Avainsana-arkisto: Worth The Pain

Worth the Pain ja kaverit Pispalan yössä

No jopas oli taas hardcore-painotteinen ilta Vastavirrallakin. Neljä kiinnostavaa bändiä vaikutti siihen, että melko pitkän päivän jälkeen iltaa piti tulla pidentämään Pispalaan.

Itselleni lähestulkoon täysin uusi tuttavuus eli Kiristys ei ollut pahemmin iskenyt Bandcampista kuunneltuna. Bändissähän on yhteyksiä esimerkiksi muinaiseen Escape to Deathiin, joten kyllä sieltä jonkinlaista hardcorea oli odotettavissakin. Kiristyksen toimena oli soittaa keskivertoa hieman vihaisempaa hardcorea joissa sanotaan asioita suoraan ja kaunistelematta, silläkin riskillä että joku saattaisi suuttua. Biiseissä ei ollut ehkä sellaisia yksittäisiä tärppejä joita olisi jäänyt nyt näin keikkarapsaa kirjoittaessa pyörimään päähän, mutta ainakin meno oli kohdillaan. Diggasin erityisesti kitarasoundista.

Worth the Painin kanssa kiertävä virolaisvahvistus Two Wrongs ei ihmeempiä elämyksiä tarjonnut musiikillisella puolella, mutta kyllä näistä tyypeistä huomasi että Suomessa soittaminen oli näille varsin mieluista puuhaa. Basistin heilumista ja varsinkin rumpalin mossaamista oli hauskaa seurata, ja suomibändeillä vastaavaa harvemmin näkee.

Upright @ Vastavirta
Upright

Upright. Ei saamari, en minä tiedä mitä tästä nyt pitäisi sanoa, mitä en olisi jo aiemmin sanonut. Tämä bändi tuntuu vain paranevan joka kerralla, kun sen näkee. Bändi pelaa erittäin hyvin yhteen pussiin ja tokihan yhtyeen esittämässä musiikissakin on jotain tolkkua. Settilistaan oli hiipinyt uuttakin materiaalia, joten mielenkiinnolla odotan jos bändi saisi jatkoa viimevuotiselle ”Losing Touch” -seiskalleen. Lopputuloksena on (edelleenkin) toimivaa ja omaperäistä tulkintaa hardcoresta. Alansa lupaavimpia bändejä Suomessa tällä hetkellä.

Tuntuu aika hassulta ajatella, mutta tämä oli meikäläiselle ensimmäinen kerta kun näin Worth the Painin livenä. Ei yhtye varsinkaan viime aikoina ole tainnut samoille nurkille kanssani osuakaan, ja silloinkin kun on osunut on meikäläisellä ollut samaan aikaan reissua, toisen keikan järkkäilyhommia ym. muuta järkevää. Toisaalta eipä Worth the Pain suuria suosikkejani koskaan ole ollutkaan, mutta tämän keikan perusteella Worth the Painista voisi olla sellaiseksi. Meininki oli kaukana väsyneestä, vaikka bändi onkin pitkään veivannutkin. 12 vuotta ei suotta, ja tätä settiä seurasi mielenkiinnolla sen loppuun asti. Ei se pituutensa osalta tainnut erityisen pitkä olla, enemmänkin sellainen joka jätti jopa hieman nälkäiseksi.

Worth The Pain @ Vastavirta
Worth The Pain

Kiva ilta, mutta Tampere ei ehkä ollut kaikkein vastaanottavimmillaan, kun kauheasti ei koohotusta lavan ulkopuolella nähty. Johtuiko sitten paljon verottavasta pääsiäisestä vai mistä. Lappeenrannassa sen sijaan oli huhupuheiden mukaan ollut aivan tolkutonta meininkiä jo pelkästään sisäänmaksaneiden lukumäärän suhteen.

Suomalais-virolainen hardcore-turnee Pääsiäisenä

Virolainen hardcore-bändi Two Wrongs ja pitkän linjan myllyttäjä Worth The Pain Lappeenrannasta soittavat Pääsiäisen aikaan kolmen keikan minikiertueen Suomessa. Turnee alkaa pitkänäperjantaina Helsingin Darkside Clubilta ja kiertää Tampereen Vastavirran kautta Lappeenrannan Lucky Monkeysiin. Keikoilla soittavat myös mm. Cutdown, Upright ja 53Stabwounds.

