Kuva: Dead In The Water - Echoes... In the Ruins

Dead In The Water – Echoes… In the Ruins

Heti alkuun täytyy myöntää, että Dead In the Water on ollut itselleni tärkeimpiä orkestereita suomalaisen matelumusiikin kentällä. Yhtyeen keikka Stand-Up Guyn lämmittelyaktina Turun TVO:lla ja sieltä hankittu ”Less Days Left Until the Final Rest” ep osoittivat, että Suomesta tulee muitakin tasokkaita joukkioita kuin Fleshpress. Nyt hommat ovat revähtäneet käsiin ja hissuttelua tulee ovista ja ikkunoista, mutta silti tuo Less Days… on epäsäännöllisen säännöllisesti pyörinyt stereoissani tätä debyyttitäyslaidallista odottaessa. Kauanhan siinä meni, mutta nyt se on edessäni ja oloni on kuin pedofiilillä alastoman pikkupojan edessä: tuskastuneen kiihoittunut. Pienen kiusoittelun jälkeen saan sen vihdoin tuikattua sisään (siis levyn) ja nautinto voi alkaa. Seuraavassa tulokset.

Kierros 1. Albumilta kuultu maistiainen Darken the Skies vihjaili, että Dead In the Water olisi löytänyt sisäisen romantikkonsa ja eipä se ainakaan täysin väärä kuva ollut. ”Echoes… In the Ruins” talsitaan läpi doom core/post doom -saappaisiin sonnustautuneena ja DITW:lle ominainen rujo rupisuus on saanut väistyä Neurosis/Cult of Luna/Callistomaisen tunnemyrskyn tieltä. Pettymys on suuri, todella SUURI. Darken the Skiesin ohella ainostaan kolmantena kuultava, trendikkäästi pelkillä pisteillä nimetty jää mieleen kaikessa neurosismaisuudessaan. Instrumentaalimaalailua, johon päälle tumma miesääni messuaa. Oliko tämä nyt sitten tässä?

Kierros 2. Päätän, että taistelen vielä tämän suhteen puolesta ja urhoollisesti pyöräytän kiekon läpi toistamiseen. Tämä on sentään Dead In The Water, eikä mikään satunnainen yhden yön hoito. Huomaan suupielieni kääntyvän ylöspäin ja pääni rupeaa hiljakseltaan nyökkimään tahdissa. Ehkä meillä on vielä toivoa. Rupean ymmärtämään sen, miksi DITW on kääntänyt kokkaansa poispäin tuosta rosoisesta crust-slowcore-sludge -äpäröinnistään. Se tie kuljettiin loppuun ja olihan yhtyeen ensimmäinen seiskakin melko eri tavaraa kuin tuo Less Days…, joten ihan luonnollista siirtymäähän tämä on. Silti tulee hieman ikävä vanhaa tuotantoa ja päässäni herää kysymys: ”Miksi kaikkien hidasteluorkestereiden on lähdettävä melodisempaan ja rauhallisempaan suuntaan? Miksi aina on otettava niitä post rock-vaikutteita mukaan?”.

Kierros 3. Echoes… rupeaa avautumaan ja kaikki alun purnaus tuntuu turhalta. Pienen kuuntelutauon jälkeen albumi kuulostaa aina vain paremmalta. Räkääkin puskee rivien välistä. Vaikka soitanta on väliin kauniin melodista, niin se kyllä tasapainoitetaan entistä vihaisimmilla vokaaleilla, joista paistaa läpi tuska ja rupisuus, sekä tietysti black metal. Myös groovavat murskariffit löytävät tiensä korviini ajan tehdessä tehtäviään. Muutenkin levyn tuotanto on jätetty sopivan kusiseksi, eikä Dead In The Waterin musiikillisia leukaperiä ole ajeltu täysin sileiksi, niinkuin niin monen muun alan yrittäjän. Kokoparrat ovat historiaa, mutta muutaman päivän sänki raapii kuitenkin sopivasti.

Kierros 4 (ja siitä eteenpäin). Olen selvää pässinlihaa ja julistan Echoes… In the Ruinsin, jos ei nyt vuoden parhaaksi, niin ainakin alkuvuoden parhaaksi levyksi. Yllätyshän tämä oli, niinkuin oli myös ex-Loisen aiemmin tänä vuonna julkaistu kokopitkä, joka oli täysin erilainen kuin kuvittelin. Seuraavaksi odotellaankin sitten Sinkin dark ambient -albumia ja Fleshpressin bläkkisrykäisyä, vai kuinka?