Avainsana-arkisto: Victims

Tampereen Klubin vauhtikarnivaalit

Kolme bändiä, jotka kaikki soittivat musiikkia jota voidaan kuvailla sekä raskaaksi että nopeaksi, mutta joilla ei ollut toistensa kanssa juurikaan tekemistä. Tällaisista lähtökohdista lähdettiin ainakin Tampereella liikkeelle, kun Rotten Sound kierteli Suomenniemeä, vaihdellen soittokavereita matkan varrella.

Ensimmäiseksi soittanut Speedtrap nyt oli pakko katsoa. Tätä ennen olin nähnyt bändin aiemmin vain kertaalleen, ja silloinkin vain pikaisesti TVO:n hautajaisissa, jolloin paikalla ollut kaveri kuvaili sitä ”pelkkää Live Wireä soittavaksi Mötley Crüeksi”. Sikäli ihan hauska määritelmä, kieltämättä. En tiedä olenko kuunnellut niitä levyjä sitten puolikkaalla korvalla, mutta jostain syystä Speedtrap ei ole aiemmin erityisemmin kolahtanut vaikka sen paperilla pitäisi olla juuri sitä mitä voisin arvostaa. No, nyt se pläjähti kuin mikäkin piiskansivallus. Ehkä Speedtrap vaikutti vähän hassulta valinnalta Victimsin ja Rotten Soundin kaveriksi, mutta ei Speedtrapin tarvinnut lainkaan hävetä tässä seurassa. Tosin missä seurassa sen tarvitsisikaan hävetä?

Speedtrap
Speedtrap

Victimsin osaksi jäi tällä kertaa jäädä väliinputoajaksi. Keikka ei lähtenyt juuri lainkaan käyntiin. Olihan siellä toki näppäriä biisejä ja viime kesänä bändi soitti aika oivallisen keikan Helsingissä, mutta nyt oli toinen kitaristikin poissa lavalta. Käsittääkseni mies ei vain päässyt paikalle, ja tämän kyllä huomasi kun soitto ei lähtenyt yhtä sujuvasti vaikka ei Jon suoranaisesti näyttänyt olevan hätää kärsimässä. Yksinkertaisena ihmisenä vedän kuitenkin yhtäläisyysviivat tähän kohtaan ja totean, ettei tämä ilta ollut Victimsin.

Rotten Sound
Rotten Sound

Rotten Sound sen sijaan räjähti suuremmalla voimalla. Olin ollut edellisenä viikonloppuna samassa baarissa kuin missä Rotten Sound oli ollut soittamassa, mutta pääasiassa Rotten Sound soitti silloin toisella puolella tilaa ja minä olin sosiaalisena toisella. Silloin en pahemmin seurannut bändin settiä, mutta nyt seurasin sitäkin tarkemmin. Hyvä meno siellä lavalla näkyi ainakin olevan. Ihan niin hyvin Rotten Soundia en useamman levyn omistamisesta huolimatta tunne, että tunnistaisin kaikkia bändin biisejä, mutta niistä pitää kuitenkin mainita erikseen Lottovoitto. Tämä oli helposti paras Rotisko-keikka jonka olen tässä pariin vuoteen nähnyt, mutta siinä missä Suisto vaikutti olleen Hämeenlinnassa liki täynnä, ei Klubilla tosiaan tarvinnut käyttää kyynärpäätacticseja päästäkseen minnekään. Toista taisi olla ”Exitin” aikoihin.

Rotten Sound ja Victims yhteiselle minikiertueelle

Grindcore-yhtye Rotten Sound julkaisee ensi vuoden alussa uuden ep-levyn ja soittaa ensimmäiset Suomen keikkansa sitten viime lokakuun. Ruotsalaisen hardcore-bändin Victimsin kanssa toteutuva minikiertue nähdään 23. tammikuuta alkaen Tampereen Klubilla, Turun Klubilla, Kouvolan House of Rockissa sekä Helsingissä Virgin Oilissa. Kiertueella illat avaa helsinkiläis-joensuulainen Speedtrap, Helsingin konsertin ohjelmiston täydentää crust-bändi Famine Year.

Keväällä 2011 ilmestyneen ”Cursed”-levynsä myötä runsaasti kiertänyt Rotten Sound on ollut muutaman kuukauden keikkatauolla vokalisti Keijo Niinimaan Nasum-kiireiden vuoksi, mutta on ollut sitäkin ahkerampi kulisseissa. Vuoden 2013 alkupuolella julkaistava ”Species at War” -ep tahdittaa orkesterin myös Suomen klubeille ennen Keski-Eurooppaa ja muuta maailmaa. Rotten Sound on myös julkaisemassa split-ep:n Yhdysvaltalaisen Pig Destroyerin kanssa, ja seuraava levykin on tarkoitus purkittaa ennen ensi vuoden loppua.

