Vanhat kehäraakit mahtipontisina tutulla lavalla megalomaanisen kokoonpanon kanssa.

Silloin kun etsiskelin musiikillista identiteettiäni ja diggailemieni bändien määrä laskettiin vielä kymmenissä, oli Deep Purple itselleni hyvinkin tärkeä bändi. Omalla kohdallani Deep Purplen diggailu tosin rajoittui aina yhä ajoittaista kuuntelua kestäviin 70-luvun tuotoksiin, 80- ja 90-lukujen tuotanto ei tarjonnut mitään, ja olenkin siitä lähtien pitänyt Deep Purplea hyvin väsyneenä bändinä.

Yhtenä kiinnostavimmista Deep Purplen levyistä pidin kyllä aina jostain syystä ensimmäistä Mark 2:n (Blackmore, Lord, Paice, Gillan & Glover) äänittämää levyä eli Concerto for Group and Orchestra, joka äänitettiin sinfoniaorkesterin kera. Nyt monien muidenkin rock-bändien tehtyä vastaavia kokeiluja, hakee Syvä Purppurakin sinfoniaorkesterin kanssa ”Live at Montreaux” -livellä jonkinlaista paluuta noihin tunnelmiin, mitä nyt Blackmoren ja Lordin tilalla ovat Morse ja Airey. Tosin tällä kertaa Deep Purple ei ole tehnyt uutta konserttoa, vaan tulkitsee orkesterin kanssa vanhoja biisejään. Tämä megalomaaninen produktio äänitettiin Jazz-festivaaleilla Montreaxissa, paikassa jossa siinä yhdessä laulussakin laulettiin!

Kappalelistassa on siis Highway Staria, Woman From Tokyota, Hushia, Perfect Strangersia ja Rapture of the Deepiä, eli koko ura monipuolisesti läpikäytynä mutta 90-luku sivuutettuna. Hyvin pitkältihän kyseessä on nostalgiasetistä, jonka takoo rutinoitunut ja väsähtänyt veteraanibändi. Varsinkin Gillania voidaan verrata lähinnä löystyneeseen kuminauhaan ”revittelynsä” vuoksi. Viime vuosina lähinnä pelkkiä livelevyjä julkaissut Deep Purple kuulostaa orkesterin avustamana kyllä suurelta, mutta millään tavalla yhtye ei vaikuta olevan erityisen hyvässä iskussa. Faneillehan tämä toki on pakkohankinta, mutta muutenhan kyseessä on melko turha ilmestys. Jos haluan Purpleni orkesterin kanssa, pysyttelen tiukasti vuodessa 1969.