Aihearkisto: Klassikkolevyt

Queens of the Stone Age – Songs for the Deaf

Kyussin pölyttyneen haudan ympärille kerääntynyt Queens of the Stone Age ei päässyt täyteen vauhtiin nikottelematta. Bändille oli siunaantunut pieni hitti Feel Good Hit of the Summerin myötä, mutta yhtyettä pidettiin siltikin vain Kyussin jatkeena. Queens of the Stone Agen kolmas studioalbumi ”Songs for the Deaf” kuitenkin räjäytti pankin ja kaasutti samantien aavikolle ja seisoi viimeistään tuolloin omillaan.

Queens of the Stone Age oli raaimmillaan ja raskaimmillaan näihin aikoihin. Kun radiosta kuuluva vaimea rummutus vaihtuu kappaleeksi You Think I Ain’t Worth a Dollar, But I Feel Like a Millionaire, albumi suorastaan räjähtää naamalle. Ja juuri tästä syystä albumi tekikin suuren vaikutuksen ilmestymisensä aikoihin. Kyseessä on eräänlainen teemalevy, joka kuvastaa roadtrippiä Losin sykkeestä Joshua Treen risupallomaisemiin. Plätty onkin rakennettu temaattiseksi kokonaisuudeksi, jonka jokainen osa edustaa yhtä matkan varrelle osuvaa radiokanavaa. Niin, ja kyllähän nämä biisit toimivat hyvin kokonaisuudesta eroteltuinakin, mutta parhaiten ne toimivat toisiinsa kaikenlaisten radio-ohjelmien avulla linkitettyinä. Maileja on 66 ja biisejä 14. Mukana oli tukku vieraita, heistä kenties tunnetuimpana koko albumin rummut kannuttanut Dave Grohl.

QOTSA teki tästä levystä modernin (ja ehkäpä mainstreamimman?) stonerin merkkipaalun sekä uransa suurimman ja kauneimman monumentin. Eikä bändi ole allekirjoittaneen mielestä päätynyt samanlaiseen suoritukseen ”Songs for the Deafin” jälkeen. Näin kymmenen vuotta ilmestymisestään levy lienee klassikkostatuksensa ansainnut?

NoFX – Punk In Drublic

On vuosi 1994, kun isoveli tuo Provinssirockiin saapuvan NoFX:n uudelta ”Punk in Drublic” -levyltä muutaman näytebiisin c-kassulla. Tästä tietysti kopsataan oma kopio, joka kuunnellaan puhki. En tarkalleen muista koska ja miten koko levy ajautui haltuuni (veikkaisin maakuntakirjastoa joskus 95 syksyllä, cd-version hankin joskus vuosituhannen vaihteessa), mutta bändin tullessa seuraavan vuonna Messilän juhannusjuhliin, ei ollut epäilystäkään ettenkö olisi paikalla. Tuon keikan jälkeen Elämäni Levystä ei ollut epäilystäkään.

Vaikka tunneside ”Punk in Drubliciin” on vahvemi kuin mihinkään muuhun levyyn, voin objektiivisesti, tietysti vahvasti skedepunkkiin kalleellaan olevana, todeta musiikin kestäneen ajan hammasta enemmän kuin hyvin. Kovinkaan moni tuon ajan tekeleestä ei varmasti puolusta täysi-ikäisenä paikkaansa niin sävellyksesti kuin saundillisestikin yhtä tehokkaasti kuin ”Punk In Drublic”. Soundit ovat kirkkaat, ja bändin soitossa (on niin halutessaan) samanlaista taituruutta kuin nykypäivänäkin.

Levyllä heitetään hyvästit lopullisesti bändin alkuaikojen raa’alle punkille, Maximum Rock ’n Rollin kuvaillessa albumia ylituotetuksi ja tylsäksi. Siltä löytyy kuitenkin lähes lukematon joukko hittibiisejä, uuden ajan pop/punk-hiteistä yhtyeen alkuaikojen raskaampaan osastoon. Päivän mukaan suosikiksi nousee vauhdikas Linoleum, harvinaisen kantaaottava Don’t Call Me White tai vielä parempi Perfect Government, latinohupailu My Heart Is Yearning tai kaljoitteluralli The Brews. Ehkä se ultimaattisin huipennus lienee kuitenkin Lori Meyers, jossa bändin ja levyn ylivertaisuus tiivistuu kahteen minuuttiin ja kahteenkymmeneen yhteen sekuntiin.

