Avainsana-arkisto: Walls of Jericho

Ilosaarirock 2009

Lauantai

Siellä se Asa veti päälavalla Jätkäjätkiensä kanssa kello yhdeltä aurinkoisena festareiden starttipäivänä, kun raahasin levänneen olemukseni kohti Ilosaaren mediakeidasta. Asan yhä omalaatuisemmaksi muuttuva käsitys kielemme lausumisesta ja orkesterinsa liikehdintä yhä humppamaisempiin äänimaisemiin rekisteröityi vaivoin aivoihini, koska mielessäni oli edeltäneenä yönä Joensuun Kauppakadulla edessäni fillarin sarvien yli lentänyt päihtynyt mies, jonka hengityselimet korisivat ikävästi hepun menetettyä tajuntansa nanosekunnissa naamalleen laskeutumisen seurauksena. Jos luet tätä, onnea paranemiselle ja terveisiä siltä, joka huusi paikallisia soittamaan tsirran paikalle.

Kirjoitushommien ja perinteisen punkkipuistohengauksen jälkeen oli aika tarkkailla bändejä linssin takaa ja tarkemmin korvin. 18:00 Kolmoslavalla startannut Walls Of Jericho oli melkoinen pettymys. Hardcoresta juuri ja juuri jonkinlaisen viitekehyksen omaava, nykyaikaista metalcorea suoltava ryhmä oli lavalta todella yllätyksetön, paitsi laulajansa osalta. Oli nimittäin yllättävää huomata, kuinka olematon on sukupuolten välinen ero jos tarkoitus on vaikuttaa puupäältä stereotypiajenkiltä, joka käyttää jokaisen tilaisuuden alleviivata kilinä-kolina-rumpufillien maustaman, fiilikseltään köyhän ja tylsän staattisen öyhötyksen näennäistä rankkuutta. ”Circlepit, motherfuckers”, Candace käski ja itse veti keikan lisäksi aerobic-tunnin hyvin treenattuja reisiään nostellen ja huudellen lisää ohjeita fuck-sanalla runsaasti maustettuna. Kireän ”The Bound Feed The Gagged” -esikoislevyn jälkeen yhä geneerisimmän puisevaan mättötunnelmaan taipunut orkesteri päässee näillä avuilla Ozzfestiin muiden tönkköjen rankkistelijoiden tylsään joukkoon.

Monelle ikävästi Walls Of Jerichon kanssa päällekkäin esiintynyt brittilouskuttaja Dizzee Rascal piti omat bileensä YleX-teltassa. Fix Up Look Sharp jylisi, kun raahauduin paikalle ja meininki oli niin intensiivistä kuin se voi hiphopin ja festareiden interaktiossa olla. Nautin Dizzeen liveshowsta itsekin, kunnes biisimateriaali alkoi keikan loppupuolella muuttua tasabiittiseksi dancemusiikiksi, joka sai raapimaan päätä. Tästäkö ne puhuu, kun Dizzeestä keskustellessa kuulee katkeria sellout-kommentteja? Mielestäni musiikki on ollut Boy In Da Cornerista asti hyvin MTV-ystävällistä, mutta ei sentään lainkaan tylsää. Sen jälkeisiin levyihin en ole sekaantunut ja kehitystä selkeästi on tapahtunut. Huonompaan suuntaan.

Dillinger Escape Plan veti kuulemma hyvän keikan, joten kohtalo tietysti kuljetti minut sen aikana katsomaan Huoratronia. Kuosini taisi olla totaalisen väärä, mutta ainakin bass kickien kanssa taimattu yleisön ”HUO-RA! HUO-RA!” -kuorohuuto kertoi joidenkin diganneen. Eksyin myös Rentolavan läheisyyteen vilkaisemaan Puppa J & Punky Reggae Bandia, joilla on tuon punkyn osalta melko paska nimivalinta. Punkahtavuutta musiikissa ei ollut nimeksikään, eikä bändi edes mokaillut riittävästi, että se olisi adjektiivin käytön bändin nimessä oikeuttanut. Nimivalinnoista puheenollen, mistä helvetin generaattorista suomenkieliset rap-artistit näitä taiteilijanimiänsä repivät? Puppa tosin bändinsä nimen mukaisesti keskittyy Jamaika-voittoisempaan ilmaisuun ja se oli paljain varpain tanssivan dreadlock-päisen ihmismassan mieleen. Karkuun.

Children Of Bodomin päälavakeikan tehokkaan välttelyn jälkeen päädyin seisoskelemaan Isisin kanssa samaan telttaan. Veto ei muuttanut mielipidettäni bändistä, mutta genrensä kevyemmässä päässä tunnelmoivalta orkesterilta tämä oli kelpo ja mielenkiinnon tehokkaasti ylläpitävä, keskittynyt esiintyminen. En ihmettele, miksi bändistä pidetään.

Tässä vaiheessa alistuin seuraamaan seuralaistani kuin teuraalle talutettava sika ja vilkaisin uudestaan rentolavan suuntaan, jossa dancehall-veteraani Beenie Man esiintyi merihenkiseen asustukseen bändinsä kanssa sonnustautuneena. Orkesteri koostui kahdesta synansoittajasta, basistista ja rumpalista ja lieneekin runsaan syntsavoittoisuuden tulosta, että saundimaailma velloi karibianristeilymäisissä tunnelmissa. Kai tätä jokunen dubstep-artisti on samplannut. Homovihaakaan ei spiikeistä korviini kantautunut.

