Laitoin soimaan hardcore-levyn. Eikun hevilevyn. Eikun tukkahevilevyn. Tämähän kuulostaa ihan Queeniltä, eikun Guns ’n Rosesilta, eikun Extremeltä, eikun Helloweeniltä, eikun AFIlta… äh, olkoon!! Nyt on meinaan sellainen sillisalaatti soittimessa, että entinkädet pois.

Avenged Sevenfold tärräytti City of Evilillä semmoisen pommin, että moni musiikkialan ammattilainen voi olla ihmeissään. Sitä ensi kertaa kuunnellessaan naureskeli, että eihän tämä voi olla sama bändi ja nyt lähettiin vitsillä sisään, mutta mitä enemmän tätä kuuntelee, sitä enemmän tästä innostuu.

”City of Evil” on melko lailla täydellinen rock-levy, jossa on menoa ja meininkiä vaikka muille jakaa. Hienoa kuulla että sieltä kahdeksankymmentäluvulta uskalletaan ottaa muitakin vaikutteita kuin ne iän ikuiset rässit ja spiidit. Lyyrisesti ollaan samoilla meiningeillä kuin musiikillisestikin, eli eeppisistä folkloristiikka-lyriikoista siirrytään aika nopeasti inhorealistiseen tulkintaan ja siitä sitten taas ikävää huokuvaan tilitykseen. Soitto kulkee ja laulaja on aivan mahdottoman hyvä, sovitukset on kivoja ja lystikkäitäkin. Olisikohan tässä yhtyeessä ainesta hevimaailman The Darknessiksi?

Ainoa miinus löytyy bändivalokuvasta, sillä jos musiikki kuulostaa omaperäiseltä ja tuoreelta, niin pitääkö sitä olla saman näköinen kun kaikki miljoonatsiljoonaa emorunkutusvoivottelijabändiä?! Hyi hävetkää!