Lighthouse Project ei päästä ketään helpolla, varsinkaan itseään.

Omalla kohdallani tässä on käsillä alkuvuoden odotetuin albumikokonaisuus. Ensimmäinen Lighthouse Project -plätty uuden kitaristi Juhon kanssa. Tilanteen tekee hieman oudoksi se, että edellinen kitaristi Antti-Ville kirjoitti suurimman osan Lighthouse Projectin materiaalista. Jännäkakat ovat siis housussa, että minkälainen levy nyt mahtoi tulla kun pääbiisinkirjoittaja poistui bändistä? Ja miten paljon jo viime kesän riennoissa kuullut uudet biisit edustavat uutta levyä?

Ehkäpä ”We Are The Wildflowersin” vertailu yhtyeen kahden ensimmäisen pitkäsoiton maisemiin on daijua puuhaa, mutta harrastetaan sitä silti. Yhtyeen tunnistaa samaksi, vaikka mitään samaa näissä verrokeissa ei sitten enää olekaan. Eniten yhtymäkohtia löytyykin ”Atonementiin”, ja siihenkin vertaaminen on hankalaa. ”Atonementilla” Lighthouse Project tuntui sittenkin vasta löytäneen sen vaihteen, jonka se on nyt iskenyt toden teolla silmään.

Parissa vuodessa ollaan otettu melko monta ratkaisevaa askelta eteenpäin, ja se kuuluu ”We Are The Wildflowersin” rohkeutena sukeltaa päistikkää suoraan synkempiin ja syvempiin vesiin. Lighthouse Project saattaa liikkua yhä kauemmaksi hardcoresta, mutta samalla se on muuttunut yhä pahaenteisemmäksi. En osaa sanoa onko ”We Are the Wildflowers” bändin paras levy, mutta synkin se ainakin on. Ja kokeilevin, kun albumi starttaakin melko pitkällä introlla ja päättyy vielä pitempään outroon. Muuta ehkäpä Lighthouse Project olisi tehnyt tämän levyn Antti-Villenkin kanssa?

Tätä kirjoittaessa ”We Are the Wildflowers” on tullut kuunneltua vähintään kymmenen kertaa niin kotona, autossa kuin puutarhassakin. Albumille on vielä hankalaa löytää paikkaa Lighthouse Project -albumien parhausjärjestyslistassa, mutta täysin samaa ”OHO!”-elämystä se ei aiheuttanut kuin mitä ”Atonement” kirvoitti. Ihmeteltävää se kyllä aiheuttaa ja jättää itsestään uusia puolia löydettäväksi.