeldtin kurkunpuhdistelu on tiensä päässä, mutta veteraanibändin kokemat muutokset eivät ole rajoittuneet pelkästään siihen. Kuullessani ”Heritagen” hakevan entistä enemmän vaikutteita 70-luvun progesta ja korahtelujen hylkäämisestä, odotin uutta ”Damnationia”. Historia ei kuitenkaan nyt toista itseään, sillä ”Heritage” ei ole akustinen albumi vaikka onkin ”Watershedia” kevyempi levy.

Tähän mennessä julkaistuista Opeth-teoksista ”Heritage” lienee hankalin päästä sisälle. Kieputuskertoja on ollut tätä kirjoittaessa jo jokunen, eikä sulatteluprosessi ole vieläkään valmis. Joka kuuntelukerralla albumista löytää uusia sävyjä. Åkerfeldtin äänen lisäksi koko Opethin yleissoundi on keventynyt ja siirtynyt suosimaan entistä enemmän 70-lukulaista, lämmintä progesoundia. Slitherin kaltaiset jyrät tosin muistuttavat Opethin olevan edelleen metallibändi… ainakin silloin tällöin. Häxprocess on taas niin kaukana metallista kuin vaan voi olla, vaikka kappaleen sävellykselliset ratkaisut ovat silkkaa Opethia. ”Heritage” tosin kärsii lievästä hajanaisuudesta.

Eniten hämmennystä aiheuttaa juurikin dramaattinen muutos bändin soundissa, mutta olihan tämä kehityssuunta täysin odotettavissa. Opeth ei ole enää sama bändi, joka julkaisi ”Orchidin”, ”Still Lifen” tai edes ”Ghost Reveriesin”. Nykyään se on jotain aivan muuta, ja itse ainakin nostan hattua yhtyeen halulle kehittyä. Arvostan silti bändin vanhempia levyjä enemmän, ja niihin suhteutettuna ”Heritage” onkin lievä pettymys. ”Watershedistä” olikin hankala pistää paremmaksi.