Avainsana-arkisto: Ydinperhe

Fucked Up Tampereen Klubilla

Suomessa jo muutamaan otteeseen vieraillut kanadalainen Fucked Up on ehdottomasti yksi viime vuosien hypetetyimpiä ja mielenkiintoisimpia yhtyeitä vaihtoehtomusiikin saralla. Alkujaan melko suoraviivaista hardcorepunkia soittaneen yhtyeen musiikkia on nykyisellään hankala suoralta kädeltä lokeroida, sillä bändi on siirtynyt albumeillaan kerta toisensa jälkeen melodisempaan suuntaan, laulaja Damian Abrahamin säilyttäessä kuitenkin rujomman ulosantinsa. Nykyisin ilmeisesti jonkinlaista hipster-stigmaa kantava Fucked Up tuntuu jakavan mielipiteitä melko jyrkästi, mutta allekirjoittaneen mielestä bändin viimeisin albumi ”David Comes To Life” oli kiistatta yksi viime vuoden parhaita levyjä, riippumatta siitä mistä näkökulmasta levyä tarkastellaan. Myös livenä bändi on omaa luokkaansa, kuten jälleen saimme todistaa.

Molemmilla Suomen keikoilla lämppärinä toiminut Ydinperhe on myös viime vuosina nauttinut täysin ansaittua suosiota. Hyvin yksinkertaisista aineksista kasattuja biisejä, jotka toimivat käsittämättömän hyvin. Muuta bändiä väheksymättä on pakko hehkuttaa laulaja Masan ulosantia sekä live-esiintymistä! Ydinperhe ei ehkä ole energisin näkemäni live-bändi, mutta keikat ovat huomattavasti viihdyttävämpiä kuin monilla kovemmin kohkaavilla. Tiistai-ilta Klubilla ei välttämättä myöskään ollut otollisin lähtökohta, mutta olosuhteisiin nähden keikka oli erinomainen. Setissä taisi olla biisejä kaikilta Ydinperheen julkaisuilta, pääpaino tietysti tuoreimmalla ”Meistä ei tullut mitään” EP:llä.

Fucked Up aloitti settinsä tuoreimman pitkäsoiton avausraidoilla Let Her Rest ja Queen Of Hearts, jatkona ”Hidden World” -albumin David Comes To Life. Suurin osa yleisöstä oli vielä melko arki-iltaisissa fiiliksissä, mutta Damianin perinteinen show – yleisön seassa, tuoleilla, pöydillä, pöytien alla, terassilla ym. seikkaileminen – sai ainakin hymyjä joidenkin kasvoille. Mieshän ei suinkaan käytä langatonta mikrofonia, joka olisi aivan liian helppoa. Mikkipiuhaa sen sijaan oli varattu ainakin parisenkymmentä metriä, jotta tuo karvainen, pehmeä ja hikinen mies sai temmeltää ympäri Klubia yläfemmoja läpsien ja yleisöä halaillen. Vaikka olenkin melko tarkka henkilökohtaisen tilani säilyttämisestä, en voi väittää etteikö Damian olisi yksi sympaattisimpia näkemiäni esiintyjiä, tässäkään muun bändin osuutta lainkaan väheksymättä. Hän muisti tietysti fiilistellä Tamperetta, kaupunkia josta on tullut joitain parhaita suomalaisia hardcore-bändejä, kuten Bastards ja Riistetyt… no niin, no. Siistiä kuitenkin että Pohjois-Amerikassakin jaksetaan olla kiinnostuneita suomalaisesta punkista. Itsenäisten levykauppojen tärkeyttä myös korostettiin ja Black Albino Bones omistettiinkin levyjen keräilijöille. ”The Chemistry Of Common Life” -albumilta kuultiin myös huikea Son The Father, singlebiiseistä puolestaan I Hate Summer sekä setin vanhin ralli Police. Fucked Upin tuotantohan on jo kymmenessä vuodessa paisunut sen verran laajaksi, ettei ihan kaikkia suosikkibiisejä voinut odottaa kuulevansa. Viimeisimmän albumin materiaali oli pääroolissa myös kanukkien setissä, ja mikäpä siinä kun tarjolla oli sellaisia hittejä kuten Turn The Season sekä setin päättänyt The Other Shoe! Pakollinen encore tietysti vielä vaadittiin ennen kuin bändi päästettiin lauteilta ja yleisö valui koteihinsa valmistautumaan keskiviikkoaamun herätykseen. Kenties ensi kerralla Fucked Up saadaan Suomeen viikonloppukeikalle?

