Arsonists Get All the Girlsin edellislevyn (pari vuotta sitten ilmestynyt ”The Game of Life”) aikoihin koneilla maustettu math/deathcore oli vielä jokseenkin relevantin kuuloinen genre. Ja vaikkei, paikoin mukahauskan puolellekin lipsahtanut, albumi häränsilmään osunutkaan, niin kovin viihdyttävä se kuitenkin oli.

Nyt mennään taas, eikä meinata, mutta lukemattomien tiluliluteknomathgrindcore -yrittäjien vanavedessä myös hieman varttuneemmatkin lajityypin edustajat alkavat kärsiä genren loppuunkulumisesta, joten nuorisolla ei tule olemaan helppoa. ”Portalsin” riffit ovat raskaita kuin Martti Ahtisaari, rumputuli tikkaa kuin Usain Bolt ja syntikka laulaa kuin teini-Corolla perjantai-iltana. Vielä kun listaan lisätään monipuolinen huuto sekä vähintäänkin progressiivinen soitintyöskentely, niin kaikkihan on kunnossa, eikös vain? Joku tässä kuitenkin mättää. Onko se sitten bändin vai koko musiikkityylin vika? Onko kaikki kuultu jo tuhanteen kertaan, eikä ennen niin innovatiivinen genre pysty enää tuottamaan mitään sellaista, joka räjäyttäisi tajunnan tai joka kestäisi aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Dillinger Escape Planin ja Between the Buried and Me:n tuotokset?

Rehellisesti sanottuna: en minä vaan tiedä. Tiedän kuitenkin sen, että jenkkisextetti ei enää saa viisariani värähtämään materiaalilla, joka vielä muutama vuosi sitten olisi aiheuttanut vähintäänkin puolihölmön. Sorry guys, it’s not you, it’s me.