Kuva: Mastodon - Blood Mountain

Mastodon – Blood Mountain

Tiedättekö sen tunteen, joka valtaa ruumiin kun kuumana kesäpäivänä asettaa takapuolensa vihreälle nurmelle ja avaa sen ensimmäisen, jääkylmän (streittarit voivat korvata seuraavan sanan vaikka xsoijamaidollax) oluen? Se maistuu aluksi niin jumalaiselta, mutta sitten, kuin salaman iskusta se onkin ykskaks väljähtynyttä. Tuo tunne on aina seurannut Mastodonia kuin hai laivaa ja tässä mielessä ei myöskään bändin kolmas pitkäsoitto tuota pettymystä. Hyvältä maistuu ensi alkuun, mutta muutaman pyöräytys kerran jälkeen pitkästyminen uhkaa pientä kuulijaa.

Mastodonhan on tällä hetkellä kuuminta hottia (kiitos Pasi Loijas) ja median rummuttama ”Blood Mountain” on suunnilleen parasta metalliantia miesmuistiin, mutta itselläni ei vain viisari värähdä näiden mammuttien tahtiin. Kun ei lähde, niin ei lähde. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Ei Mastodon mielestäni läpeensä paha ole. Edellisillä kokopitkillä (”Remission” ja ”Leviathan”), sekä ”Call of the Mastodon” -kokoelmalla oli kyllä paljonkin hyvää mölyämistä, mutta myös kosolti haukotuttavan tylsää musisointia, niin kuin myös tällä julkaisulla.

Verivuori rykäistään käyntiin reippahasti The Wolf is Loose -viisulla, perässään Crystal Skull, joka paperilla vaikutti erittäinkin mielenkiintoiselta, eikä vähiten sen takia, että raidalla vierailee Scott Kelly (Neurosis). Kuitenkin tuo jälkimainittu onnistuu lähinnä vain ihmetyttämään, sillä luulin, että herra Kellyn mukanaolo saa biisin kuin biisin olemaan täyttä timangia. Crystal Skullin jäädessä kuitenkin ala-arvoisen tasolle. Kolmantena kuultava The Sleeping Giant on taas takuuvarmaa Mastodonia ja kuulijan mieleen hiipikin ajatus, että mikään ei ole muuttunut. Ja loppujen lopuksi mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Brent Hinds on saanut kitaroinnin ohella lisää vastuuta vokaaleista ja Hindsin puhtaat luritukset toimivatkin Troy Sandersin melko monotonisen huudon kanssa hyvin yhteen. Muutenkin tuntuu, että Mastodon on hieman keventänyt ulosantiaan, mutta eipä tämä orkesteri juurikaan ole suuntaansa muuttanut. Sen verran tunnistettava tämänkin levyn äänimaailma on, että Mastodonin ainoa vertailukohta on, no Mastodon.

Blood Mountainin ääripäät löytyvät raidoilta kuusi ja seitsemän. Bladecatcher on tähän päivään mennessä karmaisevinta kakkendaalia, jota tämä mammutti on heinänulostuloaukostaan sontinut. Hirvittävää proge-kaaosta, kummallisilla pulputus vokaaleilla ryyditettynä. Toinen ääripää, eli Verivuoren paras kappale on kasteessa saanut nimen The Colony of Birchmen. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, niin sen hypnoottisuudesta ja taustalauluista tuli saman tien mieleen Queens Of The Stone Age. Ja kuinka ollakaan tuo QOTSA:n nokkamies Josh Homme löytyykin tämän raidan vierailija listalta.

Monen moisia tunteita tämä levy ja ennen kaikkea tämä orkesteri herättää, mutta ainakaan ”Blood Mountain” ei ole vielä se kiekko, mikä levykelkassani ratsastaisi aamunkoittoon.