Tämänkertaisen demosatsin erikoisimpia tapauksia taitaa olla tämä suomalaisgermaaninen trio [di: unru:]. Yhtyeen erikoisesta nimestä tuli ensin mieleen joku Musea tapaileva progerock-kombo, mutta kopla soittaakin sitä yksinkertaisempaa rockia. Yksinkertaista, suoraviivaista ja vielä englanniksi laulettuna vaikka EP:n nimi ”Unruhige Zeiten” antaisi muuta ymmärtääkin.

[di: unru:] yllättää positiivisesti. Kappaleet Soapbox Dictator ja The Big Blackout ovat jo nyt sangen kovatasoisia, etteivät kaksi muuta vetoa (Cracking Up ja Blue Flowers) ihan samaan yllä. Molemmat kappaleet tarttuvat kuin tauti, mutta eivät kuulosta oikeastaan lainkaan jo kertaalleen kuulluilta, mutta demosta jää hieman hajanainen vaikutelma.

Yhtenäisyyden puute on tosin vain rumuusvirhe, kun parhaimmillaan [di: unru:] vaikuttaa olevan todella osaava yhtye. Koko komeuden kruunaa vielä freesi soitto ja nappiin menneet sounditkin. Onhan tämä nyt melkein parasta alansa musiikkia mitä olen tälle palstalle pieneen toviin kuunnellut. Luulen kyllä, että [di: unru:] voi piiskata itsensä vielä kovemmankin demon tekemiseen, mutta nyt ei auta muu kuin jäädä odottelemaan mitä tuleman pitää.

- Jouni Parkku

Mm. The Bleedout -hemmoja sisältävä uusi metallipumppu Bastinado pläjäyttää esikois-EP:llään melko vakuuttavan tujauksen death/grind-henkistä tamppausta.

Nuoriksi kolleiksi (19-22 vuotta) jo melko vankka kokemus bänditouhuista kuuluu paitsi tiukkana soittona ja jämäkkänä lauluna, myös musiikin yhtenäisyytenä. Bastinadon visio on selkeä(hkö), eikä siitä lähetä ihmeemmin lipsumaan. Vaikka death metallinen vyörytys onkin huudossaan, ”Songs from the Abattoir” sisältää tuoretta otetta, varmasti runsaista hardcore-vaikutteista johtuen. Kappaleita ei lähdetä turhaan venyttelemään, ja kun blastin sekaan on saatu kivasti keskitempoisemepaakin muilutusta, ei meininki pääse missään vaiheessa puuduttamaan.

Vahva esiintulo, ja kokoonpanon vakiinnuttua voisi olla paikallaan esim. seiskatuumaisen julkaisu?

- Jaakko Teittinen

Jyväskylästä on viime aikoina tullut hyviä punk-retkueita sellaisella tahdilla, että niiden luettelemiseen menisi ikä ja terveys. Nyt vielä Dead Moose iskeytyy kuin tuulilasiin paiskautuva nelijalkainen ystävämme metsästä.

Tämä kasetti sisältää seitsemän biisiä. A-puoli on maaliskuulta 2012 ja B-puoli taas treenikämppä-äänityksiä viime syksyltä. Dead Moose soittaa melko rujoa punk rockia, ja ”Jimmyn” soundimaailma se vasta karu onkin. Ja jostain syystä oma nauhani vieläpä pitää ihmeellistä sirinää, mutta autenttisuus vain lisääntyy. Tai en tiedä kuuluuko tuo sirinä nyt sitten asiaan. Kaikesta rujoudesta huolimatta yhtyeen taipumus melodisuuteen pysyy selkeänä. Melodinen mutta surumielinen, johon laulajakitaristi Juhon karu, kiimaista hirveä muistuttava huutaminen sopii vielä varsin hyvin. Ei vaan Dead Moose tunnu bändinä vielä tiukalta, mutta kyllä se tästä lähtee. Jään odottelemaan seuraavaa törmäystä tämän bändin kanssa, sillä tämähän oli varsin lupaava kasetti.

