Kestoltaan keskivertoa pidempiä biisejä (9 kappaletta) tarjoilee Lahtelainen Nick Arse & the Arsenicks omakustanne cd:llään. Ei mitään radiokamaa siis. Tämänkaltaisia orkestereita on tuntemattoman hyvin vaikea lähestyä ja helposti saattaa käydä niin, että todelliseen perehtymiseen ei riitä aika, eikä innostus.

Levy alkaa 8 minuutin eepoksella Jälkikirjoitus, joka antaa viitteitä tulevasta: Pitkäveteistä, keskittymistä vaativaa suomirokkia, jopa progea höystettynä erilaisilla soittimilla (koskettimet, saksofoni, viulut yms. nahkafagotit). Soitto ei missään nimessä ole huonoa, mutta biisien rakenteeseen voisi kiinnittää huomioita. Kuuntelijaystävällisempää tavaraa, kiitos! Paikka paikoin äänimaisemat ovat jopa korvia hiveleviä ja kauniita, mutta viimeistään laulajan monotoninen ääni pilaa biisit.

Sanat minulta meni täysin ohi, mutta varmasti jotain todella viisasta ja tärkeää niillä halutaan sanoa. Säveltäjä Sorjanen – Mäkinen akselilla voisi käydä pienen kehityskeskustelun siitä, mihin suuntaan bändiä kannattaisi kehittää. Tämä linja ei mielestäni täysin toimi.