Kuva: Eradiction - A Day in the Life

Eradiction – A Day in the Life

Sanottakoon se nyt ääneen: minä INHOAN tällaista sekametelirokkia sieluni syövereistä. En oikein voi ymmärtää, mikä helvetin pointti on tällaisessa musiikissa. Se ei ole hauskaa, se ei ole viihdyttävää, eikä se todellakaan ole mielekästä kuultavaa.

No, Eradiction on vääntänyt perjantai-illan eeppisistä seikkailuistaan kahdeksan rock-kappaletta 12 minuuttiin, kuulostaa enakkoon enemmän punk-bändin, kuin Black Sabbathilta ja Frank Zappalta vaikutteensa saavalta orkesterilta. Voi kunpa olisikin ollut punkkia. Eipä tästä tosin voi mitään selkeitä yhtäläisyysmerkkejä vetää sen enempää Sabbathin kuin Zappankan suuntaan, siinä missä Ozzyn ja Frankin hulluus on ollut synnynnäistä, on Eradiction sekoilu hyvin väkinäistä. Joskus jopa ”hauskan” kuuloinen kusenlorina saa tällä kertaa lähinnä oksettamaan.

Musiikkihan tehdään tietysti lähtökohtaisesti itselleen, mutta jos sitä on tarkoitus julkisesti esittää tai saattaa yleisön kuultaville, olisi kohteliasta ottaa myös muut huomioon. Jos Faith No More on hommassa onnistunut, se ei tarkoita että kukaan muu siihen enää ikinä pystyisi.