Avainsana-arkisto: W.A.S.P.

Mitä isompi tukka, sitä suurempi… – 80-luvun hulppeimmat hiusmetallibändit

Bon Jovi on niitä harvoja stadionluokan yhtyeitä, jotka selvisivät hengissä 80-luvusta ilman sen suurempia kolhuja. Sittemmin kuontaloaan hieman siistineellä tyttöjen päiväunien kohteena olleella Bonkkarilla on oma kimalteinen menneisyytensä. Mutta itse asiassa Bon Jovi oli melko kesy ja kiltti ilmestys joihinkin vuosikymmenen huikeimpiin suorituksiin verrattuna. Lammas kokosi vuosikymmenen tukkametallin suurimmat ja merkittävimmät tekijät yhteen, noin ikään kuin muistin virkistämiseksi. Osa näistä kammotuksista on jo unohdettu, mutta pari dinosaurusta elää edelleen samoilla lavoilla kuin Bon Jovikin.

Jump! Viimeistään ”1984”-menestyslevyllään jo 70-luvulla perustettu Van Halen nousi stadionkastiin ja alkoi vetää hillittömiä areenakeikkoja. Keulilla toikkaroi liian tiukkoja trikoita suosiva David ”Diamond-Dave” Lee Roth, joka otti lavan kuin lavan haltuunsa, mikäli Van Halen sai mitä raiderissaan halusi (eli ei ainakaan ruskeita M&M-nameja). Suuria lavoja kierteli myös Whitesnake, josta kasvoi suurempi nimi kuin Deep Purplesta, ainakin hetkellisesti. Suunnilleen jokainen glam metal -bändi halusi päästä samoihin sfääreihin näiden pioneerien kanssa.

http://www.youtube.com/watch?v=wlq0lYB3iSM

Myös Kiss oli vahvasti glam-touhuissa mukana. Maskeista luopunut kvartetti oli jo 70-luvulla suurikin vaikuttaja, ja sillä meni vahvasti myös 80-luvulla vaikka yhtyeen uskottavuus oli ollut toistuvasti vaakalaudalla. Sen sijaan ex-kitaristi Vinnie Vincentillä ei mennyt kovin vahvasti Vinnie Vincent Invasion -bändinsä kanssa edes 80-luvulla, eikä taatusti mene nytkään.

Mötley Crüeta pidetään tukkahevitouhujen kantaisänä, vaikka sekin tiettävästi lainaili enemmän tai vähemmän New York Dollsilta ja Hanoi Rocksilta. Kakkoslevylleen ”Shout at the Devil” mennessä yhtye oli omaksunut Mad Max -henkisen barbaari-imagon, jolloin erotomaanit meikkasivat näyttääkseen hurjilta. Sittemmin hemmot alkoivat suosia tyttömäistä olemusta ja siitähän se sirkus vasta alkoikin.

Poisonilta jäi Mad Max-vaihe kokonaan pois, joten se siirtyi suoraan Barbie-imagoon. Ja veti hommat aivan uudelle levelille. Jos minun kissani toisi nämä jätkät sisälle, saisi katinrontti oitis huutia. Poison oli ja on inhottu bändi, mutta överiksi vedetystä tyttöimagostaan huolimatta Brett Michaels ja kumppanit saivat enemmän pesää kuin tämän vastustaja-armeijan jäsenet yhteensä.

Long Islandin mollamaijapoppoo eli Twisted Sister teki kuolemattomia heviklassikoita, vaikka bändiä ei ole imagonsa vuoksi aina otettukaan vakavasti. Dee Snider oli ruma mies, eikä mies meikannut näyttääkseen yhtään siistimmältä. Päinvastoin, Sniderin imago pelotti pieniä lapsia ja näiden vanhempia. Tiukkapipoiset opettajat ja vanhemmat saivat bändin videoissa kuonoonsa, ja sittemmin Twisted Sister joutui W.A.S.P.:n ohella PMRC:n silmätikuiksi.

Niin, W.A.S.P. teki myös tolkuttoman kovia levyjä ja eivätkä vanhemmat erityisesti pitäneet Blackie Lawlessin ulkonäöstä, jonka kruunasi haaruksissa killuva, kipinöitä syöksevä sirkkelinterä. Alice Cooperin oppipojat kerjäsivät senkkaa nokastaan paitsi lavashow’llaan, myös sellaisellakin klassikolla kuin Animal (I Fuck Like a Beast).

Jokseenkin päinvastaista sanomaa julisti Stryper, kristillinen glam metal-bändi. Stryper julisti yläkerran sanomaa ja vei hommansa niinkin pitkälle, että heitteli jopa Raamattuja yleisönsä niskaan. Yhtyeen show oli vahvasti liioiteltu, ja siihen kuului perusvaloshown lisäksi pyöriviä rumpustandeja. Mustat ja keltaiset raidat olivat Stryperille yhtä tärkeitä kuin kristillinen sanoma.

