Aihearkisto: Arviot

Päämiehet – s/t

Melodista vanhemman polven suomirokkia eli vaikkapa ns ”äijärokkia” suoltava keskisuomalaisviisikko kertoo promo-ep:llään olevansa ”kovana ja kovaa”. Keski-ikäisen köriläsryhmän primus motorina vaikuttaa mm. Juomalaulujen SM-kisoissakin vuonna 2002 hopeaa napannut laulaja-songwriter-kitaristi Kimmo Rauhamäki.

Rauhamäen vokaalitulkinta tuo äkkiseltään mieleen raspikurkku Bablon ja yhtyeen kokonaissointi muistuttaa jossain määrin varhaisia Kolmannen Naisen levytyksiä. Kappaleet linjautuvat johonkin akselille suomirock-riffirock-stadionrock, ja vahvimmin tykittää tällä kertaa tarttuvaa alkuriffiä tarjoileva ja sokeriksi  pohjalle säästetty Kai Sä Tiedät. 

Päämiesten ongelma on kuitenkin taas kerran se sama, kuin mikä pätee niin monen muunkin äänitteen ollessa kyseessä, elikkä levyn materiaali on ”vain” keskitasoa ja hiukan liian mielikuvituksetonta iskeäkseen kunnolla. Terävämmällä tuotannolla voisi myöskin olla myöskin vaikutusta nyt aistittavissa olevaan soiton, laulun ja soundimaailman lievähköön jäykkyyteen. Ehkä sitten kokopitkällä?

www.mikseri.net/artists/paamiehet/mary-lou/531054/

Vornth – S/t

Ruotsalainen Vornth on toiminut jo vuodesta 2000 lähtien ja julkaissut sen jälkeen useamman demojulkaisun. Bändin jäsenillä on tosin tainnut olla kiire muiden bändien kanssa, koska bändin nimeä kantava debyyttipitkäsoitto on vasta vuoden 2013 aikana saatu valmiiksi.

Levyllä on 12 biisiä speediä thrash metallia, joka on hyvin paljon velkaa teutonithrash-bändeille kuten Sodom ja Kreator. Meno on hyvin 80-luvulle niiaavaa ja genretietoista. Pääosin jolkotteleva Vornth luovii perusriffeillä ja sopivan rähisevällä laululla. Vornthilla on tosin tarjolla useampikin kovatasoinen sävellys, mutta albumin venyttäminen liki tunnin mittaiseksi on veto, jota en ole täysin ymmärtänyt. Suurimman energiapiikkinsä Vornth menettää jo albumin puolivälissä, ja sitä ”korjatakseen” bändi iskee albumin loppupäähän levyn pisimmät biisit. Levyn päättävä kappale Grave of the Living ei nosta Vornthia siihen nousuun johon se pääsi Rip Rip Ripin ja Devilin myötä, vaan paremminkin iskee viimeisetkin naulat arkun kanteen. Täten lupaavasti alkanut levy lässähtää. Albumilla on paljon hyviä hetkiä, mutta loppujen lopuksi Vornth pelaa turhankin varman päälle thrashinsa kanssa, jolloin ”Vornth” jää vain hyvin tehdyksi peruslevyksi muttei miksikään sen kummemmaksi.

Messenger – Illusory Blues

Lontoolaisen Messenger-yhtyeen musiikkia on perin hankala lyödä oikein mihinkään lokeroon. Tuoreella Svart Recordsin julkaisemalla pitkäsoitolla Illusory Blues tehdään genrevierailuja pitkin poikin brittipohjaisen vanhemman rock/folk – musiikin eri kerrostumia.

Peruslähtökohtana voitaneen kuitenkin pitää myöhäisen 60-luvun ja varhaisen 70-luvun psykedeliaa ja progressiivista rockia ja lähinnä niiden folkimpaa haaraa. Vaikutteita on haettu kyllä niin monesta muustakin paikasta, että on vaikea enää määritellä mistä. Kuitenkin kaikki sulautuu saumattomasti yhteen, eikä minkäänlaisesta kulmikkuudesta voida puhua yhtyeen musiikin kohdalla.

Pitkät, monipolviset kappaleet eivät ole mitään radion ”keskipäivän ratoksi”- osastoa, vaan vaativat kuulijalta keskittymistä asiaan. Luvassa ei myöskään ole mieleenpainuvia hittimelodioita, vaikka laulajan ( soittajien rooleja ei ole kansissa eritelty ) ääni tuokin hiukkasen mieleen Chris Cornellin.