[youtube url=XaiLxNR6saA]

Two Wrongs (est), Worth The Pain
Pe 29.3.1013 Darkside Club, Helsinki w/ Cutdown +1
La 30.3.2013 Vastavirta, Tampere w/ Upright, Kiristys
Su 31.3.2013 Lucky Monkeys, Lappeenranta w/ 53Stabwounds

www.facebook.com/TwoWrongsHXC
www.facebook.com/pages/Worth-The-Pain/178354502699

Punkkifestarit lappeenrantalaisittain

Kuten kaikki hyvät festarit, tämäkin alkoi edellisyön enneunella. En nyt lähde kaikkea unessa tapahtunutta äksöniä ylöskirjaamaan, mutta sen sanon, että haastatellessani lavaa pystyttäneitä Pekkaa ja Ollia, totesin ettei ainakaan meikäläisestä olisi tämmöisen show’n pyörittämiseen, edes unissaan. Siispä kymmenen skenepistettä ja papukaijamerkki järjestävän tahon suuntaan, mainiota että saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen punk/hardcore-tapahtuma Suomen väkinäiseen festarikesään.

Koko alkuviikon jatkuneet sateet Lappeenrannassa eivät luvanneet hyvää tapahtumaa ajatelleen, mutta perjantain sarastaessa aurinkoisena alkoivat fiilikset nousemaan. Muutamia salamoita oli sääennusteessa, mutta mielummin satunnaiset ukkospyräykset kuin jatkuva tihkusade.

Perjantai

Festivaalien alkaessa perjantaina siinä viiden maissa, oli alueen liepeille saapunut vasta varsin maltillisesti porukkaa, siitäkin valtaosan paistatellessa päivää aidan vehreämmällä puolella. Onneksi M.O.R.A. ja Fit My Crime möykkäsivät kuitenkin sen verran äänekkäästi, että esityksen saattoi aistia myös alueen ulkopuolelle. Fit My Crimen esityksestä jäi mieleen ennenkaikkea Sepultura-koveri.

Nähtävästi aluelle ei ollut kova kiire vielä näiden jälkeenkään, sillä mukavia turistessa niin Jaakko & Jay kuin Kyre ja Duunaritkin meni ohitse, eikä kovinkaan montaa kipaletta .45 Stainlessinkaan ”pökkelöheviä” (kuten erään kanssafestaroitsijan kuulin kuvailevan) ehtinyt kuulemaan. Perjantain pääasiallinen anti jäi siis Worth The Painin ja tapahtuman pääesiintyjän Trapped Under Icen harteille.

Joonas / Worth The Pain
Joonas / Worth The Pain

Worth The Pain ei ihmeemmin yllättänyt, perusvarmaa tekemistä jo uudistuneeltakin kokoonpanolta. Trapped Under Ice oli puolestaan kovasti odotettu, eikä mielestäni odotuksia pettänyt. Esityksestä ehkä paistoi tietty rutiinomaisuus, eikä erityistä ”unity”-fiilistä päässyt syntymään, mutta bändi soitti hyvin ja kaikki oleellisimmat biisit ja pitti pyöri. En itse ainakaan mitään erityisempää ”high fives” -heittelyä kaivannut. Hyvä ilta, josta todisteena myös seuraavana päivänä aivan täysin jumituneet ojentaja/tms/”lihakset”.

Lauantai

Oli edellinen ilta mennyt kuinka myöhään tahansa, festarialueelle suoiruminen kello 12:ksi sillä olettamuksella, että siellä törötetään yhtä soittoa aina hamaan loppuun, eli kello 23:een saakka, on kelle tahansa mahdoton yhtälö. Paitsi järjestäjille ja työntekijöille, mutta onneksi he eivät ole oikeita ihmisiä.

Näin ollen aamupäivän ohjelmistossa olleet Laineen Kasperi ja Pää Kii jäivät kuulematta, ja jälkikasvun ensimmäinen festarikäynti ajoittui God Given Assin aikoihin. Lapsen korvaan musiikki lienee kuulostanut kuitenkin melko pahalta, sillä kovinkaan montaa minuuttia ei alueella saanut musiikin alkaessa viettää, ja totta puhuakseni omiinkin väsyneisiin korviin kitaranräminä tuntui heti kärkeen turhan terävältä.

