Kuva: Byzantine - Oblivion Beckons

Byzantine – Oblivion Beckons

Olisiko Byzantine pärjännyt Ninelle, jos Nine olisi ”Killing Angelsin” jälkeen löytänyt deathimman vaihteen riffijyräänsä? Lopputulemaahan me emme voi ikinä saada selville, mutta varsin mukavasti tämä ”Oblivion Backons” -kiekko jyrähtää liikkeelle. Kovin pitkälle se ei orkesteria kuitenkaan tainnut kantaa, sillä loppu tuli jo pari kuukautta levyn ilmestymisen jälkeen.

Nimensä (ja vähän musiikkinsakin) mukaisesti Byzantine tavoittelee jotain kimuranttia, ehkäpä ”mathcoren” kaltaista polyrytmiikkaa, jota trendikkäästi on myös puhtailla lauluilla maustettu. Vähän harmittaa moiseen turhuuteen ryhtyminen, vaikka kliinit ihan tyylikäästi ja monipuolisesti on toteutettukin, sillä musiikki pärjäisi vallan hyvin ilman niitäkin. Taitaa vaan olla niin, ettei bändit oikein luota omaan sapluunaansa nykypäivänä niin paljon, että uskaltaisivat lähteä rohkeasti totetuttamaan omaa visiotaan. Lopputuloksena on sitten usein tällaista puolivillaista jyystöä, vaikka potentiaalin murusia on selvästi kuultavissa.

Nimibiisi Oblivion Beckons olisi ilman älyttömiä kliinikohtia erinomainen kappale ja Absolute Horizon ja Expansion and Collapse muiden muassa rullaavat kivasti yleissoundin ollessa mukavan karhea. Laulaja Chris Ojedan huuto ja vähän melodisempi huutolaulu skulaavat erinomaisesti yhteen musiikin kanssa. Erityismaininta iivileistä bläkisvokaaleista Receiving End of Murderissa. Vähän rohkeammalla tatsilla ja ylipitkiä biisejä tiivistämällä, esimerkiksi lähes joka kappaleessa kuultavia, samasta puusta veistettyjä typeriä tilutussooloja karsimalla, tuloksena olisi voinut olla erittäin mielenkiintoinen, ehkä jopa Clevelandilta haiskahtava plätty.