303398

Accept – Stalingrad

Pari vuotta takaperin teutonilegenda Acceptin uutta tulemista pelättiin pelonsekaisin tuntein. Udo Dirkschneider oli bändistä poissa ja uusi levy oli tulossa. Hyvin kuitenkin meni, kun ”Blood of the Nations” oli yllättävänkin hyvä ja viriili tuotos, ja Mark Tornillo osoittautui parhaaksi mahdolliseksi paikkaajaksi Udolle. Nyt Accept on helpomman, mutta silti haasteellisen tehtävän edessä; tehdäpä toinen levy Tornillon kanssa ja todistaa, ettei miehen kanssa vietetty kuherruskuukausi ollut vain ohimenevää.

”Stalingrad” ei merkittäviä muutoksia Acceptin soundiin tee, vaan jatkaa ”Blood of the Nationsin” linjoilla. Yhtye soittelee samanlaisia teutoniriffejä kuin vielä 90-luvullakin, ja voi vain ihmetellä mistä kitaristikaksikko Hoffman/Frank niitä aina ammentaa, kun luulisi kaikkien riffien tulleen jo soitetuksi. Muutenkin Acceptin säkeissä tuntuu olevan yllättävänkin paljon potkua jäljellä. Tornillo taas on integroitunut entistä olennaisemmaksi osaksi Acceptin nykysoundia. Udoa ei tule totta puhuen edes pahemmin ikävä, ei sillä että olisin ikävöinyt tuota ukkoa edes ”Blood of the Nationsilla”, kaikella kunnioituksella häntä kohtaan.

”Stalingrad” on Acceptin lyhykäisin studioalbumi vuosikausiin, mikä ei ylipitkiä suoltaneelle yhtyeelle ole lainkaan pahasta. Yhtye toistaa silti itseään, tosin lievä monotonisuus kuuluu asiaan. Miksikään ”Restless and Wildin” tai ”Balls to the Wallin” veroiseksi klassikoksi ”Stalingradista” ei missään nimessä ole, itse asiassa ”Stalingrad” jää biisien kovuudessa jopa ”Blood of the Nationsista” hieman jälkeen, mutta legendastatustaan Accept tällä levyllä pönkittää edelleen.