Hiekkarannan tuntumasta minut vietiin katsomaan PMMP:tä. Luulen pian olevani Suomen ainoa ihminen, joka ei oikeastaan pidä tästä bändistä lainkaan. On kyllä myönnettävä, että keikka oli hyvä ja näin tuotteistetun järkäleen mittasuhteissa yllättävänkin revittelevä. Ehkä laulajat olivat myös hieman päissänsä.

Ilta festarialueella loppui pröystäilevään ilotulitukseen sandaalijalkaisen festariyleisön kääntyessä toinen toistaan kohti, sulkien torsonsa humalaisiin halauksiin taivaalle katsellen, mutta minä karkasin vielä katsomaan Obituarya Meteli-klubille yömyöhään. Floridan death metal -kuninkaat soittivat majesteetillisilla saundeilla ja asiaankuuluvan brutaalilla otteella, mutta tuoreemman, yllätyksettömän ja erottumattoman biisimateriaalin runsas tarjoilu ei sytyttänyt kovinkaan tehokkaasti. Floridalaisen death metallin kitaristi-kummisetä Allen Westin huume- ja vankilakierteily ei liene auttanut bändiä mäessä biisimateriaalin suhteen. Klassikkokappaleista toki nautin.

Sunnuntai

Rauhalliseksi yöpymispaikaksi osoittautuneesta koulumajoituksesta heräämisen jälkeen oli taas aika edetä pitkät jonot keränneen elintarvikeliikkeen kautta kohti festarialuetta. Jäähallin tuntumassa pitämämme pikapiknikin ääniraitana toimi hyvissä ajoin ryyppäämistä jatkaneiden bailueläinten huutelu ja ja kaukaa kaikuva 7 Päivää -lehden otsikoista tutun Maria Lundin mediakuvan ympärille rakennettu bändi, joka on jonkun rock-turhake YUP:sta eläköityneen pop-sovituksellisesti kyvykkään retaleen luotsaamana äänittänyt levyn, jolle ”valikoitui joukko suomalaisen rock-musiikin klassikkoja, joista kääntyi hämmästyttävän luontevasti mennyttä aikaa henkiviä sovituksia.” Jos siis olet halunnut kuulla, miten Apulanta toimii bossanovana,  Lund tausta- ja markkinointivoimineen tekee tästä mahdollista keulakuvansa keikistellessä päälleliimatun retrossa kellohameessaan viisikymmenlukuisasti mikrofoniin huokaillen. Itse en koskaan ole moista osannut toivoa kuulevani ja sen sijaan toivon, etten olisi koskaan kuullutkaan.

YleX-lavalla jälleen vieraillut The Haunted on tainnut suuruuden päivänsä nähdä. Vielä ensimmäisten levyjensä aikaansaaman thrash-renessanssin tsunamilla joskus ratsastanut bändi on alkuperäisen huutajansa paluun jälkeen julkaissut 3 levyä, joista rEVOLVEr toimi paikoin kohtuullisen raivokkaasti ja loput ovat enemmän ja vähemmän sisällöllisesti sekä sielukkuudeltaan puutteellisia. Livenä The Hauntedin revolverin pesät huokuivat tyhjyyttään ja rock-mediassa paljon puhuttu Peter Dolvingin energisyys ei sentään ollut täysin poissa, mutta ei mies rivirääkyjien joukosta edukseen erottunut äänellään tai eleillään millään tavalla. Samaa kaavaa ja tempoa orjallisesti toistavat göteborgilaisesti tikatut neothrash-kitarat, väkinäiset c-osien herkemmät suvannot ja lukuisat muut kliseet söivät tehoa itsestään toistuessaan taajaan. Tylsää, eivätkä hititkään jo alkuunsa lässähtänyttä keikkaa pelastaneet.

Festivaalin yksi odotetuimmista, Portlandilainen Tragedy, veti Kolmoslavan täyteen katsojia. Keikka oli bändinsä kuuloinen ja näköinen. Koruton, teeskentelemätön ja antoi vain musiikin luoda kontaktin esittäjänsä ja yleisön välille. Todd Burnette irvisti, mylvi ja nosti nyrkkinsä ilmaan kuin pysyäkseen seisaallaan bändinsä musiikin tavattoman raskauden ristitulessa. Tragedy soitti tunnistettavimmat biisinsä kaikilta levyiltään ja myöntyi kahden biisin encoreenkin. Saundeissa oli äärettömästi potkua ja tunnistettavan Conflicting Ideasin rumpuintron aikana sisuskalut velloivat. Keikka oli silti vain keikka ja pystyin jättämään sen katsomisen kusella käymisen ajaksi. Odotin ehkä jotain täysin mahdotonta.