Skedepunk-faneille lienee turha levyn klassikkostatusta perustella, ja toisaalta asiaan ja varsinkin NoFX:ään vihkiytymättömät siihen tuskin syttyvät bändiin liittyvien tiettyjen mielukuvien ja/tai Fat Miken laulun tai ihan minkä tahansa muun tekosyyn nojalla. Fakta on kuitenkin se, että ”Punk In Drublic” räjäytti yhdessä ”Dookien” ja ”Smashin” kanssa kyteneen skeittipunk-liekin roihuihin, ja tuon vallankumouksen hedelmiä saamme kuunnella vielä tänäkin päivänä, viimeksi Pennywisen ja toivottavasti taas pian parilla viime levyllä vahvaan vireeseen päässeen NoFX:n toimesta.

Iron Maiden – Fear of the Dark

Iron Maidenin yhdeksäs studioalbumi tuskin tulee kovinkaan monella heti ensimmäisenä mieleen, kun pitäisi mielen sopukoista nimetä se definitiivisin Iron Maiden -plätty. 90-luvun alussa yhtye oli jo vakiinnuttanut asemansa ja oli noussut yhdeksi maailman suurimmista metallibändeistä, mutta muuttunut musiikillinen ilmapiiri oli muuttanut perinteisen heavy metallin jo muodista pois menneeksi ilmiöksi. Myös Maidenin leirissä taisteluväsymystä oli jo havaittavissa. ”Fear of the Dark” päätti Iron Maidenin siihen mennessä menestyneimmän aikakauden jäämällä sillä erää viimeiseksi Bruce Dickinsonin kanssa tehdyksi studioplataksi. Tämänhän kaikki tosin jo tiesivätkin.

Taannoin tämänkin levyn julkaisemista tuli kuluneeksi pyöreät 20 vuotta. Ilmestyessään sitä ei hailattu uutena klassikkona, eikä se ole päässyt vieläkään samaan statukseen edeltäjiensä kanssa. Liki tunnin mittainen ”Fear of the Dark” oli ensimmäinen Iron Maiden -levy, jota alkoi venyttäminen jo rasittamaan. Kokonaisuutena ”Fear of the Dark” on ehkä epätasainen ja täynnä unohdettavia biisejä, mutta muutama helmikin on tarttunut haaviin, esimerkiksi levyn nopeimpiin vetoihin lukeutuva Be Quick Or Be Dead. Wasting Love on kolahtanut allekirjoittaneeseen sydänsurujen osuessa kohdalle, Judas Be My Guide puolestaan on aliarvostettujen IM-vetojen joukossa. Itse nimibiisi taas on vakiintunut liveklassikoksi, jota bändi vetelee lähestulkoon jokaisella keikallaan, Maiden-fanaatikkojenkin kyllästymisestä huolimatta.

Puutteita ehkä löytyy, mutta aina joskus ”Fear of the Dark” vaan silti päätyy soittimeen. Johtuukohan sitten melko tummasta yleisfiiliksestä vai niistä satunnaisista biiseistään, mutta parhaimmillaan ”Fear of the Dark” on hyvinkin väkevä levy, vaikka synkkyydestä se antoikin vain esimakua yhtyeen hakiessa lohtua entistä tummemmista varjoista 90-luvun edetessä.

The Clash – S/t

Kun nuori sielu kerran päätyy punk rockin haitallisen vaikutuksen alaisuuteen, on hyvin todennäköistä että The Clashin debyyttialbumi on kymmenen ensimmäisen kuunnellun alan levyn joukossa. Näin kävi omalla kohdallani, ja siitä voin täysin perustellusti päätellä muiden menetelleen samoin.

London SS -esiasteesta ponnistanut The Clash oli tekemässä sitä, mikä koettiin punkin alkuperäiseksi missioksi; palauttaa rock alkutekijöihinsä ja vielä räkäistä sujuvasti progejättiläisten varpaille. Siinä The Clash onnistui loistavasti ja näytti mallia tuhansille muille punkin synnyin- ja kuolinvuotena ’77 julkaistulla eponyymillä debyytillään. Ikoninen mv-grafiikka kansissa ja yhtä primitiivinen sisältö sanelivat punkin muodon ja estetiikan siksi päiväksi ja vuosiksi eteenpäin, toki muiden aikakauden pioneerilevyjen merkitystä vähättelemättä.