Siinä läpi tapahtuman varsin väljästi kansoitettua aluetta silmämääräisesti mittaillessa ja pitkää festaripäivää taivastellessa heräsi ajatus, olisiko kahden lavan käytössä ideaa, jos vain resurssit antaa myöten? Bändien välissä tuppasi olemaan välillä turhankin paljon joutoaikaa, lisäksi alue ei ehkä vaikuttaisi noilla muutaman sadan yleisömäärillä ihan niin autiolta, jos toiseen päähän kenttää lyötäisiin toinen lava pystyyn, isomman kalia-alueen lisäksi tietysti.

IMG_2853_nooneissafe
No One Is Safe

Joka tapauksessa, GGA:ta seuranneen tauon jälkeen illan ohjelman avasi Upright, joka kuulosti pienen orientoitumisen jälkeen jo huomattavasti paremmalta. Livenä mainio bändi, mutta kenties himaoloissa itselle vähän tylsää kuultavaa. Hasta La Vista Social Club oli ehkä sinänsä väärässä paikassa, että hyvin alkaneen hooseemätön jälkeen olisi kernaasti kuunnellut vaikka No One Is Safea, vaikka HLVSC hyviä kaljotteluralleja vetikin. NOIS rykäisikin kaljottelutuokion jälkeen illan ensimmäisen kunnon mylläkän käyntiin. Nyansseja löytyy ja on parin laulajan kohelluksen ansiosta myös aina arvaamatonta liveseurattavaa. Ratface lisäsi illan hämärtyessä löylyä koppiin, mukava nähdä miten kotimaisistakin bändeistä on tullut ihan ”oikeita” isoja nimiä, joita tullaan seuraamaan siinä missä ulkomaalaisiakin.

Sateen yllättäessä (ja muutenkin) alkoi kaljateltassa olla ryysistä. Hieman oli hullunkurista, kun Rejected soitti melko tyhjälle lavanedustalle väkijoukon pullistellessa kalja-alueen aidan takana. Lappeenrantalaispainotteisen loppuillan päätti Anal Thunder, ja varmasti ainakin lokaalit – joita aiempiin vuosiin nähden taisi olla suhteessa enemmän kuin muualta tulleita – saivat vastinetta rahoilleen ja hyvän fiiliksen. Omaa tunnelmaa meinasi laskea alati yltyvä sade ja älynväläys suoriutua Skinnarilasta Kourulaan kävellen. Noin 3 kilometriä, joista yli puolet lähes täysmittaisessa kaatosateessa, eivät kuitenkaan huuhtoneet pois sitä tosiseikkaa, että LPRHC Fest oli meikäläisille ehdottomasti se kesän kohokohta ja ehdottomasti ainoa pakollinen tapahtuma koko suvena, toivottavasti myös tulevina.

No One Is Safe – Strike First, Strike Hard

No One Is Safe on arvaamaton levyllä ja lavalla, siksi elää hyvin nimensä mukaiset odotukset. Siinä mielessä se on hyvin lähellä myös hardcoren ydintä, vaikkei olla päästy edes itse musiikkiin. Metalliset riffit ja tuplavokaalit huimalla vitutiskertoimella eivät ehkä edusta hardcorea alkuperäisimmillään, mutta arvaamattomuudessaan se on lähempänä alkuaikojen bändejä kun monet muut tämän päivän tissiposket.

Monen muun suomalaisbändin tavoin NO1S:in debyytin valmistuminen otti aikansa. Sen ansiosta (tai siitä huolimatta?) levyn ilme on viimeistelty, olematta kuitenkaan liian siloiteltu. Lappeenrantalaisbändeille tyypillisen ätäkkä kitarasoundi luo vankan pohjan tukevalle turpaanvedolle, jota johtavat vuorovedoin Jouko ja Timo. Varsinkin Timon äkäilystä Field Of Haten ajoista diganneena ei vokaalityöskentelystä löydy moitteen sijaan, varsinkin kun hieman erilaiset ilmaisutavat tuovat jonkin verran vaihtelua kiukutteluun.