Bad Brainsista en tiennyt, mitä odottaa. Bänditoverini raportoi nähneensä tämän legendan maineen kyseenalaistamatta ansaitsevan hardcore punkin historian erikoisimman ryhmän livenä New Yorkissa puolisen vuotta sitten, ja kuulemma muutenkin eksentrisen miehen maineessa oleva vokalisti H.R. oli seissyt koko keikan rumpukioskin edessä jonkinlainen meditaatiokaapu päällään, kädet joko taskuissa, rukousotteeseen ristittynä rintansa eteen tai peace-merkkejä heilutellen ja laulaen biisit aivan päin vittua. Kaapua lukuunottamatta kuvaus osui täysin yksiin sen kanssa, mitä mies teki Ilosaaren YleX-lavalla. Bändi soitti ensimmäisenä vaatimattomasti Attituden ja Sailin’ Onin, joiden jälkeen vuorossa olikin Jumalan musiikkia. Sitä helvetin rasittavaa dubbia, joka on käynyt tavallisen punkkarin tajunnan mutkalle vääntävää kaksintaistelua punkin kanssa Bad Brainsin musiikillisesta linjauksesta. Olisin ehkä niellyt settiin sijoitetut reggaesuvannot kakistelematta, koska tiesin niitä joka tapauksessa soitettavan, mutta… Koska muuten niin käsittämättömän hyvin virtuositeettinsa säilyttäneen bändin nokkamies ei kuitenkaan suostunut pitäytymään rauhallisemmassa ilmaisussa ainoastaan näiden biisien aikana vaan pilasi tolkuttoman energiset särökitarabiisitkin huokailemalla ensimmäisenkin levyn biiseihin improvisoimalla uusia melodioita, koko keikan seuraaminen oli lopulta hyvin turhauttavaa ja kirsikkana leivoksen päällä reggaebiisit vituttivat todella paljon. Lopputuloksena ehkä seitsemän ”oikeaa” biisiä, kolme loputonta reggaeta ja encorena I against I. Aargggh!

Eksentrisyydestä puheenollen, Killing Joken nokkamies Jaz Coleman ei ehkä hätkähdyttänyt Bad Brainsin jälkeen olemuksellaan niin paljon kuin olisi voinut. Kuitenkin miehen otsaansa sotkema maalitahra ja mustat silmämeikit yhdistettynä teatraalisen hulluun olemukseen oli välillä vaikuttavaa, välillä huvittavaa seurattavaa. Suomessa viimeksi -84 vieraillut monumentaalinen brittibändi soitti runsaasti tunnetuimpia biisejään. Koska en itse bändin sekopäisin fani ole koskaan ollut, en saavuttanut samanlaista hurmosta kuin moni Wardancen tahtiin nyrkkiään ilmaan lyönyt kuuntelija. Sen sijaan keskityin Geordie Walkerin hillityn ja verkkaisen kitaratyön seuraamiseen. Bändin soitto oli saumatonta, herkkää ja minimalistisen tyylikästä – vai aikuismaisen pökkelöä, goottilaiselle post-punkille leimallisen vaaratonta ja tylsää, päättäköön jokainen keikkaa seurannut itse. Killing Joken tuominen Suomeen oli todellinen kulttuuriteko joka tapauksessa.

Ennen Hynysen junttipartion ennättämistä päälavalle antamaan viimeistä voitelua kaljamarinoidulle festarikansalle, istuin jo autossa ja mietin koettua festivaalia. Mukaan ei tarttunut tajuntaan ikuisiksi ajoiksi porautuneita tähtihetkiä, joita Ilosaaresta on joskus muistoksi jäänyt, mutta tuoreessa muistissa oli nippu hyviä ja mielenkiintoisia keikkoja uusilta ja vanhemmilta tuttavuuksilta. Seuraavan kesän kattausta mielenkiinnolla odotellen.

Walls of Jericho – Bound Feed the Gagged

”The Bound Feed The Gagged” on vuonna 1999 julkaistu Walls Of Jerichon ensimmäinen täyspitkä, joten aivan uudesta levystä ei voida puhua.

WOJ:stä puhuttaessa monille varmasti tulee mieleen yhtyeen naisvokalisti Candace Kucsulain, joka ei äänihuuliaan pahemmin säästele, vaan ulosanti on alusta loppuun erittäin aggressiivista, jopa parempaa kuin useimmilla miesvokalisteilla. Tosin levyn hidas osio Angel todistaa että Candace hallitsee myös puhtaat laulusuoritukset varsin mallikkaasti. Lyriikkapuolessa on paljon kysymyksiä ja ilmeisesti henkilökohtaisten vitutuksen aiheiden purkua.

Uudempiin levyihin verrattuna soundit ovat raskaammat ja vähemmän melodiset. Vaikutteita on myös metallin puolelta, mutta silti puhtaasti hardcoren maisemissa mennään. Biiseistä löytyy paljon hienoja yksityiskohtia, mutta silti parin kuuntelukerran perusteella levy vaikuttaa hieman tasapaksulta, muutamaa kappaletta lukuunottamatta. Levy rässitään läpi tosin sellaisella nopeudella että pieni tasapaksuuskaan ei ala puuduttamaan, 11 biisiä vähän päälle 20 minuuttiin.

Allekirjoittaneelle Walls Of Jericho on ollut sellainen bändi, johon ei ole tullut tehtyä parempaa tuttavuutta. Tämän levyn arvosteluun saatuani otin koko tuotannon kuunteluun ja sanoisin että uudempien levyjen tasoa tämä ei ole, joten täysiä pisteitä levystä en anna, mutta jos uudempi tuotanto on lähellä sydäntä sekä Terror, Ringworm, Most Precious Blood-akseli kiinnostaa, kiekon hankkiminen hyllyyn on suositeltavaa, ellei jopa välttämätöntä.