X Japan oli glamtouhuista ulkona jo soittaessaan speed metal -pohjaista musiikkia, mutta se oli luomassa hyvin paljon ulkoista olemusta korostavaa visual kei -liikettä, joka on vielä nykyäänkin monen J-bändin ohjenuorana. Yhtye nousi maansa suosituimmaksi orkesteriksi, möi hillittömästi levyjä ja aiheutti massahurmosta. Kovinkaan monella länsimaalaisella ei ollut päässään metrin korkuista irokeesiä tai tukkamallien jumalia; vesitornia ja vapaudenpatsasta.

Usein unohtuu, että groove metal-pioneeri Panteralla oli myös mailansa glam-sopassa. Jo alkuaikoinaan ihan päteviä biisejä tehnyt texasilaisryhmä julkaisi ”Metal Magicin” kaltaisia kulttilevyjä, jotka Diamond Darrell ja Rexx Rocker -nimillä esiintyneet punaniskat ovat halunneet unohtaa löydettyään oman kutsumuksensa 90-luvun alussa.

Jos pitää nimetä se bändi, joka vei kaiken niin over the top kuin mahdollista. niin voiton vie ehdottomasti Nitro. Bändi vei kaiken kukkoilun ja koreilun äärimmilleen, että samassa rytäkässä se unohti tehdä hyvät biisit. Freight Trainin musavideo on jo kulttikamaa, onhan siinä sekä Jim Gilletten ylikorkeaa kimitystä että Michael Angelo Bation nelikaulaisella kitaralla vetämä tilulilusoolo!

http://www.youtube.com/watch?v=fgDZAYBfKrg

Varsinkin kun kaikki ennätykset rikkonutta Nitroa ajatellaan, on hyvä ettei 80-luku jatkunut ikuisesti. Suosio hiipui omia aikojaan ja bändit tekivät yhä paskempia levyjä, mutta monet näistä sankareista syyttävät edelleen yhtä kuollutta grungea bileidensä pilaamisesta. Moni bändi on palannut, mutta hillitymmällä imagolla. Paitsi ehkä Steel Panther. Eiväthän toki aikakauden tukkabändit näihin rajoittaneet, vaan stadioneita vetivät täyteen myös Cinderella, Scorpions (!), Ratt, Keel ja Europe, vain muutamia mainitakseni. Ja Suomessa Tarot suosi suuria hiuksia ja vahvistinpinoja. Mutta sitä 80-luvun meininki oli muutenkin, eikä se rajoittunut pelkästään hevibändeihin. Ainakin hiuslakkakauppiaat muistelevat 80-lukua kaiholla.

Tuska Open Air 2.-4.7.2010

Perjantai 2.7.2010

Ilmeisesti viimeinen Kaisaniemessä juhlittava Tuska sujui nimensä mukaisesti tuskaisen kuumissa merkeissä. Tosin, tyhmäähän se olisi Suomen lyhyen ja kylmän kesän aikana auringonpaisteesta valittaa; onnistunut ajankohta festivaalilla, ei voi muuta sanoa. Enpä näet muista hajanaisen Tuska-historiani aikana kertaakaan kärsineeni huonoista ilmoista! Aika hyvin. Sisäänpääsy sen sijaan ei sujunut hyvin; jos Sauna Open Airissa ”hivenen” jonotettiin, sai Tuskassa jonottaa vielä melkein tuplasti enemmän. Näin ollen Testament menikin kokonaisuudessaan ohi jonossa seisoessa. Aivan helvetin harmillista! Bändi oli nimittäin toukokuussa aika hemmetin tiukassa iskussa ja odotin innolla revanssia. Sen verta sain välispiikeistä selvää, että ainakin Practice What You Preach soitettiin tällä kertaa. Toukokuussa eivät Bay Arean veteraanit näin tehneet. Toisin sanoen, settilistaa oli siis muokattu varsin mukavasti, mikä tietysti lisäsi harmistustani entisestään. No, toukokuussa setissä olleet ja nyt uupuneet Souls Of Black ja True Believer sentään lohduttivat.

Obituary

Sivulavoilla soittaneet Insomnium ja Rytmihäiriö saivat tehdä aikataulussani tilaa syömiselle. Tarottia sen sijaan odottelin ristiriitaisin fiiliksin; pari kohtalaista, mutta settilistaltaan huonohkoa vetoa tänä vuonna nähneenä valmistauduin lievään pettymykseen. Lievä jäi tosin kauaksi siitä järjettömästi pettymyksestä minkä Kuopion kuorosot… anteeksi hevipioneerit tarjoilivat. Koko kansan hevi-Marco marssitti lavalle nimittäin bändinsä lisäksi kuoronsa. Okei, oli kuorosodasta mitä tahansa mieltä niin tosiasia on se, että ei se kuoro kyllä mitään lisäarvoa esiintymiseen tuonut. Päinvastoin; settiä oli entisestään rukattu vastaamaan paremmin kuoron tarpeita eli suomeksi sanottuna kovin oli tylsää. Kuoro huitsin helvettiin ja Pyre Of Godsin pyrot vaikka Breathing Fire -biisiin, niin johan ois ollut edes kerta luokkaa kovempi meno. Parhaimmillaan Tarot oli Satan Is Deadin kaltaisten rivakampien vetojen aikana, mutta itse en onnistunut niissä kyllä kuoron panosta juurikaan kuulemaan. Aika kuvaavaa on se, että yhtäkään positiivista kommenttia en kuorolla vahvistetusta Tarotista kuullut.