Messengerin musiikissa on vahva mystiikan tuntu, niin melodioissa kuin soitinvalikoimassakin. Se mikä tässä levyssä on erittäin viehättävää on sen vahva ote nykypäivään, vaikka bändi selvästikin tunnustaa kunniavelkansa brittirockin kulta-ajoille. Olisi helppo sortua tyhjänpäiväiseen retroiluun, mutta Messengerillä on kiitettävästi omiakin ideoita. Illusory Blues on komeaa kuultavaa tuotantoaan myöten ja kaikilta osiltaan, tosin sen täydelliseen sulatteluun vaaditaan melko monta kuuntelukertaa. Ja silti kuitenkin … hyvä niin.

Messenger – Somniloquist

https://www.youtube.com/watch?v=wwIW5uv_RQE

Sabbath Assembly – Quaternity

Psykedeelisen kulttirockinsa kanssa kulttimaineeseen päässyt Sabbath Assembly on vaikean kolmannen levynsä kohdalla. Kaksikkona musiikkinsa luova tapaus on tuottanut jo kaksi mielenkiintoista ja keskenään erilaista studiolevyä, joten on melko turvallista olettaa ettei ”Quaternityksikään” ristitty teos ole mikään läpihuutojuttu.

Läpihuutojuttu? Sitä ”Quaternity” ei tosiaankaan ole. Voisi jopa kuvitella, että musiikillisesti Sabbath Assemblystä on tullut aiempaa haastavampi, vaikka mitenkään helppoja paloja eivät ne edellisetkään levyt olleet. Tämän näkee jo pelkästään biisilistaakin kurkistamalla, kun biisejä on lukumäärällisesti aiempaa vähemmän. Lisäksi yksi näistä biiseistä kellottaa reippaat 18 minuuttia. Samalla soundimaailmaan on panostettu toisella tavalla; se on yhä vähemmän rock, kun perinteisten rock-soitinten osalta skaala on entistä riisutumpi, mutta soundi ei ole kokonaisuudessaan yhtään vähemmän rikkaampi. Hengellisiä termejä lainatakseni; maallisuus on jäänyt taka-alalle, kun henki on enemmän läsnä. Jos vielä ”Ye Are Godsilla” on vielä hieman turvallisuuttakin mukana – puhumattakaan ensilevyn ilosanomahenkisyydestä – niin se on ”Quaternityllä” kyllä varissut pois. Vaikka Sabbath Assembly tuottaakin melko unenomaisen ja kutsuvan äänimaiseman, on siinä kuitenkin jotain niin katalaa ja selittämätöntäkin, että aika tiukkaan solmuun saa manillaköydet punoa jos näitä säveliä aikoo uhmata. Kuulija on koko ajan varuillaan. Ja se on hyvä asia.

[youtube url=kyt25YUhWD4]

Coughdust – A Means to an End

Liemissä keitettyjen ukkojen Coughdust on ennen tätä pitkäsoittoaan julkaissut demoäänitettä ja heittänyt tukun keikkoja, joista enemmistö on soitettu Tampereen lähistöllä. Otetaan tiukentanut ja kiristänyt nelikko on lähtenyt hakemaan omaa soundiaan vaikka sen rakennuspalikat ovatkin tuttuja. Saastaista stoner/death metallia vedellään yhä death’n’rollisti ja visiota on monin paikoin tarkennettu luontevammaksi. Soundipoliittisesti ”A Means to an End” on varsin jykevä julkaisu. Soundi on yleisesti ottaen rapea, instrumentit erottaa toisistaan vaivatta ja laulusuoritukset ovat nekin sopivasti karheat, mureat ja ärjyt.

”A Means to an Endin” biisimateriaali on sekin hyvällä mallilla, tosin sen ”ongelmaksi” muodostuu biisimateriaalin liiallinenkin tasaisuus. Coughdust nimittäin rykii tasaisen voimakkaasti läpi yhdeksän biisiään, mutta sieltä ei nouse kuitenkaan mitään selkeitä huippuja esille. Näinkin paljon yksittäisten biisien varassa kulkevalle ja Entombedille kumartavalle kokonaisuudelle olisi ollut kiva omata pari törkeän kovaa hittiä. Ei sillä, turpaan tässä saadaan kuitenkin.

Kuolemanlaakso – Tulijoutsen

Kun mietitään millaista miehistöä Kuolemanlaaksossa vaikuttaa, ei yhtyeen liki parin vuoden takainen debyytti ”Uusi uljas maailma” päässyt pettämään ainakaan siinä mielessä, että levy olisi ollut laadullisesti heikko. Päinvastoin. Jo debyytillään vahvaa osaamista osoittanut Kuolemanlaakso ei ole astunut harhaan ”Tulijoutsenellakaan”.