Dead In A Second avaa pelin vahvasti, ja näyttää toteen sen seikan, että No One Is Safe on kliseisesti sanottuna enemmän tosissaan kuin koskaan. Sitten 2006 ilmestyneen demon (taitaa toisiaan olla ainoa julkaisu Building A Legacy -kokisraitojen ohella tämän levyn lisäksi) on tiukkuutta löytynyt roimasti lisää, vanhempien vetojen Family Firstin ja No One Is Safen puolustaessa kuitenkin edelleen hyvin paikkaansa bändin repertuaarissa ja uudelleennauhoitettuina myös tällä levyllä. Vieraslistalta löytyy lisäksi mielenkiintoisia nimiä Bleeding Heartin Sakesta (Strike First Strike Hard) hip hop -artisti Emeen (Resist Forever -kappaleessa, jossa hirveä lössi muutakin jengiä), muutamia mainitakseni.

Monipuoliset riffit ja arvaamattomat rytminvaihdokset tekevät ”Strike First, Strike Hard” -levystä yllätyksellisen ja mukaansatempaavan. Vaikka pientä toistoa on paikoin havaittavissa, tasaisen vahvan kappalemateriaalin ansiosta mylly pysyy pystyssä koko kiekon ajan. No One Is Safe pitää debyytillään yllä suomalaisen hardcoren uskomattoman kovaa tasoa, ja nostaa taas hiukan rimaa tulevia julkaisuja ajatellen.

Worth The Pain – No Rest No Peace

Julkaisullamme on pitkä ja muistorikas menneisyys Worth The Painin kanssa, aina yhtyeen ensi demosta alkaen. Paljon on yli kymmenessä vuodessa tapahtunut, eikä muutoksilta ole WTP:kään säästynyt: toinen laulaja tippui kelkasta jo melko alkuvaiheessa, rumpalien ja instrumenttien vaihtuessa jopa bändin sisällä. Nyt uuden levyn tiimoilta perustajajäsen Olli on jättänyt yhtyeen. Jos kuvittelette tämän olevan lopun alkua, olette kuitenkin pahasti väärässä; Worth The Pain on kaikkien aikojen vedossa.

”No Rest No Peace” ei suurestikaan eroa parista aiemmasta julkaisuista, ”To The Bitter End” -albumista ja Human Demise -splitistä. Yli 10 vuoden kokoemus yhdistettynä mm. Another One Deadista tutun Juiden tuomaan raikkaaseen tuulahdukseen riffiosastolle tuottaa kuitenkin selvästi WTP:n tasapainoisimman julkaisun tähän mennessä. Soundi on raskas, mutta silti aika perinteinen, varsinkin jos sitä ominta hardcore-perinnettä edustaa Terrorin kaltaiset modernit klassikot. 8 kappaletta alle 20 minuuttiin kertoo hyvin, mistä tässä on kyse.

10 vuotta ei tuntuisi näin viriilille bändille olevan vielä ikä eikä mikään. Joonaksen persoonalliset vokaalit kehittyvät julkaisu toisensa perään, raskaampi osasto on saanut tehdä aavistuksen tilaa melodisimmille jutuille, ja hyvin käytetyt taustalaulut tuovat biiseihin dynamiikkaa. Tästä on hyvä jatkaa seuraavalle vuosikymmenelle.

[youtube url=GAPiRme15Cg]

Human Demise / Worth The Pain – Split

Sarjassa ”kuuntelemattakin vähintään hyvä” painivat yhtyeet Human Demise ja Worth The Pain ovat yhdistäneet voimansa yhteisjulkaisun muodossa. Molemmat yhtyeet ovat jo enemmän tai vähemmän vakiinnuttaneet maineensa laadukkaan metallisen hardcoren työstäjinä, eikä tämä uusin seiska ole poikkeus.

Jos yhtyeet eivät ole ennestään tuttuja, niin mainittakoon, että Human Demise on hollantilainen tulkinta tasokkaasti toteutetusta Cleveland-synkistelystä kotosuomen Worth The Painin ollessa hieman hankalammin lokeroitava, mutta ei suinkaan yhtään vähemmän latausta sisältävä orkesteri.

Splitin bändit ovat mukavan lähellä toisiaan niin musiikin kuin tekstienkin suhteen. Toisaalta kumpikin kulkee omia polkujaan, vaikka joku tämmöiseen kamaan tottumattomampi varmaan saattaisikin todeta yhtyeiden kuulostavan keskenään liiankin samanlaisilta. No, ei tätä lättyä kuitenkaan progehevarit osta, joten haittanneeko tuo siis mitään.

Valittamista ei tästä julkaisusta juuri keksi, mitä nyt tuntuu loppuvan liian äkkiä, mutta näinhän se usein on tällaisten lyhyempien julkaisujen kanssa.

