No niin! Melodinen death metal on jo pitempään ollut se oma kuppini teetä ja rakkauttani ovat varjostaneet vain ns. metalcore-tyylisuuntausta kuulemma edustavat, lähinnä amerikkalaiset, tusinabändit. Tässä liikutaan kuitenkin ruotsalaisvoimin, kuten moni varmasti tietääkin, ja luonnollisestikin hyvin sujuvasti. Tosi se vain nimittäin on, että ei Amerikoissa ikinä osata melankoliaa kuvastaa yhtä aidosti musiikin muodossa kuin täällä kylmässä ja pimeässä pohjolassa. Nyt tietysti joku siellä puhuu jotain jostain Neurosiksesta, mutta se onkin sitten jo luku sinänsä…

Asiaan. Doomsday Machine lyö korville 11 kappaletta taidokasta mutta asiassaan pysyvää metallia. Lähemmäksi vertailukohdaksi voitaisiin ottaa In Flamesin “Clayman”-levy, joten kovin puritanistista kamaa ei siis ole odotettavissa. Angela Gossowin korina kylläkin vetää pitemmän korren brutaaliudessa verratessa sitä vaikkapa Anders Fridénin vastaavaan ja muutenkin riffittely ja basarien puputus yltyvät välillä sellaisiin mittoihin, että esimerkiksi ihan kaikkia In Flamesin uusiofaneja tämä ei välttämättä osaa miellyttää. Amottin veljekset tiluttavat mukavasti kitaroillaan ja homma soljuu mukavasti eteenpäin.

Mitään sinänsä uutta tämä Arch Enemyn viimeisin tuskin juuri kenellekään kokeneemmalle metallistille tarjoaa, mutta tuskin tarvitseekaan. Itse kuuntelen joka tapauksessa mieluummin tätä lättyä, kuin esimerkiksi jotain Oulunkylän uusinta fuusiojazz-viritystä tai Suzanne Vegaa c-kasetilta yömyöhällä. Näin se vaan menee tässä huushollissa.