settilista: Sleep In the Dark / I Walk Forever / Satan Is Dead / Crows Fly Back / Tides / Calling Down The Rain / Hell Knows / Pyre Of Gods / Rider Of The Last Day / Traitor

Perjantain tanssimusiikkiannista vastasi, Devinin tapaan Tuskassa tuplakeikat urakoinut, Peter Tägtgren Pain-yhtyeensä kera. Festivaalin almost nimikkobändi sai paikoin melko hyvän vastaanoton, mutta välillä oli vähän tahmeampaa; veikkaisin että  nuorempaa polvea, etenkin miespuolista semmoista, kiinnosti erityisesti laaja ja laadukas death metal tarjonta, minkä vuoksi meno ei yltynyt Painin aikana hirveän hillittömäksi. Hitit, kuten End Of The Line sekä encoreksi säästetyt Same Old Song ja soittoäänialoitus Shut Your Mouth, saivat kyllä hivenen tavallista naisvoittoisemman yleisön hyppimään erittäin riemukkaasti. Pain oli mukavaa vaihtelua ja osoitti festivaalinjärjestäjältä oivaa pelisilmää lähes kaksi yhden hinnalla tyylisenä ratkaisuna; toivonkin, että järjestäjät venyvät samaan myös siinä vaiheessa kun King Diamond vihdoin saadaan Tuskaan, vink vink.

Satyr

Satyricon, tuo black metallin Popeda, veti aika perussetin niin hyvässä kuin pahassa; kyllähän yhtyeen riitasointurokki potkii parhaillaan varsin mallikkaasti, mutta livenä bändi on vain mielestäni tylsä. Satyria on toki aina mukava seurata. Mieshän on sliipattuine hiuksineen kuin mikäkin arvoautokauppias, mutta jokseenkin pirullisella tavalla. Watain on mielestäni osuva vastakohta, tyypit eivät ainoastaan näytä paljon pahemmilta vaan he myös haisevat paljon pahemmalta. Silti, Satyrin olemuksessa jollain tapaa tiivistyy eräänlainen satanistinen hedonismi. Voin vaan kuvitella kuinka kaveri hekottelee koko matkan pankkiin samalla kuin tuorein tekele jyrää Norjan albumilistan kärkisijoilla. Not my cup of tea. Festarin järjestäjille täytyy kyllä nostaa hattua, siitä että ilmeisesti Satyricon soitti tänä vuonna ainoastaan 2 keikkaa; molemmat Helsingissä. Toisaalta taas Helmikuussa FME:ssä vierailleen Satyriconin tilalla olisi voinut olla myös joku huomattavasti harvemmin Suomessa keikkaileva tapaus. No, oikeastaan sama pätee aika moneen sekä Tuskassa että FME:ssä konsertoineeseen bändiin, erityisesti kotimaisiin joiden näkemiseen tarjoutuu yleensä vuoden mittaan useita mahdollisuuksia.

settilista: Repined Bastard Nation / The Wolfpack / Now, Diabolical / Black Crow On A Tombstone / Filthgrinder / Du Som Hater Gud / The Rite Of Our Cross / The Pentagram Burns / Die By My Hand / Fuel For Hatred / K.I.N.G. / Mother North

Satyriconin jälkeen kaikki päivän aikana nauttimani keinotekoinen itseluottamus ja nestemäinen sosiaalisuus alkoivat tehdä vääjäämätöntä työtään ja Obituary menikin pitkälti erinäisten tuttavien kanssa paskaa jauhaessa. Mikä on toki harmi, vaikka Obituary ei death metallin saralla omiin suosikkeihini lukeudukaan. Vaikka kyllähän se niin on että festareille mennään myös sen paskan jauhamisen ja tuttujen näkemisen vuoksi. No, Ziltoid-spektaakkeli meni samassa rytäkässä täysin ohi. Sen verta kyseiseen lättyyn tutustuin, että eihän se musiikillisesti iskenyt yhtään. Mutta shown olisin todella halunnut nähdä. Voin sanoa, että kyllä hivenen vitutti kun tajusin asian laidan; lähes yhtä paljon kun aikoinani missatessani Nasty Ronnien ’telkkarin-hajoitus-otsaa-vasten’ -episodin. Youtube-tsekkaus jälkeenpäin osoitti Ziltoidin kyllä varsin huumorintajuiseksi ja rääväsuiseksi avaruusolennoksi.

Devin Townsend

Perjantain kuvagalleria

Lauantai 3.7.2010

Saavuin alueella parahiksi tsekkaamaan kotimaisen death metallin itä-länsi ottelun eli jostain kumman syystä päällekkäin ajoitetut Sotajumala– ja Torture Killer -keikat. Vertailun vuoksi tsekkasin bändit aika lailla fifty/fifty ja tulin siihen lopputulokseen, että kyllä englanninkielinen ulosanti ja järjetön groove siivitti tällä kertaa Torture Killerin allekirjoittaneen mielestä niukkaan voittoon. Sotajumalalle kuitenkin erityismaininta riehakkaimmasta Sue-teltassa näkemästäni mosh-pitistä. No, Nilen aikana olin tosin niin sivussa että en nähnyt kunnolla kuinka riehakasta meininki oli, mutta tuskin se Sotajumalan wall-of-deathia päihitti.