None Would Remain – Wake the Living

Aloitetaanpa tarina eräästä lauantai-aamun vastoinkäymisestä! Herättyään ja kurkittuaan kahvipaketin hopeiseen tyhjyyteen löysi tämä kofeiiniriippuvainen nuorimies itsensä kävelemästä lauantaiaamun vampyyrisilmiensä kera viikon ruuhkaisimpaan kauppajonoon. Päästyään lopulta takaisin sotkuiseen yksiöönsä oli hän tarpeeksi yhteiskuntaan katkeroituneena valmis vaihtamaan levysoittimelleen jotain tuntojaan heijastavaa musiikkia ja kuin tilauksesta, oli pöydällä makoilemassa lappeenrantalaisen None Would Remainin esikoisalbumi ”Wake The Living”.

Yksi hardcoren hyviä puolia on sen ytimekkyys ja laulujen kohtalaisuuden rajoissa pysyvä pituus. Wake The Livingin 14 lyhyttä, ja mitäs muutakaan kuin ytimekästä, piisiä mahtuvat hyvin vajaaseen puoleen tuntiin eikä lättyyn ehdi kovin helposti tässä ajassa kyllästyä. Yhtyeen loistava hc-soundimaailma ja soitto kulkevat hyvin käsi kädessä eikä laulajankaan ulosannissa ole sen pahemmin moitittavaa mitä ääneen ja sen paikkaan musiikin meressä tulee. Ainoan miinuksen voisikin sanoa tulevan ajoittaisesta tasapaksuisuuden tunteesta mitä tiukka 26:n minuutin ryminä tuo tullessaan. Varsinaisia hittisävellyksiä ja poikkeuksellista nerokkuutta ei helposti erotu ja monen piisin voisi sanoa olevan reseptiltään melkein erinomainen jonkun pienen mausteen kuitenkin loistaessa poissaolollaan.

None Would Remain on selvästi tehnyt erittäin kelvon debyyttialbumin melodisen hardcoren maailmaan ja jo lätyn keltamusta kansitaidekin on komea kuin porsas joulupöydässä! Levy ottaa hyvin paikkansa hardcore-väen levyhyllyssä ja tällä leivoksella yhtyeen tulevat julkaisut vaikuttavat hyvinkin odottamisen arvoiselta. Yksi tämän kevään mielenkiintoisimpia hopeisia donitseja!

Eri esittäjiä – Building a Legacy 2

Meinas usko mennä ja perinnöt jäädä saamatta, kun ei Full House Recordsin jatko-osaa ”Building a Legacy” -sarjalle alkanut kuulua. Ensimmäinen ”Building a Legacy” -kokoelmahan julkaistiin jo vuonna 1999, joka sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan uudestaan hardcore-musiikista. Noihin aikoihin alkoi jälleen uusi aikakausi suomalaisessa hardcoressa, ja turha hippeily sai väistyä rankemman myllytyksen tieltä.

Jos legacy ykkönen esitteli pääsääntöisesti silloisia Helsinki-bändejä, on kakkososa laajentanut hc-perhettä koko Suomen kattavaksi yhteisöksi. Kokoelma esittelee 15 bändiä ja 29 biisiä, jotka tyyliltään ovat hyvin samankaltaisia. Eroja toki on, mutta kyse on nyt hardcoresta, josta Full House Records on maailmanlaajuisestikin tunnettu. Kotimaisia kärkinimiä edustaa niin Bolt kuin St.Hoodikin, mutta levyltä löytyy myös nuorempiakin helmiäisiä, kuten esimerkiksi Out of Breath tai Fightback.

Samanlaista vipinää vatsanpohjassa ko. kokoelma ei meikäläisessä herättänyt kuin ykkösosa, mutta toivotaan, että uudet new Jackit löytäisivät tätä kautta hardcoren ihanuuden. If you tolorate tissit then your kalsarit will be next, vai miten se meni?