Töminä 2011

Töminä! Itselläni oli henkilökohtainen Ilosaarikokemus alkanut jo tätäkin aiemmin, edellisenä iltana kun tuli piipahdettua Kerubissa, alkuperäisessä Ilosaaressa sekä Wanhassa Jokelassa kuuntelemassa The B and the Bandin yllärikeikkaa (Jaakko & Jayn kaltainen akustista ja räyhäävää, punk-henkistä musiikkia soittava trio, mutta parempi) sekä virvokkeita nauttimassa. Tokihan Tuusniemen Petonipunkkikin olisi kiinnostanut, mutta enpä itse voi noille päällekkäisyyksille mitään. Koska viikonloppu tulisi kulumaan Joensuussa, oli omalla kohdallani itsestään selvää että Töminästä alettaisiin nyt rakentamaan perinnettä. Kovaakin kovempi esiintyjäkaarti varmisti sen, ettei Sulo-klubille ollut minulla mitään jakoa.

Toisin kuin viime vuonna (jolloin VR:n mokailujen takia missasin Civil Abusen kokonaan ja näin Death With a Daggerilta jopa yhden biisin) olin saapunut Joensuuhun jo edellisenä iltana, joten ei tarvinnut enää sen enempää kikkailla käytännön muodollisuuksien kanssa. Ensimmäisenä soitti orkesteri nimeltään Mastodontti. Jotenkin olin elänyt siinä käsityksessä, että bändi olisi soittanut enemmänkin 77-henkistä punk rockia, mutta aika helposti olen sitten näköjään harhaan johdatettavissa. Sitten muistin olevani yksi niistä harvoista onnekkaista, jotka saivat Street Rovers’ Union -splitin sijasta levyllisen SA-INTia, joten yhteinen taipaleeni Mastodonin kanssa on lähtenyt liikkeelle väärällä jalalla. Pitäisi varmaan tehdä jotain sen splitin suhteen.

Ills on sellainen bändi, josta hardcoren ystävät tuntuvat olleen tohkeissaan mutta joka itseltäni on mennyt kokonaan ohi. Ei tänä päivänä ihan kaikkea kiinnostavaa voi mitenkään saada heti käsiinsä. No, tutun näköisiä naamoja siellä lavalla oli ja bändin musiikki nyt ei kauheasti eronnut ukkojen muiden bändien (Lighthouse Project, Cold Inside) vastaavasta. En sano muuta kuin että Ills oli nyt ihan jees, mutta muodostan varsinaisen mielipiteeni bändistä vasta lisäkuuntelujen jälkeen. Yleislakko puolestaan soitti ihan perusvarman keikan, joka ei tarjonnut suuremmin yllätyksiä muttei kyllä pettymyksiäkään. Tämä oli kolmas kerta, kun ylipäätään näin bändin lauteilla mutta ensimmäinen uuden levyn julkaisemisen jälkeen. Ihan yhtä kova Yleislakko ei kyllä ollut kuin odotin sen olevan, mutta ehkäpä odotukset olivat taas korkealla? Hyvähän tämäkin keikka oli, mutta kiire tuntui hieman vaivaavan.

Ydinperhe nyt oli Ydinperhe. Bändi soittaa erityisen vihaisia keikkoja, ja arvaan myös laulajaa ärsyttäneen Sue-lavan ylimitoitettu koko ja etäisyys yleisöstä. Ydinperhe sopii paremmin pienien kusiluolien nurkkiin kuin festivaalilavoille, se nyt on selvä. Hemmo lähti siis lavalta lätkimään ja tekemään parempaa tuttavuutta joensuulaisyleisön kanssa, mutta järjestyksenvalvojat eivät taas olleet siitä erityisen mielissään. Sanoisin, että siinä oli aitoa kaaosta ja täydellistä järjestyssäännöistä piittaamattomuutta. Koko keikkaa en valitettavasti pystynyt nyt tällä kertaa katsomaan muun säätämisen (eli Yleislakon haastattelemisen) takia. Saavuin kuitenkin parahiksi näkemään Cigarette Crossfiren, joka taas oli niitä bändejä, joiden näkemistä olen odottanut hetken aikaa. Bändi on soittanut enimmäkseen pääkaupunkiseudulla ja ne loput mahdolliset keikat olen sitten sivuuttanut milloin ties mistäkin syystä. Se vuodenvaihteessa ilmaantunut seiskatuumainenkin on parantunut ajan saatossa. Olihan se nyt hyvä, vaikka tuttuja biisejä olivat vain ne kolme jo julkaistua kappaletta.