Dischargen ja 80-luvun amerikkalaisen hardcoren innoittamana perustettu Victims on viimeisen 15 vuoden aikana julkaissut viisi pitkäsoittoa, joista viimeisimpänä keväällä 2011 ilmestynyt ”A Dissident”. Kesällä Tuska-festivaalilla esiintyneen ruotsalaisbändin edellisistä Suomessa soitetuista klubikeikoista on vierähtänyt jo useampia vuosia, ja aikaisemmin Victims on kiertänyt Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa Rotten Soundin lisäksi esimerkiksi Municipal Wasten, Kylesan ja Black Breathin seurassa.

Rotten Sound, Victims (swe), Speedtrap
Ke 23.1.2013 Klubi, Tampere. Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 13 eur.
To 24.1.2013 Klubi, Turku. Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 13 eur.
To 24.1.2013 House of Rock, Kouvola. Liput 10 eur + mahd. toimituskulut, ovelta 12 eur.
La 26.1.2013 Virgin Oil Co, Helsinki w/ Famine Year. Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur.

www.rottensound.com
www.victimsinblood.com
speedtrap.bandcamp.com
www.fullsteam.fi

Tuska Open Air 2012

JP: Tuska tuli tänäkin vuonna. Viime vuoden suhteellisen rennosta meiningistä riemastuneena ja tähtien ollessa toisen allekirjoittaneen taivaalla edes hieman järkevässä asennossa jokseenkin kaoottisen elämäntilanteen keskellä oli Tuskaan meno tänä(kin) vuonna varmistettu.

PH: Paperilla tämän vuoden Tuska vaikutti jopa niin heikolta, että joutui harkitsemaan kokonaan väliin jättämistä. Oman kylän festivaali on vaan muodostunut niin vakiintuneeksi kesänviettotavaksi että tuollaiset kerettiläiset ajatukset piti haudata heti alkutekijöissään, ja nöyrästi suunnata toista vuotta peräkkäin Suvilahdessa järjestettyyn Suomen metallifestarien jättiläiseen.

Perjantai

PH: Perjantain aloitus oli sen verran aikainen, että kolme koko festarin harvahkoista kiinnostavista nimistä Alcest, Profane Omen ja Exodus piti uhrata henkilökohtaisen aikataulun alttarille. Vanhaa rässilegenda Exodusta ehdin kuulemaan pari viimeistä biisiä, eli juuri sen verran että koko setin missaaminen korpesi syvästi. Lohdutus oli kuitenkin lähellä. Animals As Leadersin velikullat kun eivät amerikkalaisina uusavuttomina osaa hilata pyllyjään oikeaan aikaan lentokentälle eli Tuskan ensimmäinen onnistunut paikkaus, kotimainen superkokoonpano Barren Earth enemmän kuin lievitti tuskaani. Uusi levynsä ”The Devil’s Resolve” ei meikäläiselle maita ihan yhtä hyvin kuin edellinen täydellisyyttä hipova täyspitkä ”Curse Of The Red River” ja ep ”Our Twilight”, mutta livenä Barren Earth toimii aina yhtä hyvin. Mikko Kotamäkeä parempia äänijänteitä ei Suomesta hevillä löydy, ja biisimateriaali on heikoimmillaankin mainiota. Loistava paikkaus järjestäjiltä!

Barren Earth

JP: Ennätin juuri ja juuri paikalle näkemään Barren Earthin, joka oli hyvä kuten Pauliine tuossa ylempänä totesi. Harmillista, että Tuskan ensimmäiset bändit (Profane Omen, Alcest, Exodus ja Inferia) jäivät välistä, mutta toisaalta eipä sitten enää tarvinnut harmitella päällekkäisyyksiäkään. Edguy jäi vilkaisuksi, ja Unkind olikin seuraava tärppi, vaikka se onkin melkein tuttuakin tutumpi yhtye. Tosin Tuska Open Airissa pikkulavalla vetänyt Unkind olikin sitten jo vähän erikoisempi nimi. Yhtye on kylläkin tuonut itseään metalliyleisönkin lähettyville viime vuosina, kiitos polveilevamman musiikkinsa ja tuskinpa levydiili Relapsenkaan kanssa on haitannut yhtyeen taivalta. Itse setti painottuikin uudempaan materiaaliin, ja vanhimmat vedot taisivat olla ”Hangen syliin” -albumin ajoilta.

