Kakkoslevylleen edennyt Nitrokiss näyttäisi etenevän urallaan suhteellisen verkkaisesti, mutta sitäkin varmemmilla ja harkituilla askelilla. Saatteen mukaan bändin ura viimeisen kahden vuoden aikana on ollut yhtä suurta draamaa, ja sekös on vaikuttanut ”Blindfolded”-albumin muodostumiseenkin. Keskivertoa sleaze rock -levyä synkemmän albumin nämä hemmot ovat ainakin tehneet. Sen paremmin bändin aiempaa tuotantoa tuntematta väitän, että synkkyys pukee Nitrokissia kuin side kannessa olevaa rokkaria. ”Dr. Feelgoodin” äänittänyt Mötley Crüe varmaan kuulostaisi tältä, jos se olisi tamperelainen.

Albumilla on siis likaisen tusinan verran rokinriekaleita, joita kyllä vaivaa tusinamaisuus. ”Blindfolded” tosin kuulostaa hieman paremmalta kuin monien muiden tamperelaisbändien tuotokset, mutta se ei siltikään ole mikään mestariteos. Vokalisti Durdenin matalalta möyrivä ääni yrittää kuulostaa liikaa sekä Ville Valolta että Jyrki69:lta, yrittäen taipua sellaisille sektoreille, joille ei miehen rekisterillä ole mitään asiaa. Muut musikantit osaavat kyllä rockata ihan hyvin, ja biiseissä on tarttumapintaa, mutta persoonattomuuteen yhdistetty tasapaksuus leimautuu myös ”Blindfoldedin” kohtaloksi.

En ole Nitrokissin kaltaisille orkestereille koskaan aiemminkaan lämmennyt, eikä ”Blindfolded” antanut minulle lisäsyitä innostua modernista manserockista sen enempää, kuin mitkään muutkaan lajityyppiä edustavat albumit. ”Blindfolded” ei ole huono, muttei erityisen hyväkään.