En nyt suoranaisesti sano että Käpykaarti oli omalla kohdallani illan odotetuin nimi, mutta se kuulosti jälleen hyvältä. En sano että punkin pitäisi olla poliittisia palopuheita pursuavaa paatosta, mutta kyllä jotain olennaista menetetään jos minkäänlaista kantaa ei uskalleta ottaa. Käpykaarti uskaltaa ja se onkin erittäin punk. Pisteet Käpykaartin jermuille, varsinkin Satrulle. Mies sai välispiikeillään varmasti monen sunnuntaipunkkarin höristelemään korviaan. Ehkä jopa koki jonkinlaisen valaistumisenkin tuona iltana, mutta tiedä häntä. Mutta yhtyeen LP on kova, joten käykääpä ostamassa. Tosin saksofonia toivoisin kuulevani vaan enemmän, oli kyseessä sitten keikat tai levytykset.

End Begins sai kunnian olla illan ainoa ns. hupparicorebändi ja illan ensimmäinen lahtelaisbändi, vaikkei yhdelläkään bändin jäsenellä hupparia ollut (ainakaan lavalla) eikä se nyt muutenkaan niin kauheasti Illsistä eronnut. Bändin soitto sujui ihan mukavasti, mutta ehkäpä se Metalliauringon veto oli kovempi välittömämmän vuorovaikutuksen vuoksi. Yksi biisihän oli kaiketi Celtic Frost -cover, mutta en itse ainakaan tunnistanut sitä. Joko bändi sai biisistään omannäköisensä tai sitten soitti sen niin huonosti, en tiedä. Sen toisen lahtelaisbändin Part Time Killerin olen puolestaan nähnyt ilmeisesti liiankin monta kertaa lyhyen ajan sisällä, kun keikan täydellinen missaaminen ei tuntunut missään. Olisin sen silti ehkä voinut katsoa, ellen olisi ollut kiireinen End Begins -nimisen veljessarjan kanssa puutaheinää höpöttäessä. Frankie the Damagen sentään pääsin katsomaan, ja pitää kyllä sanoa että bändi toimi paremmin kuin levyllä. ”Payback Time” on muuten ihan mainio levy, se mainittakoon. Typön perseestä en ehtinyt saada kunnollista kuvaa, kun mies kankkujaan esitteli haltioituneelle yleisölle.

Kieltolain piti esiintyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä se keikka jäi soittamatta ja korvaajaksi taidettiin saada Selfish. Missään muuallakaan en ollut bändiä nähnyt, joten tätä vetoa oli odotettu. Hyvä ja intensiivinenhän se olikin, mutta myös tolkuttoman lyhyt. Kestikö se nyt sitten vartin? Väkevä päätös Töminälle siitä huolimatta, tai siitä johtuen. En kovin montaa kertaa poistunut tapahtuma-alueelta, joten siinä illan aikana kadulle oli syntynyt helvetin esikartano festarihassuttelijoineen ja satunnaisine teinijuoppoineen. Kunhan siitä esteradasta selvisi, oli hyvä päästä juomaan viiniä mukavan illan päätteeksi ja valmistautumaan varsinaiseen Ilosaareen. Tosin itseäni kiinnosti Töminä pääfestaria enemmän  jo lähtökohtaisesti, ja niinhän siinä kävi että Töminä asetti sellaiset puitteet että siitä olisi hyvänkin rokkifestarin pistää paremmaksi.

[flickrfeed photoset=72157627154420153]