Saint Vitus oli itselleni se yhtye joka opasti minut doom metallin saloihin, kun Black Sabbathia ei lasketa. Itse asiassa Saint Vitus oli minulle se suurin yksittäinen syy edes tulla Tuskaan. Soundi oli yhtä pölyinen kuin levyilläkin ja Wino on erittäin tyylikäs vokalisti. Jotenkin Saint Vitus vieläpä tuntui sopivan kuivakan soundinsa kanssa oikein mainiosti aurinkoiselle lavalle, eikä ylenpalttinen auringonpaiste haitannut yhtään. Itseäni jäi harmittamaan ainoastaan Scott Reagers -aikakauden materiaalin laiminlyönti, vaikka siellä olisi ollutkin sellaisiakin biisejä kuten Dark World ja White Stallions. Tai ei osunut ainakaan korvaani, mutta toisaalta huomasinkin nuo puutokset vasta keikan loputtua.

Saint Vitus

PH: Doomin dinosaurukset eli Saint Vitus jaksaa ikuisuuksienkin olemassaolon jälkeen heittää tiukkoja keikkoja. Tuskan keikka oli huomattavasti bändin edellistä näkemääni esitystä parempi, ja jopa tällaiselle ainaisesti klubikeikkojen ja ekojen demojen perään vinkujalle kuin minä Amerikan vanhojen herrojen show kelpasi jopa Helsingin valoisassa iltapäivässä paremmin kuin hyvin. Henkilökohtaisten preferenssieni mukaan tekemä perjantain aikataulu oli muuten kovin väljä, mutta suomalaisen death metallin legendoja Demigodia piti päästä katsomaan. Mutta kotimaisen suosiminen kannatti tällä kertaa. Lisää keikkaa, Demigod! Tahtoo nähdä teitä pidempäänkin kuin sen naurettavan 30 minuuttia!

JP: Trivium ei kiinnostanut laisinkaan, joten safkatauon (kevätrullat pelastivat tämänkin Tuskan!) jälkeen minäkin marssin taas Musamaailma stagelle tsekkaamaan Demigodin… joka olikin aika hyvässä iskussa. En totta puhuen ole pitänyt bändiä kovinkaan relevanttina tapauksena, vaikka ”Slumber of the Sullen Eyes” kuuluukin kiistatta kotimaisen death metallin kärkilevyihin. Jopa ”nostalgia” on termi, jonka olen mielessäni monesti yhdistänyt Demigodiin, mutta bändipä vetäisi todella hyvän – mutta lyhyen – keikan.

PH: Norjalainen avantgarde-sekametelihässäkkä Arcturus jaksaa jostain syystä kiinnostaa buukkaajia. Miksi, ei voi ymmärtää, Norjasta kun löytyisi oikeasti mielenkiintoisiakin avantgarde metallibändejä. Kukaan tuskin kyseenalaistaa bändin muusikkojen meriittejä yksilöinä, mutta Arcturuksen tapauksessa osien summa ei ole kovin ihmeellinen. Päämies ICS Vortex on toki viihdyttävä esiintyjä, ja Norjan rumpalien kuninkaan Hellhammerin näkeminen livenä on aina ”I’m not worthy” -hetkiä, mutta bändinä Arcturus ei vaan minulle putoa. Ei livenä, ei levyllä. Vielä vähemmän kaunista sanottavaa on illan pääesiintyjästä MegadethistäDave Mustaine on toki keskiaikaisine ääriuskonnollisine mielipiteineen huvittava veikko, mutta viihdearvoa ei minulle Megadeth valitettavasti enää tarjoa. Ei tarjonnut edellisellä Tuskan keikallaankaan 2010. Lopettaisivat jo.

Hatebreed

JP: Arcturus olisi kieltämättä kiinnostanut ja muutama vuosi sitten se olisi todennäköisesti kiinnostanut enemmänkin, mutta nyt sai Hatebreed piristää päivää. Yhtyeen tuotantoahan en juurikaan tunne, mutta kovasti tuntuisi Jamey Jastalla ja kumppaneilla olevan päteviä biisejä. Siinä Jastan mesotessa ja agitoidessa asfaltilla vauhkona kieppuvaa pittiä ehdin käydä vilkaisemassa A.R.G.:n ja todeta senkin bändin vetelevän hyvin. Soittivat Hatebreedin kanssa ehdottomasti Megadethin suohon, jota jaksoin sentään puoliväliinsä katsoa. Se olikin ihan paska, vaikka itselleni Megadeth on ollutkin melko tärkeä bändi muinoin eikä se viimeisin levykään ”Th1rt3en” ihan susipaska ollut. Mutta kun ei toiminut, niin ei toiminut. Ei siitä sitten muuta kuin kaverille nukkumaan.