Eri esittäjiä – Roadrunner Roadrage

Kasa musavideoita Roadrunnerilta lyöty samoihin kansiin. Mitä tästä nyt sitten enempää voi kertoa jota en tuossa jo osannut tiivistää? Ei voikaan, mutta selitetään nyt silti jotakin.

Noh, onhan tässä tuhti paketti kenelle tahansa metallipäälle ihan hienoja videoita alkuillan ratoksi kun pitää ottaa hieman Jaffaa ja tappaa aikaa ennen lähtöä keikkapaikalle tai ihan vaan baariin. Ja löytyyhän Roadrunnerilta ihan mukaviakin bändejä. Erittäin piiiitkä miinus tämä kokoelma saa siitä että monet biisit tässä eivät ole albumiversioita vaan radioystävällisempiä ja kevytmargariinilla voideltuja välipaloja. Mieluummin sitä aina katselisi vaikka jotain live-dvd:tä ja ainoa tarkoitus tällaiselle kokoelmalle onkin yksinkertaisesti promota omia bändejä halvalla. Tämä on vähän kuin saisi McDonaldsissa hampurilaisen mukana levyn jossa vain kerrotaan mitä kaikkea rasvaista meillä on tarjolla ja kuinka mehukkaan näköistä insuliinipiikki-sämbylää meiltä saa.

Yks plussa Chimairalle siitä kun pistivät livebiisin mukaan, mutta miinus takaisin paskasta menosta. Ja bonarit 36 Crazyfistille kun ottivat mukaan Kung Fua. Mutta maailman pitkin miinus Devildriverin Hold Back The Day -videosta joka on paskin ja noloin 2000-luvun musavideo ikinä. Jos ei levylafka voi tuon parempaa videota pojille kustantaa niin kyllä rahamiehiltä pitäisi leikata munat irti, paistaa ne siellä Mäkkärin pannulla ja syöttää ne niille kahden vehnäsämpylän välissä majoneesilla. Mistä tuleekin mieleeni tämän 3 Inches Of Bloodin laulaja, joka lumoaa kyllä äänellään paatuneimmankin thug-äijän gaylaamaan. Soulflyn livebiiseillä on tunnetusti lifetime warranty, mutta olisi voinut pistää kehiin vähän uudemmankin biisin kuin iankaikkisen Roots-renkutuksen, johon löytyy sanat jo Raamatun vanhasta testamentista. Mooseshan ne aikoinaan hakkasi kivitauluun sitä mukaa kun Max niitä hänelle saneli. Nehän oli lukiossakin samalla luokalla, vanhoja kamuja. Plussaa myös siitä kuinka seksikkäästi Walls Of Jerichon Candace emännöi bileitä. Häneltä pitäisi saada selkäänsä joskus oikein kunnolla.

Mutta yksi asia vielä mikä tosiaan ketuttaa katsellessa tätä on se, kun joka biisin jälkeen saa säätää volyyminappulaa joka toisen biisin tullessa kovempaa ja sitten taas hiljempaa. Olisiko tämä ollut nyt niin mahdoton tehtävä hoitaa? Kaiken kaikkiaan, tulipahan katsottua ja voi olla että joku lauantai alkuillasta juovuspäissäni saatan muutaman videon tuosta vielä tsekatakin.

With Full Force 2004

Keskiviikkoaamuna lähettiin (paska)matkaan. Vajaat neljäkymmentä apinaa pääsi heittämällä laivaan vaikka millään Nooan Arkilla ei mentykään. Paatissa jatkui perinteiset rokuilut karaokella höystettynä (Åke suussa ja kara perseessä). Tukholmassa pässitkin oli sekasin, ja linja-autossa tunnelma jatkui hurjana aina Lyypekkiin asti. Monta pitkää kylmää kerittiin juoda ennen kuin oltiin Itä-Saksalaisen festarialueen portilla.

PERJANTAI

Ensimmäinen festivaalipäivä alkoi hyvin nukutun yön jälkeen rannekkeen vaihdoilla, perinteisellä uintiretkellä paikalliseen ”maauimalaan” sekä tietenkin ruuvimeisselien sekä börstan imailulla. Ensimmäiset esiintyjät olivat alkaneet tuuttaamaan jo iltapäivällä, itsellä oli mielessä nähdä alkajaisiksi Espoon betonin pojat eli E-Town Concrete. Sitä ennen Saukki kohtasi kuitenkin demoninsa… (SS)

Toivuttuamme torstaiyön telttojen kasailusta perjantaille, päätin ottaa muutaman oluen ja lähdimme muutaman hassun kaverin kanssa viettämään perjantai-iltapäivää Sidekickin tahdissa (siis ei se kalifornialainen skedepunkbändi, vaan se toinen. Tai ties kuinka mones…). Bändi soittaisi kakkoslavalla eli teltassa ja telttahan oli iso kuin sirkus semmoinen juttu. Mikäs se nyt olikaan… sirkustiipii. Astuttuani telttaan minut valtasi outo tunne, aivan kuin olisin saapunut pitkän matkan takaa takaisin kotiini. Taustalla soi iloinen musiikki, valot välkkyivät ja lavalla ollut esittelijätirehtööri esitteli seuraavan esiintyjän estraadille. Minut valtasi harmoninen raukeus, aivan kuin olisin ollut kosketuksessa edelliseen elämääni. Sirkuselämääni. Vaikka Saksan reissun jälkeen kävin useasti meedialla, ei minulle vieläkään ole selvinnyt olinko ollut sirkuksessa pelkkä pelle vai se parrakas nainen? Identiteetin kanssa ongelmia siis myös edellisen elämäni suhteen. Varsin raskasta…
Niin, en ollut juurikaan kuullut Sidekickia aiemmin, kuin muutamia näytteitä sieltä täältä. Mielikuvat osuivat jokseenkin kohdilleen: menevää nyyjorkki vaikutteista hooseerenkutusta. Bändiä tuli katseltua kera huurteisen sen verran kaukaa että soittajien lavaesiintymisestäkin jäi pelkkää ykköstä ja nollaa lisämuistiini. Ehkä uusi kokemus Sidekickin kanssa saisi la(u)kaistua sisäisen koodaajani ja ykköset ja nollat purkaantuisivat selviksi muistikuviksi.

