Kun Reverend Bizarre tuli toissa vuonna maallisen taipaleensa päähän (tosin trio on häirinnyt omaa hautarauhaansa useammallakin postuumisti julkaistulla teoksella) se jätti ammottavan aukon suomalaisen – ja miksei myös maailmanlaajuisenkin – trad. doomin kylkeen. Sami Hynnisen The Puritanista ei paikkaajaksi ollut, sillä Albert Witchfinderina tutuksi tullut basisti-laulaja sukelsi yhä syvemmälle kokeellisuuden avantoihin, joita jo RB oli ollut osaltaan kairaamassa. Merta edemmäs pilkille ei tarvinnut kuitenkaan lähteä, sillä Pastorin toinen kielimies, Peter Vicarina tunnettu Kimi Kärki oli päättänyt jatkaa Reverend Bizarren viitoittamalla polulla – tietysti kivirekeä kantaen. Nyt, yhden ep:n (“The Demon of Freedom”) jälkeen Kärjen Lord Vicar -yhtye on valmis esikoisalbuminsa kanssa.

Lord Vicarista on puhuttu jopa doom metallin all-stars -kentällisenä, eikä ko. kuvaus ihan metsään tosiaan mene, sillä Kärjen (alias Peter Inverted) lisäksi joukkoon tummaan kuuluu rumpali Gareth Millsted (mm. Centurions Ghost), basisti Jussi “Iron Hammer” Myllykoski sekä vokalisti Christian “Chritus” Lindersson, jonka meriittilistalta löytyy sellaisia “pikkutekijöitä” kuten Terra Firma, Count Raven ja kirkkaimpana kruununa Saint Vitus.

Musiikillisesti tämä doom-tähdistö ei yllätyksiä tarjoile – seikka mikä varmasti puritaanisimmille perinne-doomstereille aiheuttaa useammankin yöllisen siemensyöksyn – vaan kumartaa samaan doom metallin pyhättöön päin, jota Black Sabbathin, Saint Vitusin, Pentagrammin ja Witchfinder Generalin kaltaiset pioneerit ovat olleet rakentamassa, ja jota mm. Candlemass, Cathedral ja Reverend Bizarre ovat peruskorjanneet omilla urotöillään.

“Fear No Painin” tunnelma on todella raskas; kielisoittimet vyöryvät päälle kuin puskutraktorit, kapulat iskeytyvät rumpupatteristoon purkukuulan voimalla ja hieman ozzymaisesti naukuvat vokaalit luovat pahaenteisen kontrastin suurimmaksi osaksi maan alla möyryävälle soitannalle. Toki kun perinteisestä doomailusta puhutaan niin groovea ei pidä unhoittaa, ja esim. Pillars Under Water ja loistavan elokuvan mukaan nimetty A Man Called Horse muistuttavat, ettei doom metallinkaan aina tarvitse hiipiä kuin varas yössä. Ep:n kaltaiseen “ilakointiin” ei Lord Vicar kuitenkaan enää taivu, vaan yleistunnelma on enemmänkin paikallaan pysyvä kuin eteenpäin pyrkivä.

“Fear No Pain” on omassa lootassaan ehdottomasti keskivertoa parempi julkaisu, eikä albumin päättävää, varttitunnin kellottavaa “doom-balladia” (The Funeral Pyre) lukuunottamatta levy pidä sisällään yhden yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista raitaa. Kaikille roots-diggareille levyä voikin suositella varauksetta, muille suosittelen kuitenkin trad. doomin alkeiskurssia ennen Lord Vicarin maailmaan astumista.

Tagit: Lord Vicar