Puntala-rock 2010, lauantai

Armottomia bileitä seuraa yleensä hidas käynnistyminen. Ruususenuneni keskeytyi ainakin kolmesti: ensimmäisen kerran kyseessä oli bajamajaa tyhjentänyt loka-auto, toisella kerralla festarialuetta kohti kulkeva ambulanssi ja kolmannella sama ambulanssi paluumatkalla. Autossa vietetyn liskojen yön jäljiltä ei sitten herättykään kovin nopeasti, mutta onneksi sille ei ollut edes tarvetta. Siinä auton lähellä olleessa bajamajassa en kokenut pakottavaa tarvetta käydä, koska siellä kirjaimellisesti näki paskan valuvan seiniltä. Nämä osoittautuivat kuitenkin päivän pienimmiksi ongelmiksi. Sähköjen kanssa oli ongelmia, jonka takia ohjelma myöhästeli pahemman kerran. Molemminpuolinen Varma Tuho –ryhmän keikka päätettiin siirtää myöhemmäksi, jonka ansiosta muut bändit pääsivät aloittamaan suhtkoht ajoissa. Päivän aloitti siis päälavalla mesonnut Outsiders, jonka soittama punk rock oli kieltämättä railakasta, vaikkei järin omaperäistä ollutkaan. Trigger-Happyn ja venäläisen The Riot Rangin kohdalla oli hieman sama ongelma: muodollisesti pätevää, mutta ei jaksanut sillä hetkellä sytyttää.

Itselleni päivän ensimmäinen kohokohta olikin Delta Force 2, joka taas ja jälleen kerran todisti sopivansa myös ”isolle” lavalle pikkuklubien lisäksi. Oli siinäkin taas hevispektaakkelia kerrakseen, vaikka lavalla ei syötykään sipsejä eikä siellä näkynyt Chuck Norristakaan. Chuck Norrisiksi pukeutunut avustaja voisi olla hyvä lisä bändin jo valmiiksi raikkaaseen lavameininkiin? Tämä vale-Norris tekisi tietenkin ninjapotkuja samalla, kun juo toisella kädellä viinaa ja syö toisella sipsejä. Nykymuotissaankin Delta Force 2 on sellainen bändi livenä, jonka keikalla ei kenelläkään pitäisi olla ikävää.

Vekkulisti nimetty Neuroosiliitto kiinnosti alun perin lähinnä vain nimensä vuoksi, mutta Punk Lurexin mieleen tuovaa musiikkia en sillä hetkellä ehtinyt jäädä sen enempiä kuuntelemaan. Jouduin kuitenkin tulemaan pää kolmantena jalkana Yleislakon aloittaessa. Tämän orkesterin yksinkertaisen tehokkaat biisit toimivat jo hyvin kotisoitossakin, mutta livenä ne kolisivat myös. Pogotakin teki oikein kovasti mieli, varsinkin kun bändi sai lavalle seuraa kolmesta pogoavasta tytöstäkin. Reipasta meininkiä, vaikka välillä muistettiin suoraan haistatellakin tietyille henkilöille.

Tähän väliin pikkulavalle kiinnitetty Büfo olikin sitten jo toisesta maailmasta. Büfon grindiltä löyhkäävä kiukuttelu jäi sitten vain hetkelliseksi, sillä hyvin nopeasti Büfon hiljentymisen jälkeen kajahteli ilmoille yksinkertainen ja lallatteleva ramopunk. Luonteri Surf oli siis vuorossa, ja ainakin tätä keikkaa katselin mieluummin kuin Poikien vastaavaa. Tämä bändi taisi olla ainakin tämän Puntalan ainoa bändi, jolla oli lavalla myös urut? Eipä niitä tosin käytetty kuin vain joissakin biiseissä, mutta minun mielestäni ne jotkin urkusävytteiset biisit olivat nimenomaan niitä helmiä. Myös lopun moottorisahasekoilu nostatti hymyn huulille. Molemminpuolinen Varma Tuho sai sitten vihdoin ja viimein soittaa tässä välissä. Enpä tiedä, oliko kyseessä jokakeikkainen rituaali vai pelkkää hermostuneisuutta, mutta muistan itse keikasta jälkeenpäin vain sen, että välispiikkejä tuli paljon. Niitä tuntui tulleen aivan liikaa, varsinkin kun esitettävät biisitkin olivat melko lyhyitä purkauksia.