E-Town Concreten aloiteltua viihdyttämään (ainakin osaa yleisöä), saapastelin festareiden päälavan tuntumaan ottamaan tuntumaa The Real McKenziestä. Tosin teltassa soittaneen voimakkaita räp/hiphop-vaikutteita sisältäneen E-Townin hardcore ei ollutkaan musiikillisesti niin ahdistava kokemus kuten olin kuvitellut, vaikka vain muutaman biisin ehdinkin nähdä. Mitä tästä opimmekaan? Kannattaa olla ennakkoluuloinen, niin elämässä monia asia osaa yllättää positiivisesti. Koko keikan mulkaisseet vannoutuneemmat suomalaisfanit eivät pitäneet E-Townin settiä kovinkaan kummoisena. Yleisesti ottaen WFF:ssa esiintyvien amerikkalaisbändien laulajilla oli tapana esiintyä huppu päässä. Uusi katu-uskottava trendi? (SP)

Itse odotin Espoon betonia mielenkiinnolla, sillä paljon on tapahtunut sitten bändin suomenvierailun viisi vuotta sitten. Kohdalleni festareiden avausesiintyjä tuntui kuitenkin ensi alkuun varsin vaisulta. Pikkuhiljaa pittiin ajauduttuani alkoi musiikkikin kuulostaa paremmalta, tosin sakemannien pittitouhut olivat yhtä vituttavalla kannalla kuin aina ennenkin. Eräskin kaveri yritti potkia munille, mutta oli varsin nöyrää poikaa parin perisuomalaisen ärräpään kuultuaan. Betonin pojat veti kamaa sieltä sun täältä, pahimmat MTV pelleilyt jätettiin kuitenkin väliin. Etunenässä tippui ilman vetoapua kuultu Battlelines, mutta puolen tunnin jälkeen alkoi Real MacKenzieskin kiinnostamaan siinä määrin, että jätin pölyisen tantereen ja yltä päällä hiekkassa ja paskassa luimin parin biisin ajaksi katseluetäisyydelle päälavasta. (JT)

E-Townin veivatessa teltassa hipsin ison lavan läheisyyteen, jossa skotlantilainen The Real McKenzies viritteli jo työkalujaan siihen malliin, että nyt oli tosi kyseessä. Ja kun soittajilla oli kiltit päällä, oli tavanomaista helpompaa: Marilyn Monroena vain lavan reunalle ottamaan tuulta kiltin alle ja sitten vaan kaluun kiinni. Anteeksi.
Valitettavasti en oikein osannut suhtautua päälavan edellytyksiin tuottaa mahdollisimman maksimaalista musiikillista nautintoa. Saundit olivat ns. tuulen viemää, sillä kovassa rytäkässä osa hiotuneista melodioista katosi tuulena taivaalle. Osan tuuli oli kuljettanut telttaani ja enkä saanut seuraavana yönä nukuttua helvetinmoisen metakan takia. Elikkäs teutonit mylvivät, Sirvo kuorsasi ja puhui unissaan: ”Cheers!”. Takaisin keikkaan. Aluksi tuotti vaikeuksia päästä mukaan skottilaisen McKenziesin reippaaseen skottivaikutteiseen punkrockiin, mutta kun muutama tuttu kappale ”Oot & Aboot” levyltä oli soitettu, meininki ja fiilis parani huomattavasti. Kiltit viuhuivat ja säkkipilli raikasi mukavan kuuloisesti. Hieno keikka. Mahtaisi purra vielä paremmin sisätiloissa. Niin ja oikeastihan The Real McKenzies on Vancouverista, Kanadasta. Kovasti bändi hössötti joka välispiikissä skottilaisuuttaan, jota en suinkaan epäile, mutta ehkä Kanada tai pelkkä kanadalaisuus ei olekaan niin seksikästä kuin skotlantilaisuus. Ja eipä individualismiin kurkottavassa kulttuurissa tuollainen pohjoisamerikkalaisten siirtolaisten jälkeläisten identifioituminen johonkin eurooppalaiseen kansaan niin kovin tavatonta ole. Mutta onhan muistettava juurensa… (SP)

The Real McKenziesin perään aloitti isolla lavalla Soilwork, jonka mainio #5 lättyä olen kevään aikana suhteellisen runsaasti kuunnellut. Onnekseni setissä oli paljon tuttuja biisejä ja keikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Soilworkin jälkeen oli syytä käydä leirissä morjestamassa mm. Jeltsiniä, joka kolmenlitran pöntössä piti majaansa. (SS)

