Aihearkisto: Demoarviot

Shitpile Mentality – Paskakukkulan kuninkaat

Shitpile Mentalityn ”Paskakukkulan kuninkaat” voitaneen jossain mielessä lukea huumorimusiikiksi, mutta ei se demon kantavaksi/tuhoavaksi voimaksi kuitenkaan nouse, pääosassa on loppujen lopuksi kolmikon meuhkaava hardcore/grind.

Musiikillisesti Shitpile Mentality ei tarjoile mitään kovinkaan ihmeellistä, ja kun rummutuksenkin hoitaa vanha tuttu Cubase (tms), voidaan ajatella, ettei bändi ole missään vaiheessa edes yrittänyt itseään kovin tosissaan haastaa. Sitten on vielä ne parit väsyneet rock-parodiat, jotka ei naurata sitäkää vähää, mitä nämä ns. ”oikeat” biisit.

Virkistävää vähemmän ryppyotsainen meininki ja se, ettei se nouse missään vaiheessa itsetarkoitukseksi (?). Pienellä lisätsempillä Shitpile Mentality voisi olla ihan mukava lisä Famine Yearin ja Cut To Fitin rinnalle.

[youtube url=ZkpVKVt-fXw]

Feurety – Faces of Insanity

Raahelaisen Feuretyn demo lähtee käyntiin sellaisella tuplabasarilänkytyksellä, että siinä olisi Jörg Michaelkin ihmeissään! Onneksi tässä ei mitään power metallia aleta kuitenkaan harrastamaan, vaan örinälaulun ja raskaampien riffien ansiosta ollaan enemmän melodiseen deathiin kallellaan.

Bändi hoitaa hommansa kunnialla, ja laulajakin on monotonisuudestaan huolimatta pätevä genressään. Kahden ekan biisin alussa kuultavia tuplabasari/tilutus -tilutuksia lukuunottamatta kappaleista ei jää kuitenkaan mitään ihmeellisempää mieleen, ei vaikka corempaakin tamppausta on yritetty joukkoon heittää. Vikan biisin doom-manailut eivät sen sijaan lähde alkuunkaan.

Lopputulos jää vähän keskeneräiseksi, aivan kun mitään ideaa ei olisi viety ihan loppuun asti. Kitaramelodia Feuretyn kertosäkeen taustalla tuo vanhan Amorphisin mieleen, siitä olisi hyvä jatkaa!

Trail Of Life Decayed – Slave – Inequal – Hostile

Pirkanmaalainen Trail Of Decayed kolahtaa ikävä kyllä siihen ”ei mitään sanottavaa” -laariin, jossa niin moni moderniin death/thrashiin taipuvainen orkesteri joutuu nykyään kamppailemaan. Pätevää, mutta niin moneen kertaan kuultua meuhkaamista.

Hatemonger avaa pelin lupauksia herättävästi vahvalla poljennollaan. Laulun vuorottelu raskaamman murinan ja korkeamman huudon välillä tuo myös mukavaa vaihtelua melodiseen deathcoreen. Kaikki on siis kohdallaan, paitsi… ne biisit! Fair Of Self-Deception ei tarjoa herkullisten kitaraliidien lisäksi muuta ikimuistoista, Abortive Cleansing Foreseen kompastelee puolivillaisessa matikkacoressa.

Eihän tämä musiikillisesti tai soundillisesti paljoakaan esim. Job For A Cowboylle häviä, mutta meillä Suomessa rima onkin korkeammalla kun siellä Amerikassa. Toki tämä jenkkiläisenä markkinoituna uppoaisi täkäläiselle Tuska-yleisöllekin kuin seitsemän euron bisse muovituopista.

[youtube url=http://soundcloud.com/trail-of-life-decayed/sets/slave-inequal-hostile]

Stabbed Clerks – Mirror

Kauhistuttaa ajatuskin. Demolla kahdeksan kappaletta. Eikö ne bändit ikinä opi? Vielä kun Stabbed Clerksin hardcore-grunge ei ole sieltä helpoimmin sulavasta päästä, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät.

