Jarkko Laakkosen sooloprojekti Tapio kadonnut merelle 1719 luo alussa varsin ajankohtaisen, kotikutoisen mutta eteenpäin vievän rytmin kera mielenkiintoisia odotuksia. Jaune rämpytellään läpi kuin Arto Tuunelan temppupussin pohjalta löytyvä biisinraakile, ja käsin ommellun levypussukan herättämät turhan alleviivaavat ennakkoluulot saavat väistyä. Kakkosbiisi Noir on tummemanpuhuvaa, ehkä suoraan sanoen ymmärrä miksi näin erilainen biisin pitänyt mukaan laittaa, etenkään heti levyn alkupäähän. Haitarivetoinen Accordéon palauttaa apean iloisen tunnelman, Grisin ja Rougen ollessa taas vähemmän mielenkiintoa herättäviä, jokseenkin mitäänsanomattomia rämpyttelyitä.

Sovitukset ovat vielä liian demomaisia, mutta Tapiossa on paljon potentiaalia, kun Pariisin Kevään vanavedessä etsitään seuravaa rahasampoa persoonallisen suomirokin saralla.