Peter Tägtgren, Hypocrisy

”Like a good friend of mine, Abbath, said, Fuck the sun!” totesi hyväntuulinen Peter Tägtgren Hypocrisyn paahtaessa täydessä auringonpaisteessa. Hyväntuuliselta vaikutti myös yleisö ja ihmekös tuo; Hypocrisy tarjoili tunnin verran uutta ja vanhaa varsin maukkaalla sekoitussuhteella. Osculum Obscenum ja Killing Art varmistivat sen että ainakin allekirjoittanut viihtyi.

settilista: Fractured Millenium / Weed Out The Weak / Eraser / Pleasure Of Molestation / Osculum Obscenum / A Coming Race / Adjusting The Sun / Let the Knife Do the Talking / Killing Art / Fire In The Sky / Warpath / Roswell 47

Omalta osaltani lauantain ja kenties koko viikonlopun odotetuin artisti, Overkill, veti sen verta rautaisen setin että oksat pois! Overkillin setissä oli tasan kaksi huonoa puolta; 1) se oli liian lyhyt ja 2) se oli päällekkäin Bloodbathin vastaavan kanssa. Vajaa tunti pelkkiä hittejä jätti naamalle leveän virneen ja niskaan pakottavan jumituksen. Vaikka Tuska kasvaisikin ensi vuonna, niin ainakin minä toivon ettei Overkillin tapaisia helmiä vaihdeta suurempien massojen toivossa vaikkapa Rammsteiniin. Tänäkin vuonna festivaalin ehdottomasti kiinnostavinta antia olivat aavistuksen pienempää porukkaa puhuttelevat, mutta harvoin Suomessa nähdyt Overkill, Bloodbath ja Crowbar. Tällaisia lisää.

settilista: The Green And Black / Rotten To the Core / Wrecking Crew / Hello From The Gutter / Coma / Hammerhead / Ironbound / In Union We Stand / Elimination / Fuck You – Overkill (Motörhead)  – Fuck You reprise

Overkill

Devin urakoi Tägtgrenin tapaan oikein kunnolla palkkansa eteen ja lauantaina olikin vuorossa Devin Townsend Projectin veto. Ei liene mikään yllätys, että DVP:n materiaali oli allekirjoittaneella entuudestaan aivan yhtä outoa kuin Ziltoid-matskukin. No, keikan seuraaminen olikin sitten sen mukaista. Hauskassa kalastushatussa lavalla pyörinyt Devin kyllä vakuutti hyväntuulisuudellaan; jos Immortalia aikoinaan suorastaan ketutti auringonpaiste näytti Kanadan luova hullu nauttivan helteestä oikein tosissaan. Vaikeahan DVP:n keikkaa on arvioida kun ei materiaalia tunne, mutta mututuntumalla veikkaisin fanien keikasta kovasti nauttineen.

Kamelot ei napannut pätkääkään; videobiisit olen youtubesta useasti tsekannut, mutta bändin mahtipontinen ja harvinaisen kliininen progepoweri ei vaan meikäläistä miellytä. Myös bändin solisti Roy Khan onnistuu jostain syystä ärsyttämään allekirjoittanutta olemuksellaan; mielestäni Khan on vähän kuin Ripper Owens, eli omaa mahtavan äänen eikä tippaakaan karismaa. Tai oikeastaan Khan on vielä pahempi tapaus kuin Ripper. Niinpä päätinkin lainata Monty Pythonia; On second thought, let’s not go to Kamelot. It is a silly place. Eli siirryin toisaalle. Tuttujen kanssa paskanjauhannaksihan se sitten meni, joten myös Survivors Zero meni osittain ohi. No, kuulin sentään bändin People Of The Lie Kreator-coveroinnin.

Nevermoren headliner-statuksesta voidaan olla montaa mieltä. Itse olen sitä mieltä ettei Nervemore ole aivan pääesiintyjä-kaliiberia ja samaa mieltä näytti olevan myös osa Tuska-yleisöstä; melko tasaisesti näytti ihmisiä nimittäin alueelta ulos valuvan Nevermoren aikana. No, toisaalta täytyy myöntää ettei Tuska tänä(kään) vuonna tarjonnut esimerkiksi power metal diggareille läheskään yhtä tuhtia kattausta kuin death metal jannuille, joten Kamelot ja Nevermore olivat varmasti osalle erittäin tervetullut lisä Tuska-kattaukseen.