The Exploited tuli katseltua (myöskin) yksin, eikä siitä oikein riitä kertomista. Viisitoista minuuttia töröttelin verrattain kaukana, etten päässyt oikein tunnelmiin. Tuttuja, uusia ja vanhoja ralleja, tutun tuittupäisen hahmon esittäminä ja lavan edustalla taisi olla totaalinen kaaos? The Exploitedkin on kyllä niitä bändejä, joka pitäisi nähdä pikemminkin pienessä kuppilassa kuin saatananmoisessa lentokonehallissa. Vikkelän ja vihaisen oloisesti Wattie jaksaa vielä lavalla höyrytä, joten vaikea ennustaa koska bändi on jo ehtoopuolellaan. Kenties omissa hautajaisissa? (SP)

Tässä välissä oli hyvä mulkasta Caliban. Kukaan muu ei bändin hyvyyttä ymmärrä, joten minäkin jouduin töröttämään issesseni. Paremmaksi ei metalcore tästä enää voi tulla, aivan kuin oltaisiin menty vielä raskaampaan suuntaan, mutta tämän näyttä pikapuolin Roadrunnerilla julkaistava uusi lätty. (JT)

Taktisen parin tunnin tauon jälkeen palasin festarialueelle katsomaan virtaisiko se veri Life of Agonilta entiseen malliin. Harharetkiltä palannut Life Of Agony oli ennakkoon yksi festareiden mielenkiintoisimmista esiintyjistä. Henkilökohtaisesti olen diggaillut bändiä jo kymmenisen vuotta sitten ja tulipa se nähtyä aikanaan Helsingin Tavastialla vuonna 1995. Orkesteri on kokenut kymmenen vuoden aikana monenlaisia miehistömuutoksia ja noin vuosi sitten päätynyt alkuperäiseen ja ainoaan oikeaan kokoonpanoon. Bändin keulahahmona häärii sekopäinen Keith Caputo, rummuissa ex Type O Negative Sal Abruscato, kitaranvarressa sympaattinen Joey Z sekä bassossa lähes kaikkien biisien isä Alan Robert. Bändi soitti kokonaan klassikko debyytialbuminsa ”River Runs Redin” läpi. Jopa sellainen ikivihreä kuin ”Method Of Groove” kuultiin. Vielä kun saimme maistella muutaman uuden biisin lisäksi parhaat palat bändin muilta levyiltä, oli keikka lähes täydellinen. Life of Agony oli 2004 WFF:ssa varmasti paremmassa kunnossa kuin koskaan. (SS)

Hoilattuamme LOA:n keikan alkoi virittäytyminen tunnelmaan toden teolla, sillä pikkuhiljaa alkoi Hatebreed kivuta lavalle. Kilometrien päässä lavalta oli ympärillemme kuin vahingossa muodostunut oma pitti, jossa jo hyvissä ajoin ennen keikka painittiin. Keikka meni siinä rymytessä, setti oli pitkä ja pikkuhiljaa paikallisetkin alkoivat päästä mukaan, vaikkeivät (vieläkään) ymmärrä kiettareista mitään. Hatebreezer soitti suhteellisen kauan, enimmäkseen uusia biisejä. Vaikka ”meno” oli kova, oli keikka semisti pettymys, mikäpä nyt ei tuollaisella lavalla olisi.
Slipknotin viritellessä naamareitaan olikin korkea aika vetäytyä leiritulen ääreen sumplimaan seuraavan päivän kuvioita. (JT)

LAUANTAI

Älykääpiöiden mölytessä ympäri laajaa festarialuetta ei unta saanut palloon kuin muutaman tunnin kerrallaan. Aamuvarhaisella alkoi unen ja valvetilan välillä killuminen harmittaa, joten ei auttanut muu kuin kammeta leiriin kärvistelemään. Turokin muisti kertoa, kuinka oli Mayhemin keikalla pelottanut… Ensimmäisiin bändeihin oli aikaa reilusti, liikaakin, mutta kuinka ollakaan eihän niitä jaksanut edes hetken koittaessa mennä kattelemaan.

No, Sworn Enemy veivasi päivän esiintyjistä kuitenkin melko alkupäässä, ja pakkohan tätä hartaasti odotettua keikkaa oli mennä kattomaan. Kaikki oli kohdillaan, mutta jokin keikassa mätti, kun siitä ei näin jälkikäteen muista mitään. Nilkoille pomppimista oli, hyviä biisejä oli, mutta jotenkin flegmaattisuus ja George Bushin hehkutuksesta (ei tällä keikalla kuitenkaan…) johtuva junttimaisuus paistoi läpi. Eihän keikka ollut millään muotoa huono, mutta ikimuistettava se ei ollut, niin kuin pari muuta esiintymistä festareilla.
Velttous tarttui itseenikin, enkä päivän aikana jaksanut käydä katsomassa edes Born From Painia sen enempää kuin Six Feet Underiakaan. Sauli kävi kuitenkin katsastamassa Mad Sinin, joka leirissä lietsotusta huhusta huolimatta nousi lavalle Sworn Enemyn jälkeen. (JT)