Ja pitäväthän ne. Melkoiseksi tervanjuonniksi levy osoittautuu jo kolmannen kappaleen kohdalla, vaikka tietyssä (angsti)mielentilassa tämä Kurt Cobainin toinen tuleminen voisi pudotakin. Hieman epävireiseen kolisteluun lähdettäessä kokonaisuuden siedettävyys laskee huomattavasti, olit sitten missä angsteissa tahansa. Vain levottoman melun ystäville.

Routakausi – Sano Ei!

Routakausi-yhtye kuulostaa hynysmäisine laulajineen aluksi varsin vastenmieliseltä. Ennen Sano ei yhteiskunnalle -kappaleen kertsiä on yhtyeen rehti rokkimeno kuitenkin jo tempaissut mukaansa, ja kierolla tavalla laulajan ääntäkin alkaa diggailemaan. Sama kaava toistuu oikeastaan toisessa Mitä mä saan? -kappaleessakin, todella (k)ankean alun jälkeen biisi alkaa täysin yllättäen kertsissä toimimaan, vaikkei siinä sävellyksesti mitään kummallista tapahdukaan. Levyn päättävä Joutumatta helvettiin ei sitten enää ihmeemmin yllätäkään, suuntaan tahi toiseen, vaan painaa hyytymättä tiukalla peruskompilla maaliin asti.

Odotuksiin nähden positiivinen yllätys, mutta ehkä tästä omaan makuun se suomirock paistaa vähän liikaa läpi. Genressään kuitenkin ihan tutustumisen arvoinen tapaus, varsinkin jos perusmiehen murheiden sekaan sopii pieni ripaus yhteiskuntakriittisyyttä (ei sillä tavalla persu-tavalla).

[youtube url=sk1m8kzwCmk]

EWC – We The Kill

Helsinkiläisen EWC:n vuoden toiseen demopläjäykseen käy oikeastaan sanasta sanaan samat löpinät kun aiemmin ilmestyneeseen ”She Walks Alone” EP:seen. Paitsi että nyt keksin Misfitsiäkin paremman vertauskuvan; varsinkin laulajan äänessä on erehdyttävän paljon Volbeatia, ja vielä kun punkistaan löytyy annos rokkia, voidaan jopa puhua kesymmästä versiosta Volbeatin elvismetallista.

Biisimateriaali kaipaisi edelleen terästystä, varsinkin suht pätevän Murder Disaster -avauksen jälkeen homma jää junnaamaan ikävästi. Onneksi kappaleet on kuitenkin kautta linjan pidetty alle kolmeminuuttisina, joten tylsäkään renkutus ei kestä loputtomiin. Soundit ovat edelleen turhan tuhnuiset, pientä terävyyttää kaipaisin sinne osastolle, ainakin siinä määrin, että kaikki (mahdolliset) hienoudet tulisi kunnolla kuuluviin.

Human Sculpture – Our World / Torn Down

Järvenpääläinen Human Sculpture demonstroi metalcore-osaamistaan kolmen kappaleen verran ”Our World / Torn Down” -demolla.

Pitäytyessään perinteisessä breakdown-, blastbeat- ja örinäosastolla, mahdollisuudet nyanssien synnyttämiseen on löydyttävä biisien sisältä. Tässä on ihan kohtuullisesti onnistuttukin, sillä temmonvaihtelut, fillit, riffit ja muut sovitukset on saatu toimimaan melko saumattomasti. Myös demon soundit ovat kohdillaan, turhaa siloittelua on vältetty ja fiilis on mukavan orgaaninen.

Silti kaipaisin musiikkiin jotain koukkua, josta saada paremmin kiinni. Taustakuuntelussa pikku rumpufillit ja sovitusjipot menee helposti ohitse, ja musiikista jää tasapaksu vaikutelma. Ehkä hyvällä maulla tuotettuja kone-elementtejä siellä täällä? Brutaalin kuuloista mökää, joka pienellä säädöllä saadaan murhaavaksi.