- Jouni Parkku

Esa Linna kuulostaa iskelmälaulajalta. Se onkin varmasti suurin, jossei jopa ainoa, este artistin maailmanvalloitukselle. Kolmen biisin EP:llään Esa Linna tarjoilee rosoista ja folkahtavaa poppia hyvillä melodioilla, johon oman sävynsä tuo Linnan menneisyys 90-luvulla toimineessa Time Flies -punkpopyhtyeessä (kuka muistaa?!).

Kansiin on myös painettu Roger Joseph Manning nuoremman nimi. Ei sano minullekaan mitään, mutta miekkosen alullepanema Jellyfish-bändi soittaa jo vähän kelloja. Ilmeisen isosta nimestä lienee kuitenkin kyse, kun yhteistyötä on tehty mm. Johnny Cashin, Green Dayn kuin Jay-Z:n kanssa. Kyllä noilla meriiteillä kannattaa vähän ratsastaakin, vaikkei äijä soittaisi koskettimia ja laulaisi taustoja kuin yhdessä biisissä.

She’s Not a Human Being onkin melko valmista radiokamaa, mutta kahdessa muussa EP:n raidassa on vielä jonkin verran sarkaa, jotta ne yhtä tarttuviksi saisi. Bonarina kuullaan Lubo-Mirin tuottama koneelisempi Meat Market, jonka tarpeellisuutta en pysty allekirjoittamaan. Mielenkiintoinen artisti joka tapauksessa, pistetään nimi korvantaakse.

- Jaakko Teittinen

Toisen demonsa julkaisseen, jo muista bändeistä kokemuksia keränneiden miesten bändin Magenta Harvestin ei onnistu laskemaan rimaansa. Magenta Harvestilla oli jo ennestään pullat hyvin uunissa, ja siellä ne tuntuvat kypsyvän hyvin nytkin. Ja mikäs siinä pullia paremmin paistaisi kuin tuomiopäivän liekeissä? Nyt olisi neljät pullat – eli biisit – siellä korventumassa.

”A Familiar Room” oli jo itsessään hyvin toteutettu demo, eikä ”Apparition of Ending” jää teknisen toteutuksensa osalta juurikaan jälkeen. Vokalistina häärii edelleen pätevyytensä jo Finntrollin riveissä osoittanut Mathia Lillmåns, jonka ääni tuntuu nyt kyllä olevan hieman tukossa. Ukosta on lähtenyt komeampaakin mylvimistä, mutta muut jäsenet täyttävät tonttinsa myös hyvin. Silti ”Apparition of Ending” päätyy kokonaisuutena liki samalle viivalle edeltäjänsä kanssa; paukkuja löytyy, mutta sytytyksen kanssa on vielä hieman ongelmia. Yksinkertaisesti Magenta Harvest ei potkaise leukaa lattiaan vieläkään, vaikka yritys todella hyvä onkin. Vaikuttaisi siltä, että demon parhaimmat vedot sijoittuvat häntäpäähän, ja esimerkiksi Carrion of Menista hehkuu potentiaalia.

- Jouni Parkku

Human Waste Disposal Unit lähestyi toimitusta reilu vuosi sitten ”Bullshit Generator” -pitkäsoitollaan, joka jätti kokonaisuutena toivomisen varaa. Nyt vesantolainen HWDU on tuonut itseään taas toimituksen tykö, tosin puolet lyhyemmällä ”Garage Unleashed the Anger” -kiekolla, joka on sopivasti viiden biisin mittainen.

