Kuva: Calmsite - The Erector

Calmsite – The Erector

Calmsite tulee Riihimäeltä ja kertoo olevansa vuodesta 1998 lähtien toiminut metalliorkesteri. Ja tämähän varmaan kertookin jo kaikille kaiken… Joka tapauksessa Calmsite on löytänyt debyytti-kokopitkälleen julkaisijan Jenkkiläisestä Oak Knoll Productionsista.

Calmsiten levyä kuunnellessa tulee mieleen runsaasti assosiaatioita. Pohjimmiltaan tämä rokkaava hevimeininki tuo mieleen jonkun Iron Maidenin, Motörheadin ja vanhan Metallican äpärälapsen. Biisit rokkaavat kyllä pirusti mutta häiritsevä ajatus on, että mistä nämä riffit ovat tuttuja ennestään. En väitä, että mistään plagioinnista olisi kysymys mutta suorastaan kiusallisen läheltä mennään välillä esikuvien tuotoksia. Joka tapauksessa selvästikin tiivistettyä ja simppeliä ilmaisua tässä alunperinkin on lähdetty hakemaan ja tämä on bändiä omimmillaan. Mukana on kyllä paljon melodiahöystöä ja soolonlurautuksia, mutta aika rokkimeiningeissä silti pysytään. Hassua kyllä, luettelemistani assosiaatioista poiketen, laulupuoli taasen on sellaista miehekästä puoliörinää. Levy kokonaisuutena rullaa ihan mukavasti eteenpäin mutta pientä tuubamaisuutta siinä silti on. Pienillä vaihteluilla kuuntelukokemuksesta olisi saatu huomattavasti nautittavampi. Soitannollisesti olisin toivonut tuotokselta tiukempaa otetta. Kaikki kunnioitus rehellisestä meiningistä mutta jos näin simppeliä kamaa lähdetään studioon vääntämään, pitäisi se setti ehdottomasti treenata niin tiukaksi, ettei horjumista levyltä löydy. Tietenkään tähän ei toivoisi miltään saralta poikkeuksia. Ei tässä nyt selvästikään mitkään yläasteen kellaribändin pojat puikoissa ole mutta sellaista haparointia, mikä kuuluu demoille, ei kokopitkälle soisi päätyvän. Jotenkin minun korviini se yhteensoittamisen meininki ei tartu.

Loppupeleissä Calmsite on onnistunut tuottamaan ihan hyvän räyhäyslevyn jonkun ryyppyillan tunnelmankohottajaksi. Yllättävän positiivisin mielin sitä kerta toisensa jälkeen arvostelua valmistellessa levyn koneeseen laittoi joistain lapsuksista huolimatta. Huippubändiksi on mielestäni silti Calmsitella soiton tiukentamisen ja sen ”oman jutun” löytämisen verran vielä matkaa.