Kuva: Aavikko - Novo Atlantis

Aavikko – Novo Atlantis

Aavikko on mielenkiintoinen sekoitus mainstream- ja underground-kulttuureja. Toisaalla tämä neljätoistavuotias siilinjärveläisryhmä vääntää pulputtavaa elektroaan hikisissä rock-luolissa trenditietoiselle indie-yleisölle, toisaalla trion tahkoamista voi taas kuulla lukemattomissa ”karvalakkikansan” tv-ohjelmissa – Kumman kaa ja Me, Myself & I varmasti ne tunnetuimmat. Tyylistään tämä syntetisaattoriyhtye ei ole kuitenkaan koskaan tinkinyt, eikä neljäs albumi ”Novo Atlantiskaan” sitä tee.

Kovin radikaaleja suunnan muutoksia ei Aavikko ole siis ”Novo Atlantikselle” lähtenyt hakemaan, eikä se varmasti kolmikolle mikään itseisarvo ole ollutkaan; miksi mennä korjaamaan toimivaa kaavaa. Bändin yleissoundi on edelleen hyvin ”lelumainen” ja muovisesti junnaava elektro-maailma on samaan aikaan kliinisen kylmä ja luokseenkutsuvan lämmin. Kraftwerk-vertauksista orkesteri tulee tuskinpa koskaan pääsemään eroon, mutta vosinpa väittää, että harva moisesta loukkaantuu.

Jos ei nyt ihan ilakoinniksi menisi, niin on ”Novo Atlantiksella” pimeämmätkin puolensa. Aavikon musiikissa – ja graafisessa ilmeessä – on aina ollut vahvoja vaikutteita Itä-Euroopasta, niin myös nyt. Tällä kerralla tuntuu vain, että slaavilainen melankolia on saanut paikotellen yhä suurempaa jalansijaa yhtyeen musiikissa. Ei tässä nyt mistään death discosta vieläkään puhuta, mutta esim. nelosraita Dies Irae Discodelico munkkikuoroineen on jo melko lähellä mustemman elektron rajavesiä. Toisaalta samaisen kappaleen kilkattava tausta tuo paikoin mieleen ruotsalaisen Pluxuksen varhaisemman materiaalin – eli se siitä gootteilusta.

”Novo Atlantis” ei ole uusi ”Derek!” tai ”Multi Muysic”, eikä siltä löydy Viitostien kaltaista, ”helposti” pureskeltavaa instant-hittiä. Se on tasaisen tappavaa Aavikko-laatua, joka on kestänyt ajan hammasta samalla päivittyen ja samalla identiteetistään tiukasti kiinni pitäen. Kuitenkin pieni ryppy rakkaudessa on: albumin päättävä Novo Atlantis II on viidentoista minuutin kestollaan ja hieman potpurimaisella elokuvallisuudellaan turhankin järkälemäinen lopetus muuten niin erinomaiselle teokselle.