Melko vaatimattomissa oloissa äänitetty ”Garage Unleashed the Anger” ei ole järin vaatimaton. ”Bullshit Generatorilla” HWDU tuntui olevan hukassa, mutta löysät on kiristetty veks ja HWDU osaa näyttää eksaktimmin paikan mistä kana lirittelee. Vaivattomasti etenevä ”Garage Unleashed the Anger” vaikuttaisi olevan lähempänä ns. asian ydintä. Vaikutteita modernista metallimusiikista roiskitaan yhä melko ennakkoluulottomasti, ja samalla luodaan sitä omaakin soundia. Kokonaisuutena ”Garage Unleashed the Anger” osoittaa HWDU:n olevan menossa kyllä oikeaan suuntaan, mutta ne lopulliset päänräjäyttävät vedot vielä puuttuvat ja identiteettikriisin kurimuksessa tapellaan vieläkin.

- Jouni Parkku

Gladenfold-niminen bändi, jolla on tämänkaltaiset fantasiakannet demossaan voi olla joko viikinkiheviä tai poweria. Harmikseni turkulaisbändi soittaa tuota jälkimmäistä, ja heti tulee kannesta mieleen Sonata Arctica. Tosiasiat pitää tunnustaa ja tunnustaa ”Tales From Worlds Afar” -demon olevan sangen mallikelpoinen esitys.

Gladenfold on ollut olemassa jo vuodesta 2003, joten se on ehtinyt viilata ilmaisuaan jo hetken aikaa. Sonata Arcticaa on toki kuunneltu, mutta vaikutteet on otettu sieltä vuosituhannen vaihteen levytyksistä. Sen lisäksi Göteborg-osastosta on lainattu mukaan mörinälaulua, mitä kieltämättä kovinkaan useat power metal-bändit taida nykyaikana hyödyntää. Sen lisäksi on toki perinteisempää puhdasta laulua ja muita perinteisiä power metal-maneereja. Mukana on kolme biisiä, jotka kukin toimivat hyvin tasapainoisesti keskenään. Soundipuoli vaan on hieman ponneton, mutta se nyt tavallaan ”kuuluu asiaan” demobändien kohdalla.

- Jouni Parkku

Fatal Error pistää rautaristin kaulaan ja kaasunaamarin Jessen kasvoille. Oululaiset luottavat tuttuihin ja turvallisiin konsepteihin kolmen biisin ”Siberian Jesus”-sikermällä.

Fatal Errorin laulaja on kuin laulava Lemmy. Äänessä on rosoa ja karheutta eikä sitä ole välttämättä kovinkaan suuri ilo kuunnella, mutta äijä ei selvästikään loistanut peruskoulun laulukokeissa. Musiikki on puolestaan myös Motörheadista periytyvää, tosin modernimpaa, versoilevampaa ja melodisempaa. Sekä vähemmän likaista, ja kliinisempää. ”Siberian Jesus” maistuu etanolipitoisista nesteistä enemmän käsidesiltä kuin viskiltä. ”Siberian Jesus” saattaa ollakin tuttu ja turvallinen, mutta turvallisuuden myötä bändistä on hävinnyt myös vaaraakin, mikä olisi rockille aika vitaalia.

Kappaleiden peruskaava on simppeli: mojovia ja riuskoja perusriffejä, joista on tehty perusbiisejä. Ei mitään sen enempiä tahi vähempiä. Todistaako Fatal Error arvonsa sitten livebändiä, kun se ei levytetyssä muodossa jaksa liikauttaa, suuntaan tai toiseen.

- Jouni Parkku

Myönnettäköön, että nimi Murtajat aiheutti minussakin tiettyjä ennakkokäsityksiä. Epäilin Murtajien olevan pahinta mahdollista junttirockia, mutta jo sanoitukselliselta puolelta huomaa Murtajien olevan sitä fiksumpi yhtye. Ja musiikillisestikin yhtye kokeileekin hiukan, vaikka pitää rockinsa melko juurevana, vaikkakin hieman kokeilevanakin. Yksinkertaisuus ja melodisuus tuntuvat olevan kuitenkin melko tärkeitä tekijöitä kolmikon musiikintekemisessä.