Worth The Pain – To The Bitter End

Lappeenrannan Worth The Pain on vuosien saatossa kasvanut pikkuhiljaa suuremmaksi, tiukemmaksi ja tunnetummaksi. Kykynsä edellisellä ”Sacrifices”-minicd:llä todistanu WTP palaa nyt tuplasti kovimmilla panoksilla, sillä esikoistäyspitkä ”To the Bitter End” antaa kuulua mihin bändi kykenee. Tällä kertaa kaikki on täydellisesti paikallaan, soundit ovat kohdillaan ja laulu, josta kuului valituksia minin yhteydessä, toimii moitteetomasti ja kuulostaa hyvältä. Metallinen hardcore kuulostaa todella vakuuttavalta näiden herrojen otteessa.

”To the Bitter End” pitää sisällään kymmenen kappaletta ja tarjoaa juuri sopivan mittaisen antoisaa, raskasta ja vihaista hardcorea. Pääosin uutta materiaalia, jota on livenä jo kuultu pitkän aikaa, sisältävä levy on julkaistu niin cd:nä kuin lp:näkin, mikä on aina hienoa. Mukana on reilusti mieleenjääviä kertosäkeitä ja singalong-kohtia, joten pelkkää tanssimusaa Worth The Pain ei missään nimessä ole, vaikka moshiakin löytyy reilusti. Deceased, Wake Up Call 7″:lta löytyvä Dead Promises ja levyn viimeinen kappale, The Urge ovat kaikki tuttuja kappaleita, mutta kuulostavat tuoreilta levyn soundin paremmuuden johdosta.

Turhia biisejä levyltä ei oikein löydy ja uusi kama on todella tiukkaa, siitä hyvinä esimerkkeitä Rise from the Silence, joka mp3:senakin on levyltä maistiaisena pyörinyt ja These Stained Hands. Worth The Pain lunastaa esikoistäyspitkällään paikkansa kotimaisen metallisen hardcoren kärkinimistä ja mikäli yhtyeet kuten Breamgod, Another One Dead tai tutut jenkkisuuruudet kuten Terror ja Hatebreed tippuvat, poimi levy hetimiten mukaasi!

V/A – Wake Up Call

On My Own Recordsin julkaisema ”Wake Up Call” on neljä enemmän tai vähemmän tuttua lappeenrantalaisbändiä esittelevä vinyylikiekko. Ketä tässä nyt sitten yritetään herätellä jää hieman epäselväksi, koska en ainakaan omin silmin mitään hiipumista Lappeenrannan tahi muunkaan maan hardcore-meinigeissä ole huomannut.

Another One Dead aloittaa rieskan varsin väkevänkuuloisella tuuttauksella, joskin ”Choking” taantuu ennen loppua perusväännöksi. Worth The Pain jatkaa minin viitoittamalla tiellä yhden laulajan voimin, eikä sanojen perässä meinaa pysyä, vaikka niitä kansilehdykästä tavaa. Eli vähän vähemmän Rick Ta Lifea ja enemmän kunnon komentamista ja miellään myös vähän nyansseja Joonaksen tulkintaan, niin hyvä tulee. Beatdownit on jo hienosti kohdillaan.

Tällä(kin) kertaa kakkonen on ykkönen, sillä B-rapun pojat takovat A-puolen bändejä 2-0 sipuliin. Black Betsyn ”Catapult Power Back” on sopivan kompakti säilyttääkseen mielenkiinnon koko kujamyllyn ajan, mutta ennenkaikkea Loss Of Humanityn muusta kolmikosta erottava apokalyptisempi ”Rain of Hatred” toimii levyn positiivisempana yllätyksenä. ”Redemption” ja ”salvation” -sanojen puuttumisesta pieni miinus, mutta muuten erittäin lupavaa kamaa.

Lappeenrannan pojilla on kyllä kotistudiohommat hyvin hanskassa, veikkaisin kaikki raidat purkitetuiksi jonkin sortin himavehkeillä. Soundit ovat sopivan tuhdit, mutta kotikutoisuus tuo siihen (seiskatuumaisen äänimailman sopivasti avustamana) mukavasti räkää, jota ei nykyaikana saa ”oikeissa” studioissa yrittämälläkään aikaiseksi (ja yritetty on!). Rumpusaundeista joku viisaampi varmasti keksisi jotain marisemista, mutta soppakorvana aion ne hyväksyä mukisematta.

Kaikkinensa mainio, joskin vähän suppea, katsaus Lappeenrannan meininkeihin, alan bändejähän sieltä suunnalta löytyisi useammankin splittilevyn verran. Mielelläänhän sitä vähän tuoreempiinkin bändeihin ottaisi kontaktia näissä merkeissä.