Lauantain kuvagalleria

Sunnuntai 4.7.2010

Blackie

Sunnuntaina kohtasin melkoisia käynnistymisvaikeuksia. Railakas lauantai-ilta oli jättänyt melkoisen nihilistisen krapulan. Lisäksi renksuhousujen, värikkäiden festarihattujen, humalaisten, ylipainoisten ja alipukeutuneiden naisten sekä mahaansa tussilla 666 piirtäneiden esi-teinien yms. yliannostus lisäsi olotilaani oman misantrooppisen lisänsä. Ei missään määrin voittava yhdistelmä. No, eihän siinä silti auttanut muu kuin lähteä auringonpaisteeseen kärsimään.

Päälavan sunnuntain ensimmäinen orkesteri eli W.A.S.P. oli jälleen kovassa vedossa. Toistan pahasti itseäni, mutta ainoa ongelma oli jälleen kerran miljoonaan kertaan kuultu settilista. Ainoat muutokset sitten edellisen kohtaamisemme olivat hiukan harvinaisempien biisien (Arena Of Pleasure, The Headless Children) pois pudottaminen. Toisaalta, eihän W.A.S.P:in hittikimaran toimivuutta käy kiistäminen ja kun vielä festarivedosta oli kuitenkin kyse, niin ymmärtäähän sen.

settilista: On Your Knees / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Babylon’s Burning / Wild Child / Hellion – I Don’t Need No Doctor – Scream Until You Like It (medley) / Chainsaw Charlie / The Idol / I Wanna Be Somebody

Cannibal Corpse näytti pääalavalla death metal diggareille kaapin paikan. Enkä nyt ainoastaan puhu Corpsegrinderin koordinaateista lavalla. Brutaalia, nopeaa ja aivan helvetin tiukkaa soitantoa nykyisiltä Floridalaisilta. Etenkin ex-Nevermore vinguttaja Pat O’Brien pisteli siihen malliin, että oman kitaran pilkkominen polttopuiksi tuli väkisinkin mieleen. Cannibal Corpselle vielä pisteet siitä, että yhtye vaihtelee mukavasti settilistaansa kiertueiden välillä; neljäs kerta kun yhtyeen näen ja jälleen tuli muutama yllätys, joista maukkaimpana ehdottomasti debyytin Scattered Remains, Splattered Brains. Ja nähtiinpä Corpsen aikana myös viikonlopun kookkain pitti; Hammer Smashed Tuska!!!

George 'Corpsegrinder' Fisher

settilista: Scalding Hail / Unleashing The Bloodthristy / Savage Butchery / Sentenced To Burn / Wretched Spawn / I Will Kill / Scattered Remains, Splattered Brains / Make Them Suffer / Priests Of Sodom / Staring Through The Eyes Of The Dead / Devoured By Vermin / Skull Full Of Maggots / Hammer Smashed Face / Stripped, Raped And Strangled

Nile on jostakin syystä jäänyt meikäläisellä suhteellisen vähäiselle kuuntelulle, joten en saanut ihan täysiä tehoja irti yhtyeen muuten kyllä laadukkaasta live-annista. No, ainakin ”Ithyphallic” täytyy ottaa Tuska-vedon pohjalta testiin. Karl Sanders ja Dallas Toler-Wade ovat ainakin levyillään käyttäneet toisinaan sangen eksoottisia kielisoittimia (The Metal Kult interview @ youtube), joten yritin kovasti kurkotella nähdäkseni millaisella arsenaalilla äijät operoivat, mutta Deanin peruskuusikieliset näytti käytössä olevan. Ulosantia ei voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan kuvailla samalla perus-adjektiivilla. Nile oli oiva esimerkki nykyisen festivaalialueen miinuspuolista; Nilen aikana toisen telttalavan ympäristö oli aivan järjettömän tukossa. No, se tosiasia että samaan aikaan soittanut death core yhtye [amatory] veti puolityhjälle teltalle varmasti lisäsi osaltaan tungosta toisen teltan ympäristössä.

Harvinaisen hyväntuulinen Mustaine ja Megadeth astelivat päälavalle niputtamaan festivaalit pakettiin tältä vuodelta. Ja tuloksena oli pisin ja ehdottomasti monipuolisin näkemäni Megadeth-keikka. Toiset kaksi ovat tosin olleet lämmittelyvetoja. ”Rust In Peace” -albumia ei Kaisaniemessä kuultu kokonaisuudessaan, mutta Tornado Of Souls henkilökohtaisena suosikkina lämmitti kuitenkin mieltä. Dawn Patrolin jälkeen moni näytti odottavan Rust In Peace… Polarista, joten Trust taisi olla keikan pahin pettymys monille. Muuten mukavan monipuolinen settilista kyllä toimi hienosti. Jonkinnäköisenä symbolisena eleenä Mustaine aloitti keikan valkoisessa t-paidassa ja valkoisissa rannehikinauhoissa, mutta asustus vaihtui jossain vaiheessa settiä mustaan t-paitaan ja mustiin rannehikinauhoihin; jännä yksityiskohta. Megadeth oli hyvässä vedossa ja kiistaton pääesiintyjä; etenkin Chris Broderick on petrannut paljon, esim. Priest Feastin aikaan kaveri vielä tuijotteli puoliujosti kenkiinsä, mutta nyt meno oli jo huomattavasti luontevampaa.