”Voimaa” -EP koostuu kolmesta keskenään erilaisesta biisistä. Yhtyeellä tuntuu olevan biisinkirjoituskin ihan hyvällä mallilla, ja 6-minuuttinen Taivaallinen -vetokin toimi ihan loppuun asti. Murtajien taustalta löytyy Lemmenpyssyjä ja Trio Orvokkia, joten jonkin verran löytyy tuota soittokokemustakin taustalta. Kokonaisuudessaan ”Voimaa” ei kuitenkaan taida olla se levy mistä Murjata tultaisiin muistamaan. Jokin tästä vielä puuttuu, mutta kaiketi se jokin tärähtää Murtajien levytyksille vielä.

Mitä niihin ennakkokäsityksiin tulee, niin Piffillä tätä ainakin epäiltiin gospeliksi. Kieltämättä helposti syntyvä tulkinta, joka syntyy kappaleiden (Voimaa & Taivaallinen) nimistä ja kansikuvasta.

- Jouni Parkku

Syöjättäret söivät melko suurella ruokahalulla vuosina 2004-2007, ja sen jälkeen pidettiinkin vähän pitempää ruokalepoa. Viime vuoden lopulla Syöjättärien lautasen ympäriltä olivat aterioivat ihmiset osittain vaihtuneet, mutta lautasella oli pari biisiä. Ja lautanen on nyt Lampaan levylautasella.

Soundista on ainakin tullut täyteläinen. Naislaulun vastustamattomaan voimaan luotetaan melko paljon, mutta pirteää Tiktak-henkistä iloittelua ”Uuni”-demosta ei saa tekemälläkään. Demon kummallakin kappaleella on taipumusta tarttuvuuteen, vaikka niillä onkin erilaiset temppunsa kuulijan koukuttamiseksi. Riffeissä on tehoa ja sanoituksiakin kuuntelee mielellään. Sävellykset ovat tietyssä mielessä jopa popahtavia, mutta Syöjättäriä pukee myös hevin raskaus, progen kiemuraisuus ja punkin suoruus. Ja kaikki tuo palvelee kokonaisuutta varsin hyvin. Syöjättäristä näkyy olevan moneksi. Ei hullumpaa. Ei lainkaan, eikä edes laulussa ajoittan kuuluva ”Ultra Bra synkempänä ja hevimpänä” -viba pääse häiritsemään.

- Jouni Parkku

Humangodin ”Dead Water” -tuotos ei ulkoisilta puitteiltaan eroa tolkuttomasti muista metallidemoista mitä tähänkin toimitukseen säännöllisesti ropisee. Takakannessa on listattuna kaksi biisiä, jotka paljastuvat kumpikin yli kymmenminuuttisiksi. Harvemmin sitä näin pitkiin biiseihin törmää näinkin aikaisessa vaiheessa uraansa olevilta bändeiltä. Humangod on perustettu siis vuonna 2009.

Kunnianhimoa on keskivertodemobändiä enemmän. Se ei tietenkään riitä, mutta Humangodilla on jonkinlaiset jumalaiset kyvyt pitää sirkuksensa pystyssä loppuun asti. Kappaleita ei voi sanoa tarkoituksella venytyiksi, vaan nämä biisit kestävät tasan niin kauan kuin niiden tarvitsee kestää. Piste. Bändistä löytyy teknistä taituruutta ja laulaja Kaupista tuli jotenkin mieleen Tobias Sammett. Ääni on samankaltainen, mutta sen kanssa on ehditty myös treenata. Progemetallientusiastien kannattaa laittaakin Humangodin nimi korvan taakse. Hötkyillä ei kuitenkaan kannata, sillä tässähän oli kyseessä ”vasta” promokiekko, eli bändillä on oletettavasti kykyä tehdä vielä pitempikin kiekko ilman että siitä tulisi pannukakku.

