Mansen Calvarium saapuu mettästä toisella julkaisullaan niin että roikaa. Ensimmäinen levy on kyllä kuulematta, joten vertailukohtia ei ole, mutta ehkä hyvä niin. Musiikillisesti Calvarium kallistuu mielestäni tuonne norjahenkisen bläkkipellin suuntaan, mutta äänimaailma olisi autenttiseen norjameininkiin pyrittäessä saanut olla ehkä hieman rosoisempi. Vokaaleissa on käytetty hienosti ja hyvällä maulla efektejä, mitkä tuovatkin jämerän evil-lisän levyn kylmähköön ja kalmakkaan tunnelmaan. Jossain määrin levyn loppupuolella tulee henkilökohtainen norjasuosikkini Burzum mieleen, mutta vain hienoisesti. Levyn lyyrinen anti on taasen sitä samaa tuubaa mitä voi odottaakin, eli saatanaa ja kuolemaa ja kaikkea sitä mitä äitisi pelkää ja inhoaa.

Tämä levy ei missään nimessä ole mukava levy eikä sellainen jonka laittaisi romanttisen illallisen taustamusiikiksi (tai mistäs pirusta minä ihmisten mieltymyksiä tiedän, itse en laittaisi), mutta kotipahistelussa toimii vallan mainiosti. Hieman ehkä häiritsi eräässä biisissä sellainen haitsun hyssytys-diskokomppi mikä ei kyllä tämmöiseen pahailumusiikkiin oikein sovi. Muuten ei valittamista.

Calvariumin “Assaulting The Divine” on kelpo blackmetal levy, lopullinen niitti kuitenkin puuttuu jotta klassikoksi päätyisi, mutta tästä on hyvä jatkaa.