Sitten oli Social Chaosin vuoro. Koska olin bändin mättämiset jo kertaalleen todistanut, päätin lähteä kalppimaan. Ulkopuolella tosin ihmettelin yllättävän hiljaista äänenvoimakkuutta, jonka syy paljastui palatessani alueelle: sähköt olivat taas poikki, tällä kertaa sähkökaappi oli ilmeisesti hieman kärähtänyt. Social Chaosin jannut istuskelivat lavan reunalla ja odottivat sähköjen mahdollista palaamista, jotka olivat koko alueelta poikki noin tunnin. Tässä vaiheessa alkoi näyttämään siltä, että kaikki menee päin persettä, eivätkä peruutuksetkaan olleet poissuljettuja. Sähköt kuitenkin saatiin takaisin, tosin ensin vain pikkulavalle, jonka johdosta ohjelma viivästyi ja kaikki bändit joutuivat hieman lyhentämään settejään. Ensimmäinen tauon jälkeinen bändi oli pikkulavalla soittanut Käpykaarti. Olin etukäteen autuaan tietämätön siitä, että Käpykaartin vokaaleista vastasi Satru, tuo punkin Hiski Salomaa. Hetken aikaa olin varma, että Satru olisi hylännyt tavaramerkikseen muodostuneen saksofoninsa, mutta onneksi olin väärässä! Bändi ei ole käsittääkseni ollut kasassa vielä kovin pitkään, mutta tekijämiehiähän siellä soitti, niin keikan laadukkuus oli jo siltä osin taattu. Hetken päästä samalle lavalle kapusivat  Yhteiskunnan Ystävät?, joiden piti alun perin soittaa päälavalla. Sähköt katkesivat siltikin ainakin kahdesti bändin setin aikana, mutta ystäväthän eivät siitä lannistuneet, vaan jatkoivat soittamistaan. ”Turha edes yrittää”?

Ydinperhe oli minulle sekin uusi tuttavuus. Bändi oli tuttu lähinnä vain taannoisesta haastattelustaan Toisessa Vaihtoehdossa, ja koska MySpace-biisitkin olivat kuulematta niin odotin vähän toisenlaista räimettä. Odotin perinteistä punkkia, mutta sain hardcorea. Lähes kaikkien musikanttien lavaolemus oli hieman eleetöntä, mutta vokalisti riehui senkin edestä lavan edustalla kivien, juurien ja sammuvien crustien keskellä. Pätevää ja energistä paskaa, olisin seiskankin ostanut, ellei lompakkoni olisi kärsinyt akuutista käteispulasta. Ydinperheen jälkeen Social Chaos palasi soittamaan päälavalle (jolla saatiin vasta tässä vaiheessa sähköt taas toimimaan) keikkansa soittamatta jääneen puoliskon. Vaikka en bändin mätöstä hirveästi perustanut, on ehdottomasti nostettava näille brasseille hattua! Sur-rur taas toimi sitäkin paremmin, sellaista käppäpunkkia kuuntelee aina mielellään pimenevässä illassa!

Loppuillan ulkomaansuuruudet eivät olleet minulle ennestään tuttuja, eli pelkästään niiden takia en olisi Puntalaan tullut. Nailbiter oli muodollisesti pätevää, mutta jätti kuitenkin hieman kylmäksi. Itselleni illan pääesiintyjä olikin Tuhkaus. Tämän melko uuden bändin tuuttaus kuulosti liveoloissa paremmalta kuin kotikuuntelussa. Kovin montaa keikkaa Tuhkaus ei ollut vielä Puntalaa ennen soittanut, taisivat soittaa Hässäkkäpäivillä ensimmäisen keikkansa. Lammaksen edustajia ei ilmeisesti ollut sitä ensimmäistä keikkaa katsomassa, mutta tämä toinen keikka katsottiin mielenkiinnolla. Hyvinhän se tuntui luistavan, varsinkin vokalistinsa Veikki ”Peruna” Janhonen on oksentavaa kissaa muistuttavan äänensä kanssa vailla vertaa! Liian läskejä skeidaamaan! The Restartsin ukot olivat vihaisennäköisiä ja musiikkinsa ihan kuunneltavaa, mutta tässä vaiheessa jouduin kuitenkin lähtemään alueelta, joten jäi siis puolalaisveteraani Dezerter näkemättä. Harmin paikka, mutta toisaalta bändi ei ollut minulle kovinkaan tuttu.

Suurin kiitos menee kuitenkin järjestäjille, jotka lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta pitivät homman kasassa. Sehän nyt tietenkin on selvää, että ilman järkkäreitä koko tapahtuma ei olisi edes mahdollinen, mutta Puntalan kohdalla pitää antaa erityisen suuret kiitokset. Vapaaehtoisena toimiminen on varmasti epäkiitollista hommaa, varsinkin Puntalassa missä sammuneisiin kompastelua sai oikeasti varoa. Vaikka soittoajat viivästyivät ja lyhenivät, ei yksikään bändi jättänyt soittamatta. Kiitti taas, ja kiitos punaisesta matosta!