Death with a Dagger – On the Edge of the Unknown

Death with a Dagger – On the Edge of the Unknown

Pari vuotta sitten debyyttialbuminsa (”Dark Alleys”, 2009) julkaissut Death with a Dagger nousi kertaheitolla lupaavasta tulokkaasta yhdeksi suomipunkin silmäätekevistä hybridillä, jossa yhdistyivät klassinen NWOBHM ja rupinen (crust) punk. Ihan samanlaista yllätysmomenttia ei helsinkiläiskvintetillä ole nyt käytössään, mutta jo tätä kakkosalbumia edeltäneet seiskatuumaiset (”Try to Fly/After the Bomb pt. I” sekä ”Nocturnal/Demon Seed”) osoittivat, että ainakaan takapakkia ei yhtye ole ottanut.

Kovinkaan villisti eivät muutoksen tuulet ole DWAD-leirissä puhaltaneet sitten esikoisen, mutta se nyt on yksi lysti, jos vain jalka vispaa ja pää nyökkii. Jotain uutta – tai ainakin kehittyneempää – aromia on keitoksessa silti löydettävissä; soundi- ja soittopuoli pelaa entistä paremmin, vokalisti Steel on löytänyt kähinäänsä hieman – mutta vain hieman – monipuolisemman asetuksen ja brittiheviä ei ole enää ”On the Edge of the Unknownlla” käytetty pelkästään mausteena, vaan se näyttelee paikoin jo pääroolia – hyvänä esimerkkinä levyn avaava Try to Fly, joka riffittelee kuin priimaikäinen Iron Maiden konsanaan. Myöskään jo debyytillä kuultuja psykedeliasävyjä ei ole unhoitettu, vaan niitä on ripoteltu ihan reilulla kädellä sinne tänne lisäväriä tuomaan – urku auki ja kaljaa koneeseen, siinähän se DWAD pähkinänkuoressa, heh.

Warin tahi Weekend Warriorin kaltaista metal punk-hittiä ei tämä kakkoskiekko tarjoile, mutta jo muutamaan otteeseen mainittu Try to Fly, pirullisen tarttuva Deaf Forever ja levyn ehdottomasti kovin raita Mother Vulture paljastavat voimansa parin soittokerran jälkeen. Viimeksi mainittu kappale yllättää muuten puhtaasti lauletulla kertosäkeellään, jonka takaa löytyy mm. Kylmästä sodasta ja Selfishsistä tuttu Helena.

Kokonaisuutena ”On the Edge of the Unknown” on vahva esitys ruman kaunista kansitaidettaan myöten, mutta jotenkin tuntuu, että DWAD ei ole vielä käyttänyt kaikkia kikkojaan. Jos viisikon kolmosalbumi onnistuisi aikanaan yhdistämään kahden ensimmäisen pitkäsoiton parhaat puolet, niin siinä vaiheessa voitaisiin puhua jo suomipunkin magnus opuksesta.