Sabbath-intro / Wake Up Dead / In My Darkest Hour / Headcrusher / Skin o’ My Teeth / Holy Wars… The Punishment Due / Hangar 18 / Five Magics / Poison Was The Cure / Tornado Of Souls / Dawn Patrol / Trust / Angry Again / A Tout Le Monde / Sweating Bullets / symphony of Destruction / Peace Sells – Holy Wars reprise

Dave Mustaine

Kokonaisuutena Tuska oli varsin onnistunut. Samat ongelmathan Tuskaa tuntuvat vaivaavan vuodesta toiseen, eli suhteellisen ahdas eikä mitenkään järjettömän viihtyisä alue ja harvinaisen surkeat sapuskat. Toisaalta alueen sijainti on passeli ja makkaralla pärjää pari päivää. Paljon porua aiheuttaneet vessajonot ja lokit, eivät allekirjoittanutta sen sijaan häirinneet. Plussaa varsin hyvästä bändikattauksesta; ja vaikka Devin ja Satyricon eivät meikäläiselle kolahdakaan, todistavat nuo exclusive-vedot, että Tuska on kovaa valuuttaa festarimarkkinoilla. Toivotaan että linja jatkuu samanlaisena myös jatkossa, vaikka festivaali ja alue kasvaisivatkin; Overkillin ja Anvilin tapaiset festivaalivieraat hakkaavat kiinnostavuudessa mennen tullen monet suuremmat, mutta Suomessa usein vierailevat yhtyeet.

Sunnuntain kuvagalleria

W.A.S.P. ja Wolf Tampereella

Perkele, harvinaisen mielenkiintoinen lämppäri tarjolla ja onnistuin myöhästymään. Täytyy tosin myöntää, että täysin omaan piikkiinhän se meni; aikaiset soittoajat viikkokeikoilla on pelkästään positiivinen asia. No, ehdin nyt kuitenkin viiden biisin verran Wolfiakin kuulemaan. Ja hyvältähän se kuulosti. Ei tosin lähellekään niin tiukalta ja intensiiviseltä kuin viime keväänä omalla klubikeikallaan, mutta se olikin sen verta ainutlaatuinen veto, että jos bändi olisi nyt vetänyt samalla tavalla, olisi W.A.S.P. ollut vaarassa jäädä jalkoihin.

Yhtyeen kenties karismaattisin kaveri, kitaristi Axeman, oli näemmä estynyt ja keikka vedettiin tuuraajan voimin.  Memory Garden ja Bibleblack orkestereista rivejä paikkaamaan saapunut Simon Johansson hoiti toki tonttinsa hyvin, mutta jäin kyllä silti kaipaamaan Axemania. Alun hittikimaran (mm. Speed On, I Will Kill Again ja Curse You Salem) tosiaan missasin, mutta kyllähän esim. Voodoo, Genocide ja Venomkin jaksoivat potkia varsin mallikkaasti. Hieman tasapaksu Evil Star ei sen sijaan meikäläiselle uponnut vieläkään kauhean hyvin; ensikerralla Steelwinged Savage Reaper taas settiin, eikö vaan? Toivottavasti Wolf palaa pian kasvattamaan suomalaista fanikuntaansa.

Viime hetkellä omalta klubikeikaltaan osaksi W.A.S.P./Wolf -settiä lisätty Villieläin ei aiheuttanut allekirjoittaneessa minkäänlaisia toimenpiteitä; ennakkoluuloisena kaverina skippasin bändin olettaen sen edustavan kaikkea, sitä mistä en näissä muodikkaissa ja ah, niin muovisissa pakollinen-naisvokalisti-&-co yhtyeissä pidä. Jälkikäteen tehty MySpace tarkistus osoitti ennakkoluuloiset kauhukuvani täysin oikeiksi. Tämähän oli melkein kauheampaa kuin Katra.  No, ei siitä sen enempää.

Blackien porukka aloitti minuutilleen aikataulussa ja varsin maukkaasti; debyyttilevyn On Your Knees ’84 vuoden London Lyceum livevideon pyöriessä taustalla videoscreenillä oli juuri sellainen räjähtävä aloitus jota meikäläinen oli toivonutkin. Seuraavana vuorossa ollut The Real Me on kieltämättä harvinaisen onnistunut coverointi, mutta sinänsä harmittava veto, että bändillä olisi katalogissaan aika hemmetisti omiakin biisejä joita mieluusti livenä kuulisi. L.O.V.E Machine ja Wild Child ovatkin sitten sitä pakollista osastoa ja iskevät joka kerta. Tuore Babylon’s Burning toimi näiden kahden klassikon välissä niin hyvin, että täytyy kyllä ehdottomasti tsekata bändin uusi Babylon nimeä kantava lätty.