- Jouni Parkku

”Kokeileva” ja ”Pori” ovat sellainen sanapari, joka aiheuttaa välittömät assosiaatiot NWOFHM-sarjan bändeihin. Tokihan nytkin voidaan hakea siihen suuntaan vaikka mitä kytköksiä, mutta Pekka Montin on mies, joka on ollut ilmeisen ehtiväinen. Viimeisen vuoden aikana Lammas Zinessä esillä olleista bändeistä ukkeli on vaikuttanut The Faunassa ja Amothissa, ja nyt seuran jatkeeksi pölähtää vielä Pekka Montin & Keskeinen Aika. Ehtiväinen mies.

Aiempien bändikytköstensä myötä on tullut selväksi että Montinilla on todella korkea ääni, mutta tässä bändissä kyse taitaa olla enemmänkin kiipparivetoisesta tunnelmoinnista. Oikeastaan odotin kuulevani miehen korkeaa tulkintaa, mutta ihmisääni on luonnonäänien ja kokeilevimpien elementtien virrassa lähes huomaamaton. Otetta tästä melko pitkästä ja polveilevasta teoksesta on vähän hankalampaa saada. Vision selkeys hämärtyy mitä pitemmälle ”Pelko ja silta” etenee, ja lopulta fokus katoaa kokonaan. Ehkäpä ”Pelko ja silta” on nykyisillään turhankin kunnianhimoinen projekti, varsinkin jos ”Pekka Montin & Keskeistä Aikaa” pitäisi lähteä vertailemaan kotikaupunkinsa jo asemansa vakiinnuttaneihin konkareihin. Tässä seistään kuitenkin omilla jaloilla, vaikka jalat vielä hieman tutisevatkin. Ahdistusta on puettu säveliksi kyllä vakuuttavamminkin, mutta myös huonommin.

- Jouni Parkku

Lahtelainen Trauma Theatre on muutaman vuoden aikana pistänyt jo pienoisen läjän demoäänitteitä tiskiin. Yhtyeen nykytilaa kartoittava kolmen biisin promo viimeistään näyttänee, että treenikämpällä on viihdytty vähintään kohtalaisen hyvin.

Traumateatterin näyttelijät tuntuvat olevan perillä yleisestä käsikirjoituksesta, eli Lahden päässä tiedetään miten homma pitäisi hoitaa. Vokalisti vaihtelee sujuvasti ärjymmän ja pehmeämmän ulosannin välillä eivätkä kitaristien sormet eksy sinne minne niiden ei pitäisi eksyä. Ja rytmiryhmäkin hoitaa tonttinsa sujuvasti. Ehkei kyseessä ole mikään maailman persoonallisin tai lumoavin bändi, mutta juurikaan varsinaista napisemisenkaan aihetta ei löydy tältä demolta. Näillä biiseillä on taipumusta esitellä jopa mieleen jääviä koukkuja. Hyvin nämä jätkät näyttävät sänkynsä pedanneen, ja tästä on hyvä jatkaa.

- Jouni Parkku

Nerve End on joensuulainen progemetallibändi, ja tämä ”Axis” on vuonna 2007 vakiintuneemman muotonsa saaneen bändin toinen demo.

Modernin ja progressiivisen metallin soilla tässä kahlataan. Omaan makuuni tässä kuuluu Meshuggah vähän liikaa läpi, mutta toisaalta Nerve End ei erityisemmin kuulosta Meshuggahilta kuin miltään muultakaan siihen kovasti vaikuttaneelta bändiltä. Vaikutteita on onnistuttu siivilöimään sopivasti ja kanavoimaan ne joksikin omaksi, mutta progressiivisen metallin perusolemus on kuitenkin läsnä. Rautalangasta väännettynä Nerve End tietää miltä progemetallin pitäisi kuulostaa. Soundillisestikin ”Axis” on tyylilajin mittarit huomioiden varsin onnistunut tekele. Erikseen pitää nostaa esille laulajakitaristi Joonas Kaselius, joka on vokalistina varsin monipuolinen, ja ennen kaikkea sopiva Nerve Endille.

Nerve Endillä on hyvät kortit, ja jos bändi pelaa edes vähintään yhtä kovatasoisesti vastaisuudessa, voitaneen puhua tämän hetken lupaavimmista uusista progemetallibändeistä. Progemetallipiireihin ainakin Nerve Endille lienee helppo povata valoisaa tulevaisuutta.