Mad Sin oli nimensä puolesta tuttu bändi, mutta musiikkia olin vältellyt. Oman käsityksen mukaan eli muiden mielipiteitä myötäillen, oletin Mad Sinin olevan jonkinlaista rockabillyä. Kun jampat raahaisivat hanurinsa lavalle, musiikkityylistä ei enää voinut kiistellä. Läskibassoa hyvissä käsissä ja torttua päälaella. Itse yllätyin niin positiivisesti, että torttu valahti pöksyyni.
Vauhdikas keikka ja vaikka laulaja oli hieman ylipainoinen, jaksoi hän silti punnertaa koko setin ajan olympiakarsintamaisen kunniakkaasti. Reissun jälkeen ja kotiin päästyäni oli hinattava itsensä paikalliseen levyliikkeeseen hieromaan kauppoja kyseisen bändin tuotannosta. Hyvät kaupat tein! Ja sama englanniksi: After trip home I live, I have to faggotting myself in local plateshop do some shops that band products. Goods stores I do it! (SP)

Joitain asioita on vaikea sanoin kuvailla. Yksi sellainen on hämärtyvässä kesäillassa nähty ja koettu Igniten keikka, ja ensimmäisestä saksanvierailusta neljä vuotta sitten alkanut suhde koki tähänastisen huippukohtansa. Keikan energinen ja positiivinen ilmapiiri tenhosi enemmän kuin tuhat pittiä ja miljoona biitdaunia, ja vaikken miksikään hevosenkengässä mököttäväksi hipiksi meinaa vieläkään ryhtyä, oli bändin esiintyminen kirkkaasti festareiden paras, ja kaikkien aikojen listallakin aivan kärkipäässä. A Placed Called Homelta kuultiin kaikki tajunnan räjäyttävät hitit Runista By My Sideen, lisäksi palestiinan lapsille omistettu Sunday Bloody Sunday. Taidettiin eräs toinenkin koveri kuulla, vaan en kuollaksenikaan muista mikä. Joka tapauksessa, todellakin bändi paikallaan, myös niiden lukuisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kannalta, joiden kanssa yhtye on tehnyt yhteistyötä. Tällä kertaa taisi olla jokin pyörätuolikeräys menossa… Tämän keikan jälkeen olisi voinut vaikka lähteä himaan, sillä mikään ei tuntunut enää miltään! (JT)

SUNNUNTAI

Edelleen tohkeissaan Igniten iltaisesta esityksestä oli suhtautumisvaikeuksia päivän ohjelmaan. Tarjoan jäätelön sille joka hommaa tämän orkesterin Suomeen, sillä kyseisen bändi on koettava ehdottomasti vielä uudestaan. No, jaksettiin sentään raahautua päälavan liepeille katsastamaan germaanista metalcorea. (JT)

Sunnuntai iltapäivä koitui Heaven Shall Burnin kohtaloksi. Omasta mielestäni yksi odotetuimmista WFF-esiintyjistä sai kärsiä huonojen soundien lisäksi myös aikataulujen venymisestä. Ennen HSB:tä soittanut Exhumed venytti oman settinsä niin pitkälle, että siltä vedettiin kesken vikaa biisiä töpö irti. Heaven Shall Burnille jäi minimaalinen aika soundchekin tekoon ja ehkäpä myös tämän aikatauluhässäkän takia jäi bändin loistava intro/outro uudelta Antigone -levyltä kuulematta. Bändi yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli, mutta jotenkin meininki jäi vaisuksi. Ei keikka huono ollut mutta uskon, että bändi onnistuessa olisi vetänyt vertoja jopa Hatebreedille. Kaiken kukkuraksi saksaksi spiikatut välispiikit latisti tunnelmaa. (SS)

Street Dogsin ”Savin’ Hill” levyarvion jälkeen en ole saanut uusia ystäviä. Ei, en ollut tehnyt sitä arviota heti syntymäni jälkeen… Kovasti kehuttu Street Dogs on jättänyt minut verrattain kylmäksi levyltä eikä Saksassa nähty keikkakaan juuri säväyttänyt. Hyvää katupunkrockia, mutta joku taikaloitsu on jäänyt tekemättä, jotta musiikki kuljettaisi minut sävelten fantasiamaailmaan nauttimaan kypsistä musiikin hedelmistä, vailla huolta huomisesta. Unohtamaan kaiken muun ympärillä. No, Street Dogs ei ole fantasiamaailmasta vaan raadollisesta Bostonista, joten vertaukseni ei toimi lainkaan.
Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa; mainiot ”Fighter” ja ”Borstal Breakout” nostivat esityksen pisteitä, mutta diplomi jäi saamatta. (SP)

Heti Street Dogsin perään pärähti lauteille festareiden positiivisin yllättäjä Walls Of Jericho. Olihan tuota tullut levyltäkin kuunneltua, mutta enpä olisi silti uskonut että Candice on noin vihainen emäntä. Kyllä siinä silmä lepäs… Biisejä en tuntenut enkä pittiin jaksanut, silti viihdyin paikallani erinomaisesti koko keikan. Kertonee jotain laulajan vetovoimasta! Hyviä beatdowneja, ei ihan niin tavanomaisia ratkaisuja ja miehekästä karjumista. Bändi täytyy ottaa tarkempaan syyniin ja yrittää kollata joskus uudestaan livenä.