Death/doom metallinsa modernilla otteella veistävä orkesteri pitänee Triptykonia edelleen kovana juttuna, mutta Kuolemanlaaksoa on viety entistä syvemmälle omiin metsiinsä, jolloin siitä voidaan (edelleen) puhua uniikkina nimenä suomalaisessa metallikentässä. Edellisen albumin vahvuuksista ollaan otettu kiinni ja niitä ollaan kehitelty vieläkin pitemmälle. Huonosti toteutuneita biisejä ei kokonaisuuteen mahdu, joka muutenkin etenee hyvin tasavahvasti eteenpäin. Sain kuitenkin eniten irti Glastonburyn lehdosta, joka on albumin keskelle sijoittuva, puhtaan laulun varassa kulkeva hämyjazzbiisi suoraan visvaisimman metsäpirtin perimmäisestä nurkasta. Tähän liittyen, viime arvostelussa mainitsin etteivät Kotamäen puhtaat laulut oikein kolise itselleni, mutta ”Tulijoutsenella” ollaan kokonaisuuden kanssa muutenkin sen verran vahvoilla että bändin jokainen osanen sopii kokonaisuuteen osuvasti.

Kokonaisuudessaan ”Tulijoutsen” on ammattitaidolla ja rakkaudella tehty, aivan kuten hyvä (musta) kahvi. Edeltäjäänsä korkeatasoisempi tyylinäyte.

Harvest Bell – Wheel Of Foretaste

Italialaisen Bloodrock Recordsin sainaama turkulainen Harvest Bell pyrkii istuttamaan rockin kultakausien eli 60- ja 70-lukujen tyyliaineksia nykypäivän hedelmälliseen maaperään Wheel Of Foretaste EP:llään.

Orkesteri aloittaa sangen rohkeasti kuusiminuuttisella doomjyräyksellä Salutation, joka viettää 4 minuuttia olemassaolostaan yksitotisen synkkänä slovarina. Kun bändi laittaa lisää pökköä pesään, päästään vihdoin asiaan ja  kappale alkaa kuulostaa huomattavasti mielenkiintoisemmalta. Kakkosraita Afterglow on enemmänkin tuota saatteessa hehkutettua psykedeelisempää maalailua ja tässä turkulaisviisikko onnistuukin painostavan tunnelman luomisessa varsin kelvollisesti. Pikkulätyn viimeinen raita Too Hard A Habit onkin sitten tuollainen melko perus midtempo blacksabbathdoomailu geezerbutlermaisine bassotteluineen.

Vaikka ”Wheel of Foretaste” suurimmaksi osaksi musiikillisesti ja tuotannoltaankin onkin aivan kelpo kamaa, jää silti jotenkin toivomaan soundeihin enemmän rujoutta, rupisuutta ja retrosärmää. Taikka sitten totaalista irtiottoa ja radikaalimpaa ”modernisointia”, koska tällaisenaan Harvest Bell uhkaa jäädä väliinputoajan ikävään asemaan.

Mr. Peter Hayden – We Fly High

Psykedeliahirmu Mr. Peter Hayden läväyttää jokerin hihastaan ja roiskaisee tiskille seiskatuumaisen. Bändistä, joka on tunnettu siitä että se tekee massiivisia ja yhtenäisiä äänivalleja joiden sulattelun kannalta jopa vinyylin puolenvaihto voi aiheuttaa häiritseviä katkoksia, voi seiskatuumaisen julkaiseminen tuntua jopa absurdilta. Onhan Mr. Peter Haydenilla toiminut seiskatuumainen formaattina jo aiemminkin, mutta toimiiko se toista kertaa kun bändi on ”hieman” liikkunut eteenpäin vuodesta 2006, kun tuo edellinen seiska tuli?

”We Fly High” on kahdeksi kappaleeksi jaettu monumentti, joilla Mr. Peter Hayden yhdistelee jyrinäänsä tuttuun tapaansa psykedeliaa, esoteerisia kaikuja ja huutoja toisista maailmoista. Jos bändin pitkäsoitot ovat olleet matkoja jonnekin kauas, niin tällä seiskalla ei edetä maantieteellisesti ehkä Ruotsia pitemmälle, mutta maisemat ovat jotakuinkin yhtä härkäiset kuin pitemmälläkin reissulla. Ilmaisu on väkisinkin tiiviimpää ja jo sen takia erilaista kuin pitkäsoitoilla, mutta mitään olennaista levyltä ei kuitenkaan puutu, mitä nyt matka tuntuu tyssäävän kesken juuri kun päästiin alkuun. Näin yllättävänkin tiivis ilmaisu sopii bändille myös hyvin, joka julkaisi taannoin myös tupla-CD:llä toimitettavan hirviön.

