Hatebreed jatkaa kirjaimellisesti siitä mihin edellinen levy jäi, avausraitana kuultava Tear It Down on puoleentoista minuuttiin venytetty outro viime levyltä. Kipale toimiikin mainiosti koko mitassaan, ja saa toimittajan pasmat alusta alkaen hitusen sekaisin.

Odotukset tämän uuden levyn suhteen olivat jopa skeptisemmät kuin edellistä “Perserverance” -lättyä kohtaan, joka suurien odotusten saattelemana on tähän mennessä myynyt jo neljännesmiljoonaa kappaletta, ja joka kaikesta porinasta huolimatta oli ennakko-odotuksiin nähden mielestäni varsin onnistunut julkaisu. Kun ensin ei viiteen vuoteen kuulunut levyä, ja sitten niitä pusketaan ulos joka vuosi, alkoi epäilyttämään josko tässä nyt vain ratsastetaan aallon harjalla laittaen pihalle mitä tahansa paskaa. Mutta olisihan pitänyt tietää paremmin!
Hatebreed on kaikista vannoutuneimmissakin hardcoreympyröissä varmasti yksi arvostetuimmista bändeistä isolle lafkalle ja laajemmille markkinoille siirtymisestä huolimatta. Huimista myyntiluvuista huolimatta bändi ei ole unohtanut periaatteitaan, ja siksi olikin varsin anteeksiantamatonta kuvitella, että bändi julkaisisi levyä vain kovan nosteen hyödyntämiseksi.

Viiden vuoden aikana tien päällä on kertynyt varmasti materiaalia varastoon parin levyllisen verran, joten tietty yhtenäisyys on näiden kahden uusimman lätyn kohdalla selvästi havaittavissa. Siitäkin huolimatta The Rise Of Brutality on vauhdikkaampi ja jämäkämpi kuin edeltäjänsä. Bändin simppeliä ja hyvin laajalti muidenkin orkesterien omaksumaa mättökaavaa seuratessa herää kysymys, voiko bändi pystyä levystä toiseen suoltamaan muutaman minuutin mittaisia hittejä kuulostamatta tylsältä ja karkottamatta fanejaan. Tässä kuitenkin piilee Hatebreedin viisaus muihin kaltaisiinsa nähden, pienillä rytmimuutoksilla ja häilyvillä lisäkitaroilla riffit tuntuvat kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokkailta. Vauhdikkaita säkeistöjä seuraa levy levyltä rankemmat runttaukset, kaava on tuttu, mutta miksi suotta mennä korjaamaan hyvin toimivaa patenttia?

Saundit ovat tutun jämäkät, ja luovat yhdessä iskevien riffien kannsa melkoisen standardin tuleville sukupolville, jotka yrittävät bändin brutaalisuudessa lyödä. Vahvasti “eurooppalaiselta” kuulostava Beholder Of Justice sisältää ehkä rajuimman kuulemani breakdownin, Live For This jatkaa edellisen levyn I Will Be Heard –hittiputkea ja Another Day, Another Vandetta on muuten vain hiton menevä kipale. Roadrunnerin Euroopan markkinoille julkaisema versio albumista sisältää lisäksi bonuskappaleen Bound To Violence, joka on tutun väkevä.

Joka kerta bändin saavuttaessa jonkin verran suuruutta, sitä pelkää kaiken maailman mielistelyä isomman yleisön hyväksi. Hatebreed kuulostaa kuitenkin itseltään ilman minkäälaisia lepsuiluja, siksi sitä voikin suositella kyynisimmillekin paid my dues jannulle. Hatebreedista on valtamedioissa ennustettu 2000 luvun Slayeriä ja/tai Panteraa, eikä sen itse asettamaa titteliä “hardcoren sanansaattajana” voi käydä kiistämään. Mielestäni Hatebreed on kokonaisuutena parasta, mitä on vähään aikaan nähty ja kuultu. Ei kai neljännesmiljoona amerikkalaistakaan voi olla väärässä?!??

Tagit: Hatebreed