- Jouni Parkku

Vuodesta 2004 kasassa ollut Tyrant Disciples pyörittää linkoaan modernilla thrash metallilla The Hauntedin hengessä, ja ihan hyvin linkoaakin muistaen ripotella mukaan pienet death metal -vivahteetkin. Ja kai sitä Deathchainiakin on jossain välissä kuunneltu, kun eräät hieman tavanomaista sahausta jännittävämpää kitaratyöskentelyä esittelevät kohtaukset tuovat kummasti Deathchainin tuoreemmat levytykset mieleen. Teknisellä tasolla Tyrant Disciples onkin melko korkealla.

Tässä mitassa myllytys vielä toimiikin, mutta pitkäsoitolta kuunneltuna Tyrant Disciples voisi alkaa kuulostamaan jo tylsältä. Tuo voidaan toki välttää vaikkapa vaihtelevammalla vokalisoinnilla tai hitaampien biisien lisäämisellä tai muulla tempulla, minkä bändi itse parhaaksi näkee. Joka tapauksessa demon kolme biisiä kuulostavat keskenään turhankin samankaltaisilta. Mutta eipä sillä, kyllähän nuokin biisit näyttävät Tyrant Disciplesin osaavan asiansa.

- Jouni Parkku

Ei tehnyt oululainen Random Mullet (vielä) Mikko Herrasia, vaikka toinen laulaja Ilmo Ylinärä Voice of Finlandissa kävikin esittelemässä taitojaan. Hybrid metallinsa on toki sen verran kimuranttia, että saattaisi siinä suuremmalla yleisöllä olla sulattelemista.

Erikoisuutta on haettu mm. vahvoilla synaleadeilla, myös metallimusiikissa tuikiharvinainen saksofoni näyttelee suht merkittävää roolia. Ei pidä kuitenkaan hämääntyä, kuuden biisin ”Capturing Moments” on loppujen lopuksi melko selkeä kokonaisuus, jossa puhtaat ja murinalaulut vuorottelevat kitara-, kosketin- tai saksofonimelodioiden kanssa. Toiseksi viimeistä Bad Blood -kappaletta lukuunottamatta sävellyksistä puuttuu selkeät tarttumakohdat, mutta EP soljuu siitäkin huolimatta mukavasti eteenpäin.

Omien sanojensa mukaan bändi on tehnyt uransa parhaimman äänitteen, ja siihen on kyllä helppo yhytä. Vaikea sitten sanoa, mihin sillä ylletään. Omaperäisyyttä ainakin on, joskaan siitä ei ole tehty itsetarkoitusta.

- Jaakko Teittinen

Sisare on lähtenyt tällä uudella yhden biisin näytelevyllään viemään rohkeasti eteenpäin proge-näkemystään. Sitten edellisen ”Leaving”-demon on meininki kautta linjan uskottavampaa niin soiton kuin laulunkin osalta. Ehkäpä tämä Opeth-koulukunnan progempi lähestymistapa oli sittenkin oikea bändille, sillä Earth on varsin miellyttävää kuultavaa, ainakin pakolliseen karjuntaosuuteen asti. Kehitykseen on varmasti vaikuttanut kitaristi Severi Peuran siirtyminen instrumenttinsa ohella lauluhommiin, ilmaisu on pakostakin selkeytynyt ja suoraviivaistunut. Nyt on myös biisin pituus onnistuttu pitämään paremmin aisoissa, viisi ja puoliminuuttinen kappale on alusta loppuun ihan pätevää rakentelua, joskin se kiimaisin loppuhuipennus jäi vielä kokematta. Debyyttialbumi on valmis, ja ihan mielenkiinnolla odotan, mitä sen suhteen on luvassa, kehitys ainakin viimeisen parin vuoden aikana on ollut aika voimakasta.

- Jaakko Teittinen