Burzumin black metal -ristiretken uudet käänteet.

On taas se aika vuodesta, kun herra Vikernes pukeutuu sotisopaan ja lähtee metsään puolustamaan black metallia. Tyypistä nyt voidaan olla montaa mieltä, mutta tämän kiivasta levytystahtia ei voida ainakaan väheksyä. Varsinkaan, kun vasta kaksi vuotta sitten julkaistu ”Belus” ja vuosi sen jälkeen ilmestynyt ”Fallen” osoittivat Burzumin olevan edelleen suvereenisti oman alansa kuningas, jonka tekemisiä joko vihataan tai palvotaan kriitikittä.

Olen sitä porukkaa, jonka mielestä Burzum on tehnyt 2000-luvulla ihan pätevää jälkeä, vaikkakaan ei mitään 90-luvun klassikkolevyjen tasoista. Mutta onpa joku jopa väittänyt Vikernesin tehneen parhaat työnsä vasta vapautumisensa jälkeen. Kyseiset albumit kuulleet eivät kyllä pahasti järkyty, sillä ”Umskiptar” on selkeää jatkoa ”Fallenille”, sillä käytännössä Varg ei ole tehnyt mitään toisin. Paitsi ehkä vienyt Burzumia bathorymaisille viikinkireiteille entistä näkyvämmin.

Ryöstöretki ei kuitenkaan ole sieltä kaikkein onnistuneimmasta päästä. On pakko sanoa, että välillä tämä yhden miehen ooppera ampuu jo paikoin hieman yli. Varg toistaa itseään jopa ”Umskiptarin” sisällä, eikä eeppisemmät kokeilut aina kolahda muualle kuin kiviin. Toistoahan on Burzumin levyillä esiintynyt aiemminkin, mutta nyt se vaan ei toimi enää samalla tavalla. Vargia tuskin edes kiinnostaa tietää mitä black metal -skenelle kuuluu, ja tietty välinpitämättömyys ja oman tien kulkeminen kantavat ”Umskiptaria” eteenpäin, mutta paikoin tuo taivaltaminen on yhtä tervassa kahlaamista, kun jokainen osa ei istahdakaan riittävän luontevaksi kokonaisuuden osaksi.