Amoral pysyy laadullisesti uppeluksissa.

Viime vuosien suurimpia järkytyksiä tarjonnut Amoral jatkaa hyväksi havaitsemallaan linjalla. Nyt kun ”Show Your Colorsin” nostattama pöly on laskeutunut, toinen Koivusen kanssa tehty Amoral-levy ”Beneath” ei todennäköisesti aiheuttanut piikkiä bändipaidanpolttotilastoissa. Koivusta enemmän itseäni on kuitenkin häirinnyt Amoralin muuttuminen samaan syssyyn kevyämmäksi ja munattomammaksi versioksi itsestään. Bändin metallista tipahti kuolonterä ja särmikkyys, tilalle tuli melko turvallista ja kevyehköäkin nakuttamista, joka muistuttaa vain etäisesti vanhaa Amoralia. Kyllä, diggailen enemmän Amoralin vanhoista levyistä, mutta jokin kumma vimma pakotti tarkistamaan ”Beneathinkin”. En tiedä oliko taustalla vieno toive paremmasta vaiko sairaalloinen uteliaisuus, joka pakottaa toljottolemaan tien varteen päätynyttä raatoa.

”Beneath” oli sen sarjan levy, että hajuttomuudessaan se ei pahemmin ärsyttänyt eikä mitenkään ihastuttanutkaan. Enemmänkin se on sellainen levy, jota kuunnellessa tekee mieli vain vaihtaa johonkin menevämpään. Keskittymiskykyni ei ole kuin gerbiilillä ja pinnani on pitkä, mutta ”Beneath” laittoi nekin koetukselle. Uusia Year of the Suckerpuncheja ei ole tarjota sitäkään vähää kuin mitä ”Show Your Colorsilla”, vaan ”Beneath” menee läpi tarjoamatta yhtäkään kunnollista koukkua tai muuta täkyä. Kokonaisuutenakin ”Beneath” on vain valju.

Amoralin puolustukseksi pitää sanoa, että yhtyeen riskinottokykyä ja rohkeutta pitää arvostaa. Sitä paitsi ”Beneathilta” puuttuvat ne ”Show Your Colorsin” suorastaan raivostuttaneetkin kohtaukset. Ehkä yhtye pääsee vielä joskus takaisin pintaan, mutta tällä levyllä ei vielä sukellusreissusta päästä kunnialla takaisin rantaan. Syy ei ole Koivusen – jonka dissaaminen on tosiaankin jopa muodikasta – vaan koko muun bändin yleisen laiskistumisen.