The Clash ei myöskään arastellut näyttää sitä mitä nykypunkkarit kauheasti pelkäävät. Bändin jäsenistöstä ja taustavaikuttajista löytyi reggae-diggareita, mikä näkyy levylle päätyneellä Junior Murvin -laina Police & Thievesinä. Ehkei se kuulu albumin huippukohtiin, mutta haltioitunut ja hurmoksellinen huuto meinaa yhä lähteä joka kerta, kun I’m So Bored With the U.S.A., White Riot tai London’s Burning soivat. ”The Clash” on ehkä jo 35 vuotta vanha, mutta se ei ole kuitenkaan tehojaan menettänyt.

Deep Purple – Machine Head

Kun puhe kääntyy hard rockin klassikoihin, on melko mahdotonta sivuuttaa brittiläisen Deep Purplen kuudetta, hyvinkin vaikutusvaltaista studioalbumia ”Machine Head”. ”Machine Head” saattaa tänä päivänä kuulostaa melko kesyltä ja löysältä levyltä melko yksinkertaisine riffeineen ja blues-tapailuineen, mutta vuonna 1972 nuori Deep Purple oli iskussa, valmiina valtaamaan maailman.

Montreauxissa äänitetty ”Machine Head” määritellään klassikoksi monen mutkan kautta. Ensinnäkin Mk 2 -kokoonpanon Deep Purple oli tällöin kaikkein luovimmillaan. Toisekseen se julkaistiin oikeaan aikaan, kun hard rock tarvitsi vielä kipeästi pioneerilevyjä. Kolmanneksi levyllä on tukku kuningasbiisejä. Heti kärkeen isketään speed metallin syntymään omalla osallaan vaikuttanut Highway Star, rockaava Maybe I’m a Leo, letkeämpi Lazy ja B-puolen aloittaa Smoke on the Water. Miljoonan punnan riffi, jota jokainen kitaristi on soitellut yrittäessään päästä käsiksi instrumenttinsa saloihin. Se joka muuta väittää, puhuu täyttä potaskaa.

”Machine Head” oli Deep Purplen uran kulminaatiopiste 70-luvulla. Yhtye oli kavunnut tasaisesti eteenpäin, mutta ”Machine Headin” jälkeen alkoi jo musiikillinen laatu heiketä eikä kokoonpanokaan kovin stabiilina pysynyt. ”Machine Headin” klassikkoasemaahan nuo seikat eivät horjuta, vaan omana aikanaan moderni levy sietää edelleen kuuntelemista.

Deep Purple – Made in Japan

Tänä päivänä Deep Purple saattaa olla todella väsynyt eläkeläisbändi (Jon Lord on jo jättäytynyt eläkkeelle), mutta vuonna 1972 se oli uudenlaisen raskaan rockin näkyvimpiä petoja. Tällöin hotellihuoneissa ja hotellien käytävillä tehtiin nykyään legendaarisiksi määriteltyjä tekoja. Muina aikoina Deep Purple teki ”Machine Headin” kaltaisia naavapartojen muistelemia klassikkolevyjä ja niitä promotoidakseen taas laajoja maailmankiertueita, jotka saivat nuo samaiset naavaparrat orgasmin partaalle.

Karavaani pysähtyi loppukesästä 1972 Japanissa. Martin Birchin siirrettävällä studiolla taltioitu ”Made in Japan” -livepläjäys ilmestyikin saman vuoden jouluna. Alunperin neljälle vinyylinpuoliskolle jakautunut ”Made in Japan” tarjoaa dokumenttia Deep Purplen silloisesta livekunnosta. Kahdella muoviletulla oli kestoa yhteensä yli 70 minuuttia, mutta biisejä vain seitsemän kappaletta. Smoke on the Waterin, Highway Starin ja Strange Kind of Womanin kaltaisten veisujen lisäksi Deep Purple suosi myös pitkiä sooloja ja jameja, joita levyllä on itse asiassa enemmän kuin suoraa rytyyttämistä.

Kappaleet on äänitetty kolmena eri iltana, mutta hyvä kuva näiden keikkojen kulusta kyllä syntyy. ”Made in Japania” on toistuvasti sanottu yhdeksi maailman parhaimmista livelevyistä. Jotain ”Made in Japanin” tarunhohtoisuudesta kertoo myös se, että progemetallihirmu Dream Theater on tulkinnut koko hirviön kokonaisuudessaan ja julkaissut bootlegina.