Avainsana-arkisto: Zoli Téglás

Pennywise teki ikimuistoisen vierailun

Tätä päivää ovat monet ysiviis-skedepunkiarit odottaneet pitkään. Ainakin siitä asti, kun NoFX, No Use For A Name ja Lagwagon olivat kukin käyneet vuorollaan kylässä. Jotkut jopa pidempään, 17 vuotta, Pennywisen edellisestä vierailusta alkaen. Paljon on noista vuosista muuttunut, mutta yleisö niistä vähäisempänä; kalja-alueella viihtyi runsaasti keski-ikäisiä, joiden ainakin olisi pitänyt (itseni mukaanlukien) olla jo Lepakossa ’94.

Mutta oli hikisessä alakerrassa uuttakin sukupolvea, joka osasi kaikki sanat ulkoa ”About Timen” klassikoista alkaen. Keikan avannut Every Single Day, Fuck Authority ja Same Old Story saivat tunnelman kattoon, mutta varsinaisia daivauskisoja saatiin odottaa keikan loppupuolelle asti.

Suurimpia muutoksia sitten bändin edellisen vierailun on ehdottomasti alkuperäisen vokalistin Jim Lindbergin vaihtuminen Ignitestä tuttuun Zoli Téglásiin, joka aluksi tuurasi kiertämiseen kyllästynyttä Lindbergiä ja lopulta kiinnitettiin vakituiseksi jäseneksi vuonna 2010. (Sinänsä ironista, että jopa Lindebrgin uusi bändi The Black Pacific ennätti Suomeen ennen Pennywisea.) Zolin mukana on biiseihin tullut tiedostavamman yhteiskunnallisen sanoman lisäksi myös rutkasti melodillista syvyyttä, mikä oli hyvin kuultavissa uusissa biiseissä. Siinä missä vanhat hitit taipuivat kivuttomasti vanhaan kaavaan, löytyy uusista kipaleistaa roimasti enemmän dynamiikkaa Zolin huikean tulkinnan ansiosta. Vaikka nostalgiamielessä olisikin ollut kiva nähdä bändi alkuperäisen laulajansa kanssa, niin olihan Zolin pestaaminen Pennywiselle musiikillinen lottovoitto. Ja yleisölle myös, mikä tuli viimeistään vakiolainanumeron Stand By Men kohdalla hyvin selväksi. Kylmät väreet kiirii edelleen, aivain kuin ensimmäisen Ignite-keikan jälkeen aikoinaan.

Nosturiin saavuttuani jouduin hätäpäissäni kuuklailemaan jo Matkahuollon aikatauluja, kun keikan alkamisajankohta oli siirtynyt varttia myöhäisemmäksi. Näinkö sitä ehtisi viimeiseen lähijunaan pois lähiöstä, ja näkisi vielä hitusen keikkaakin? Loppuosa setistä olikin siis lähinnä taistelua aikaa vastaan, mutta sen verran olin etukäteen kuluvan kiertueen settilistoja luntannut, että Pennywisen pärähtäessä uskalsin pistää juoksuksi. Bro Hymn sai jäädä seuraavaan kertaan (johon ei kliseisiä spiikkejä lainatakseni pitäisi ihan 17:ää vuotta mennä), sillä tuo kappale ei klassikostatuksestaan huolimatta omaa kovinkaan suurta palasta omassa Pennywise-historiassani. Enemmän olisi harmittanut Nowheren, Yesterdaysin tai Closerin missaaminen, jos settiin olisivat kuuluneet.

Junassa oli aikaa sulatella illan tapahtumia, ja hyvä fiilis täytti sisimmän. Onhan se nyt tietyllä tapaa suloisen naiivia, kun kansakuntamme tulevaisuus – nuoret n. 15 vuodesta n. 35:een vuoteen – huutaa kuorossa ”woo-oo-oo we want a revolution”, ja luikkivat seuraavana päivänä semikohmelossa takaisin oravanpyörään. No, vallankumousta ei ehkä tullut, mutta siitä unelmasta minä ja täysi Nosturillinen tovereita saavat voimaa jaksaa seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan baari-iltaan, seuraavaan keikkaan asti.

[flickrfeed photoset=72157630774186212]