Ennen Terroria joutui vähän vetämään happea, Shadows Fallia pälyillen ja alueen hyviä ruoka-antimia nauttien.
Terrorista nyt voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta yksi seikka on kuitenkin varma. Kyseessä on järettömän kova livebändi, jota on kaikin puolin ilo katsella (??). Keikan alussa ja lopussa oli pitissä hiljaisempaa, joten tantereeseen pääsi vihdoin ottamaan oikein kunnolla tuntumaa. Materiaalia kuultiin ekalta demolta aina uuden levyn biiseihin, jotka ainakin noin livenä kuunneltuina vaikuttivat varsin monipuolisilta. Kahtena viimeisenä biisinä kuultiin Push It Away ja Lowest Of The Low, joten ei voi valittaa. Festariesiintyjien eliittiä. (JT)

Terrorin jälkeen esiintynyt englantilainen oi! legenda Last Resort oli kyllä pettymys. Ei bändi ole koskaan oikein ollut suurimpia suosikkeja, enkä nytkään innostunut nostelemaan muovituoppiani bändille. Muutamia suuria hittejä, King of the Jungle ja Violence in Our Minds, lukuunottamatta aika väsähtänyt oli meininki. Laulaja Roi (ei ollut kuitenkaan ihan susi(koira)) näytti pitkässä tukassaan, piukeissa farkuissa ja lenkkitossuissaan enemmän 80-luvun Kirkalta kuin klanipäiden idolilta. Monelta uudelta Last Resort fanilta meni varmasti hieman aikaa totutella legendan ulkonäköön ja ehkä se herättikin hämmennystä porukassa, jonka käsitykset bändistä olivat vallan muuta. Aikansa kutakin kaikenlaisia nahkapääleikkejä, musiikki on kuitenkin pääasia. (SP)

Paljon oli bändejä jo nähty, mutta suurin oli vielä edessä. Blood For Blood oli kuitenkin tolkuttomasti myöhässä, ja pieni ahistus alkoi hiipimään mieleen. Vihdoin päästiin aivan liian lyhyen setin kimppuun, jonka aikana kuultiin liuta hyviä biisejä, mutta suurimmat hitit jäi kuitenkin kuulematta. Paljon oli odotuksia bändiä kohtaan, mutta lyhyestä setistä ja väsähtäneestä sunnuntai-iltapäivästä johtuen jäi pieni pettymys päälle. Onneksi bändin näkisi koto Suomessa kuitenkin pian uudestaan.

Keikan jälkeen oli aika keskittyä Turbonegron missaamiseen (harmittaa) ja futiksen EM-finaaliin. Alueelle oli skateparkin viereen roudattu varsin iso näköradio, aamupäivän prömprömejä ja illan jalkapallohuipennusta silmälläpitäen. Kertoo jotain Keski-Euroopan kulttuurieroista, kun tuhatpäinen jengi tapitti finaalia silmäkovana vaikkei omalla joukkueella ollut kisoissa mitään käyttöä. Myös soihdutus nähtiin. Taustalla Max Cavalera paukutti viidakkorumpuaan. Kreikka voitti, joten tämän jälkeen oli hyvä painua pehkuihin odottamaan seuraavan päivän kärvistely-olympialaisia. (JT)

Kotimatka olikin sitten yhtä terva(snapsi)njuontia. Ens vuonna vois harkita festivaalin vaihtoa. Ei WFF huono vaihtoehto ainakaan bändien suhteen ole, mutta jotain vaihtelua perinteisiin kaipaisin. Matka toimi niin kuin pitikin ja eikä mitään yllättävää tapahtunut – olis edes dösän paskahuussi räjähtänyt!! (SS)

Paskamatkalaiset:
JT = Jaska
SP = Sauli
SS = Sören Sörensen

Walls Of Jericho – All Hail the Dead

Jo kuluvan vuoden alkupuolella ilmestynyt uusin Walls Of Jericho albumi, All Hail The Dead hieman yllätti meikäläisen, sillä eipä ollut hajuakaan että bändiltä oli tulossa uutta materiaalia. Edellisellä ”The Bound Feed the Gagged” -cd:llä minut vakuuttanut bändi kiinnosti todellakin, sillä aina on mielenkiintoista kuulla hardcorea, naisen laulamana.

Itsensä ja bändinsä uskottavaksi nostanut Candice Kucsulain rankaisee kuolleiden kumarruksella musiikin kuuntelijoita erittäin mallikkaasti. Harmikseni sain levyn aitona käsiini vasta nyt, joten arvio tulee myöhässä. Joka tapauksessa niille tiedoksi, jotka eivät bändistä ole kuullukkaan on kyseessä hienoisilla metallivivahteilla rasvattua hardcorerunttausta. Bändin kitaristit Rawson ja Hasty ovat tehneet kummia sitten viime levyn, sillä kitarat kuulostavat paljon paremmilta, vaikka eipä niissä edelliselläkään ollut mitään valittamista. Orkesteri on myös ilmeisesti koittanut yhdistää hieman uusia elementtejä soppaan, sillä Candicen kliinilaulua käytetään joissain biiseissä, joista on syytä mainita varsinkin More Life in the Monitors. Varsin mukavan sävyn tuo kliinilaulun käyttö mausteena. Viime levyllä olleen Angelin tapaista slovaria ei All Hail The Deadilta löydy, saman suuntaista tunnelmaa voisi sanoa olevan viimeisessä, To Be Continued… instrumentaalissa.

Todella toimivaa turpasaunaa, Undying ja Most Precious Blood tyylisen menon ystäville varmasti uppoaa. Bändi on kasvanut hieman edellisestä levystä sillä meininki tuntuu paljon kokonaisemmalta ja varmemmalta, tästä on todella hyvä jatkaa.