Stereoids – S/t EP

Kuopiolaisen Stereoidsin energinen punkrock on juuri sitä, mitä kesäiseen lauantai-iltaan kaipasin. Vaikka bändi ei vielä ihan täydellinen ole, oli se oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja siitä Kuukauden demo -titteli.

Trio-muotoisena operoiva Stereoids on saanut kuuden biisin EP:lleen yllättävän tasapainoista materiaalia, mistä kertoo sekin, ettei kuuden biisin aikana tee missään vaiheessa mieli vaihtaa levyä, mikä usean muun demobändin tapauksessa olisi enemmän kuin oletettavaa. Musiikki on aika tyypillinen yhdistelma kevyempää punkkia popmelodioilla, mutta kevyiden rautalanka/rockabilly-vaikutteidensa ansiosta on mukana vahva Tiger Army -fiilis. Jokainen levyn biiseistä sisältää mukavia mukana rallatettavia kertosäkeitä, ja bändin tiukka soitta tempaisee väkisin mukaansa, varsinkin tiukan kaksikon Janie, Ghoul ja Rudi (Come And Go) kohdalla. Kaljotteluralli Boys Night ei ehkä fiiliksensä puolesta sovi kokonaisuuten ihan täydellisesti.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, en keksi Stereoidsista paljoakaan korjattavaa. Laulajan ääntämistä voisi hieman säätää, sekä aivan aavistuksen lisätä räkää, ettei vahingossakaan lipsahdeta MTV-punkin puolelle, sillä raja on erittäin häilyvä mutta sitäkin merkittävämpi. Kiip ap tö kuud vörk!

Super Fallos Bros – Resonate / Your Course Is Set to Fail

Lävistysten ja pipojen määrästä olisin muistellut superfallos-veljekset paljon skedepunkimmaksi tapaukseksi. Pohjoispohjanmaalaisten mikälie/indierock tuntuu jotenkin väkinäiseltä kundien habitukseen nähden. Vaikkei sitä musiikkia ulkonäöllä soitetakaan, asettaa tällaiset tapaukset kuulijan vähän hankalaan tilanteeseen. Miten tähän pitäisi suhtautua?

Laulajan ääni voisi sopia vauhdikkaampaan melodiapunkkiin, myös laulumelodioista olisi ainesta simppelimpään menoon. Uudeksi Disco Ensembleksi bändistä ei kuitenkaan näillä näytöillä vielä ole. Ehdottaisinkin ulosannin suoraviivaistamista ja temmon nostamista parilla pykälällä.

Ps. Olen juuri junassa, matkalla Pennywisen keikalle…

Alpha Indigo – Blueprints

Alpha Indigon ”Blueprints” EP sinisävytteisine kansineen herätti arvuutteluja yhtyeen mahdollisista tyylisuuntauksista. Ensi tahdeista alkaen oli kuitenkin aasinsillat rakennettu muutaman vuoden takaiseen Alice In Chainsin ”Black Gives Way to Blue” -albumiin; vähän kuin se aito tavara, mutta ei kuitenkaan.

Nurmeslaisnelikko vääntää stonahtavaa bluesrockiaan kyllä ihan pätevästi, eikä laulajakaan yritä ihan väkisin Laynen/Williamin saappaita täyttää, vaan vetää omilla vahvuuksillaan. Kappaleissa on syvyyttää, mutta omaan makuun tempo on kautta linjan turhan junnaava, pienet pyrähdykset siellä täällä piristäisivät kummasti. Clear Water on yksinkertaisen tarttuva balladi, ja siksi kokonaisuuden mieleenpainuvin osa. MTV Upluggediin on toki tällä materiaalilla vielä vähän matkaa, mutta ihan mielekästä musiikkia Alpha Indigo on yhtä kaikki saanut aikaiseksi.