None More Blackille meinasi käydä ohraisesti eka levyn jälkeen, kun bändistä häipyi porukkaan niin että viuhahdus vaan kävi, jäljelle jäi enää laulaja Jason ja basisti Paul. Oli siis aika kutsua vanhoja ystäviä apuun, jotta bändi saataisiin vielä puhallettua henkiin.

Eipä aikaakaan, kun kitaran varressa jo heiluikin Paint It Black (nimi on enne) yhtyeestä tuttu kaveri Colin McGinnis ja rumpalin pallilla kolkutteli Hope Conspiracysta tullut Jared Shavelson. Näillä eväillä sitten pojat lähtivät studioon ja siellä saatiin tämä levy sitten puristettua ulos. Ja hyvää jälkeä tulikin, bändi on uudistunut mukavasti musiikillisestikin sitten debyyttilevyn, ja kyllähän tuo jäsenten vaihtuminenkin on jo tietty saanut sen väkisinkin aikaan. On varmaan tuottajallakin (J. Robbins) ollut sanansa sanottavana, hän kun on aiemmin ollut tuottamassa muistaakseni ainakin Against Me!:tä. Tuottajan kädenjälki kyllä kuuluu selkeästi tältäkin levyltä läpi soundien tiettynä keveytenä ja raakuutena, mutta silti on onnistuttu säilyttämään jo aiemmasta materiaalista tuttu räkäisyys ja melodisuus. Levyä on mukava kuunnella aina vaan uudestaan ja joka kerta löytyy kivoja koukkuja ja melodioita. Paljon tulee mieleen juuri Against Me!:n tuotanto ja myöskin Fatille levyttävä The Lawrence Arms.

Tätä tämä sitten on, räkäisesti, mutta kauniisti laulettuja melodioita, komeiden kitaravallien soinnuttamana ja reippaaseen tahtiin soitettuna eteenpäin menevä levy. Toimiva kokonaisuus ennen kaikkea. ”It’s a struggle but we’re going” sanotaan eka biisissä ja näillä mennään.

Tagit: None More Black