Tuoni – Kuolonpyörä

Industrialmetalpunk-ryhmittymä Tuoni on väsännyt kolmannen täyspitkän albuminsa muutaman vuoden inspiraatiotauon jälkeen. Itse en ole bändiin aikaisemmin tutustunut paria kappaletta lukuun ottamatta, mutta uskallan väittää ”Kuolonpyörän” olevan hyvinkin vahva levytys yhtyeen historiassa.

Paketin avaa lujaa tykittävä S.A.N.O. S.E. antaen ehkä odottaa kovempaa paahtoa mitä oikeasti tuleman pitää. Kriitikon filosofoinneista huolimatta kappale on pätevä avausraita, vokalistien erilaiset laulutyylit soljuvat yhteen sopivasti eikä biisi veny liian pitkäksi vaikka kestoa löytyy viitisen minuuttia. Kertosäe on mukavaa jumitusta, ja kappaleen kehtaa soittaa uudelleen ennen kuin siirtyy seuraavaan.

Ensimmäistä viimeistä päivää on edellistä monimutkaisempi kipale, kuulija saa vaikutelman, että yritys on mennyt uudelle tasolle ja lopulta toteutus on sössitty täysin. Sanoitukset rokkaavat, mutta sovitus kurvailee jossain aivan muualla.

Raja on samaa kastia, raskasmelodinen ja hidas kappale ei vain sovi kokonaisuuteen: vaihtelu virkistää, mutta levyn kuudes kappale jää auttamatta sinkkulohkaisun Hiljaisuus tappaa rauhan peittoon. Pyörii mielessä viisi sanaa: levyn todellinen kultakimpale on löytynyt. Sovituspuolella ei syyllistytä fiilistelyyn, soolo on lyhyt ja ytimekäs. Juna kulkee eteenpäin helvetin lujaa. Melodisuus ja nopeahko, raskas tempo yhdistyy kappaleessa nautinnollisen onnistuneesti.

Epäilemättä levyn jo tunnetuin kappale Räsänen risti on huudatuksestaan huolimatta teemaan sopiva vetäisy. Pieni miinus jää kirjaan, sillä varsinkin kappaleen loppu on yhtä toistoa, puuduttavaa sellaista. Homma tulee selväksi jo kolmen minuutin kohdalla. Piina (tietämättömille Prodigyn ”Breathe”-kappaleen käännösversio) jättää viileän fiiliksen, vaikka onkin parempi kuin alkuperäinen.

Erityismaininnan arvoinen nimikappale Kuolonpyörä on törkeän hyvä, niin sanoituksiltaan kuin sovitukseltaankin. Uudelleenkuunteluja ei voi välttää ensimmäisen annoksen jälkeen.

Jos ovat kappaleet hieman venytettyjä, on tämä arvostelukin. Lyhyestä virsi kaunis: ”Kuolonpyörä” on erittäin onnistunut albumi, pieniä likatahroja lukuun ottamatta. Päässä soiviin kertosäkeisiin ja neuroottisesti pöytää naputtaviin sormiin sopii varautua levyn läpikuunneltuaan.

[youtube url=pi6boeMjZ34]

Open Finger is a Broken Finger – Love, Jealousy and Hate

Open Finger is a Broken Finger on helsinkiläisperäinen viisikko, joka soittaa punk rockia niiltä Helsingin kaduilta, joilla on enemmän lasinsiruja kuin katuhiekkaa ja joilla humaltuneet villisiat ryömivät. Tämä bändin ensimmäinen pitkäsoitto ”Love, Jealousy and Hate” on käsittääkseni synnytetty melko pitkän ja kivuliaan prosessin myötä, ja kun levy julkaistiin loppuvuodesta oli se ollut äänitettynä jo pari vuotta.

”Love, Jealousy and Haten” pohja on selvästi oi!-pohjaisessa katupunkissa. Genren traditioita on opeteltu enemmänkin kuin opettaja on käskenyt, joten tyylilaji on ainakin hallussa. ”Love, Jealousy and Hatella” on myös hieman hevivaikutetta, tai ainakin soundit ovat tuhdit, josta voisi arvella ettei näiden tyyppien elopainoa punnita neuvolassa. Vaikka bändissä eittämättä onkin kovanaamoja vaikuttamassa, melodiankäyttöäkään ei karsasteta. Vaven käheähkö ääni sopii tämän jylinän äänitorveksi, joka purkautuu kymmenellä biisillä, joista muuten melko moni on päähänjäävänsoivan tarttuva. Sen verran on omiakin jippoja mukana, että tästä voisivat saada jotain irti muutkin kuin vain katupunkin vannoutuneimmat ystävät. Ei hassumpi näyttö.

[youtube url=L2CVNT8ZoxE]