Hellionilla upeasti startannut medley sisälsi mukavan yllätyksen harvoin soitetun Ghoulies 2 tunnarin Scream Until You Like It muodossa. ”Crimson Idol” -levyltä irrotettu kolmikko Arena Of Pleasure, Chainsaw Charlie ja The Idol toimi myös hienosti. Bändi lienee todennut saman viime vuotisen Crimson Idol -teemakiertueen jälkeen. Tätä biisikolmikkoa seurannut The Headless Children oli itselleni kenties illan kohokohta; klassikot moneen kertaan kuulleena tämä loistava ja viime vuosina vähemmän soitettu biisi nosti lähestulkoon kylmät väreet. Jälkeenpäin muuten kummastutti, että Blackie lyhensi Chainsaw Charlien sanoituksista kohdat ”I’m a cocksucking asshole” ja ”I’m lying motherfucker” huomattavasti, ööö, vähemmän räikeään muotoon. No selittänee varmaan miksei Animalia kuultu? Edellisen ”Dominator”-levyn Take Me Up ja ikiklassikko I Wanna Be Somebody yleisönhuudatuksineen päättivät varsinaisen setin.

Ensimmäisenä encorebiisinä kuultu Heaven’s Hung In Black vyörytti läpi keikan käytössä olleella videoscreenille Amerikan sotavoimien viime aikaisia edesottamuksia maailmalta. Biisin jälkeen Blackie mumisi itsekseen rukouksen. Tai näin ainakin itse päättelin muminan päättäneen selkeän aamen-sanan perusteella. Onhan Blackie aina osannut shokeerata, vaikkapa juoden verta pääkallosta, mutta tämä uskovaisuus on kyllä oikeasti shokeeraavinta mitä olen herralta nähnyt. Rukouksista siirryttiinkin huomattavasti  kevyempiin tunnelmiin ja encoren päätti Blind In Texas.

Loistava keikka ja bändi oli kovassa vedossa, etenkin Doug Blair kitaran varressa.  Silti tietty varman päälle pelaaminen jäi harmittamaan; W.A.S.P:illa on kuitenkin sen verta paljon loistavaa materiaalia takataskussaan, että olisi hienoa jos bändi sekoittelisi settilistaansa vapautuneemmin tai vaikkapa soittaisi rutkasti pitempään. Tämähän on toki siinä mielessä pelkästään positiivinen ongelma, että jos bändi olisi löysä ja materiaali huonoa ei sitä haluaisi ainakaan enempää kuulla, W.A.S.P:in tapauksessa näin ei todellakaan ole. 15-30 minuutti pitempi setti, Blind In Texasin tilalle Mean Man ja The Idolin paikalle Cries In The Night tai Sleeping In the Fire. Muutama yllätys settiin mukaan a’la Restless Gypsy ”Electric Circus” -lätyltä ja B.A.D. debyytiltä ja kusisin hunajaa.  Tyytyväinen toki olin nytkin. No, sama hommahan se on esim. Maideninkin kohdalla tätä nykyä. Ja onhan se toki ymmärrettävää; jos olisin itse yhä nuori, tai no ainakin nuorempi, ja olisin nähnyt W.A.S.P:in nyt ensimmäistä kerta, enpä olisi juuri parempaa hittikattausta osannut toivoa.

Tuska Open Air 2007, lauantai

Tyypilliseen tapaani nukuin lauantaina pommiin ja majoitustilojen suuresta vieraanvaraisuudesta huolimatta, en jostain syystä vain tajunnut käyttää tietokonetta saadakseni Misery Indexin kiertuemanagerin yhteystietoja, joten haastiksen mahdollisuus hiekottui siinä samalla. Olen pahoillani. Aamiaisen ja bissen jälkeen pärähdimme festarialueelle kuulemaan kuitenkin orkesterin päivänavaus-keikan tahteja ja kylläpä ne tahdit olivatkin sitten räväkät. Misery Index paahtoi menemään grindiaan 110 lasissa ekan esiintyjän vaikeasta asemasta huolimatta, eikä esityksestä puuttunut energiaa. Yleisö vastasi haasteeseen mainiosti ja aamu saatiin avattua erinomaisella vedolla pärinää ja pauketta.

Päivän seuraava ja aika paljon myös odotettu esitys tulisi olemaan lahtelaisen Before The Dawnin käsialaa ja jotenkin ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tiesin bändin olevan kovassa livekunnossa ja kyseinen Tuskan toiseksi suurimmalle lavalla osoitettu keikka oli hyvä osoitus sen pitkään jatkuneen työn tuloksellisuudesta, mitä nokkamies Saukkonen on jaksanut bändinsä eteen tehdä. Alusta alkaen BtD tuuttasi hittimateriaalia melkein täydelle, ja koko ajan täyttyvälle, Sue-teltalle ja vain tyhmä olisi kuvitellut, ettei olisi juuri sillä hetkellä todistamassa erittäin hyvää livevetoa. Bändi tuuttasi settinsä vähäisillä spiikeillä läpi ja tunnelma oli koko vedon ajan katossa, jopa niin katossa, ettei yleisö suostunut antamaan encoren suhteen periksi, vaikka juontaja ilmoitti bändin ajan loppuneen. Järjetön vastalauseiden tulva palkittiin ja orkesteri palasi vielä kerran lavalla repäisemään keikan päätösbiisin ja homma oli kunniakkaasti pulkassa. Tältä orkesterilta on lupa odottaa vielä paljon.

Koska seuraavat esityksille varatut ajat pitivät sisällään Painin, Thunderstonen ja Insomniumin, katsoin parhaaksi lähteä etsimään festaritunnelmaa myös backstagen puolelta. Kuriositeettina vilkaisin ohikiitävän hetken Painia ja se oli juuri sitä mitä kuvittelinkin: Peter Tägtgrenin pophevi-pumppu veti biisejään ihan mukavalla showlla varustettuna mutta orkesterin musiikilliset ansiot ovat itselleni erittäin kyseenalaiset. Bäkkärin meininki oli tälläkin kertaa sitä mitä aina; miniatyyri-festarit omassa karsinassaan sekä muutamia paikkoja rauhoittua suurimmista ihmismassoista. Joitain televisioraporttien tekoja myös noteerasin alueelta mutta niiden funktio jäi epäselväksi, ilmeisesti kyseessä oli jotain maksullisten kanavien ohjelmien tekoa joissa festaria esiteltäisiin artistihaastattelujen ohessa.

Rämmittyäni takaisin varsinaiselle esiintymisalueelle, totesin kävijämäärän olevan varmaan tänä päivänä huipussaan, koska porukkaa oli kuin pipoa ja liikkuminen kävi paikka paikoin jo tukalaksi. Odottelin hetken hevilegenda WASPin aloittamista ja kohta pitkä odotus palkittiin. Tätä spektaakkelia olin odottanut jo pienen ikuisuuden ja viimeinkin joistain epäonnistuneista yrityksistä huolimatta tulisi viimeinkin orkesteri nähdyksi. Blackien päälliköimä bändi avasi komeasti ”On Your Knees” -kipaleella. Tästä eteenpäin keikka oli yhtä juhlaa ja ilotulitusta, koska ennen kun edes ehdin seuraavaa hittiä toivoa, oli Blackie kumppaneineen jo askeleen edellä ja painoi menemään minkä kerkesi. Keikka ei tarjonnut yhtään yllätystä mutta silti siinä oli vain yksi vika: se oli nimittäin liian lyhyt! Ja vaikka hieman olinkin arvelevainen sen suhteen, kuinka orkesteri tulisi täyttäneeksi vaativat toiveeni ilman Chris Holmesia, ei ensitahtien jälkeen asiaa tullut enää edes ajatelleeksi; WASP oli selkeä bändi ja homma toimi aivan penteleen hienosti, loistava keikka.

Koska WASPin veto oli niin hengästyttävä, jäi seuraava esiintymisslotti väliin ja päätin panostaa jäljellä olevat paukut sitten vuorossa olevaan Isisiin. Jos tälle keikalle olisi tullut jostain hepatuksesta, olisi fiilis saattanut olla väärä ja näin hienon bändin livevetoa en halunnut suolata millään välimallin bändikokemuksella etukäteen. Epäilyistä huolimatta oli peli selvä lähes alusta lähtien, Isis toimii myös isolla lavalla ulkoilmassa, ei epäilystäkään. Pumppu veti äänivallia muistuttavaa mateluaan todella hienosti ja keikka tuntui enemmän hienolta audiovisuaaliselta kokemukselta minimalistisesta lavaesiintymisestä huolimatta, kun miltään tyypilliseltä keikalta, tai ainakaan hevikeikalta. Totaalinen keskittyminen bändin olemiseen lavalla ja tuottamaan äänimassaan sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, eikä biiseissä tuntunut olevan enää selkeitä alkuja saati loppuja, koko hieman yli tunnin pläjäys tiivistyy sanaan kokemus.

Loistavan Isisin jälkeen oli jopa illan päätösbändillä Emperorilla vaikeuksia astua lavalla, koska oman arvostelukykyni täysin menettäneenä jätin jo totaalisen huomioimatta sen ja Isisin välillä olevat bändit. Odotin toki Emperoria yhtenä festarin tärkeimmistä esiintyjistä, mutta valitettavasti kontrasti fiilisten välillä oli aivan liian suuri. Ihsahnin liian suuret nahkahousut ja Tero Vaara korkeudella oleva kitara yhdistelmä ei parantanut tilannetta ja fiilikseen pääseminen oli lievän huvittuneisuuden vallitessa vaikeaa. Myöskään muu Emperorin miehistö ei auttanut asiaa elämällä tilanteessa kun punkki paskassa, enkä sitten pystynyt pääsemään juuri yhtään tunnelmaan. Soundit eivät vakuuttaneet ja menevästä musiikista huolimatta lavaesiintyminen oli notkeaa kun norsunpoikasella, joten yleisfiilis keikasta jäi latteaksi. Emperor soitti kyllä hyviä biisejä mutta kun oli itse ns. ”väärällä jalalla” liikkeellä niin ei voi mitään, kehnohko keikka. Emperorin puolustukseksi voin kyllä todeta, että olen varmaan about yksin mielipiteeni kanssa, mutta mistä vinkkelistä katsottuna hyvänsä on ainakin minun vaikea löytää niitä Emperor-laseja läpikatseltavaksi, mitkä saisivat noin aneemisen lavameiningin rokkaamaan.