Lauantai

JP: Lauantaina huomasin viihtyväni eniten sisällä, sillä lähes kaikki itseäni kiinnostavat bändit soittivat Musamaailma stagella. Että sentterit vain niille, jotka pitävät tuota lavaa täysin turhana. Te olitte varmasti eturivissä katsomassa Sonata Arcticaa. No, Metsatöllin ja Anaal Nathrakhia hetken seurattuani meninkin sisätiloihin katsomaan Vorumin, joka soitti ihan eritasoisen keikan kuin Jalometallissa. Tässä esityksessä oli rupea, vauhtia ja eritoten autenttista meininkiä. Vanhan koulun death metal -diggareidenhan pitäisi ehdottomasti tietää tämä bändi ja sekin että uusi levy olisi tulossa. Hankintaan menee. Hetken päästä samaa lavaa kuluttanut Winterwolfkaan ei juuri löysemmäksi jäänyt, vaikka Vorum olikin henk. koht. enemmän mieleeni.

PH: Minun lauantaini aloitti Suomen ehdotonta black metal -eliittiä edustava Horna, genrensä (liian) harvoja edustajia tämän vuoden Tuskassa. Bändin tarjoama audiovisuaalinen nautinto oli koko Tuskan 2012 parhaimpia. Horna kuulosti hienolta, näytti hyvältä ja täydehkö Inferno-teltta tykkäsi. Syystäkin. Jatkaen Tuskan teemalla ”ikuisesti kasassa olleet bändit” Napalm Death kuulosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Keulahahmo Greenwaytä katsellessa saa melkein myötätunnosta sydänkohtauksen, niin adhd:nä setä jaksaa edelleen heilua. Sen verran rasittavaa jepen heilumisen katsominen oli että katsoin paremmaksi vetäytyä virvokkeille ja keräämään voimia Battle Beastin ja ihanan Nitte Valon näkemiseen. Tällaiselle Acceptin kera varttuneelle Battle Beast tuo flashbäckejä lapsuuden ja nuoruuden kultaisiin vuosiin, ja siksi ansaitsi paikkansa minun päiväkohtaisella shortlisted aikataulullani. Bändi selvästi nautti olostaan lavalla, ja Nitte oli kerännyt huimat määrät karismaa sitten viime näkemäni (FME 2011), mutta eipä lapsuusnostalgiset fiilistelyt ihan koko keikkaa jaksaneetkaan kantaa. Sinnittelin toki keikan loppuun asti mutta tunti oli ehkä hieman liian pitkä soittoaika tässä tapauksessa…

Victims

JP: Suurin osa Nappiksesta jäi näkemättä, kun olin tsekkaamassa Evil-Lÿniä, joka olikin yllättäen niitä tämän päivän parhaimpia vetäisyjä. Jäipä muuten mietityttämään, minkä vuoksi Tuskassa ei tänä vuonna ollut klassista heviä sitten tämän enempää? Niin, olen myös erittäin ronkeli joten Battle Beastia en jaksanut katsoa. Afgrundiakin menin alunperin katsomaan ihan vain siksi, ettei se ollut Battle Beast. Arvelin bändin nimen perusteella kyseessä olevan jonkinlaista grindiä, ja grindiähän se olikin. Ehkei järin omaperäistä sellaista, mutta ainakin tunteella ja suurella sydämellä paukutettua. Sonata Arcticaa sen sijaan pakenin taas Musamaailmastagelle tsekkaamaan Victimsiä, joka olikin itselleni yksi näiden festien odotetuimmista vieraista. Juuri sopivasti oli tuore (julkaistu keväällä 2011) ”A Dissent” -albumikin vihdoin ja viimein kolahtanut ja tämäkin keikka kolahti niin sanotusti täysillä. Rokkia, punkkia ja Motörheadia tämä iltapäivä kaipasikin!

PH: Kaiken maailman ulkomusiikillisten ja lääketieteellisten seikkojen takia viime vuodet julkisuudessa ollut herra Nergal Behemotheineen oli minulle se illan, jos ei peräti koko Tuskan 2012 odotetuin esiintyjä. Niin odotettu että vaikka kovasti olisin halunnut pitkästä aikaa nähdä samaan aikaan soittaneen Swallow The Sunin, tässä valinnassa oli vain yksi voittaja. Odotukset siis olivat korkealla, mutta ne myös täyttyivät. Nergal on jossain yhteydessä maininnut kuinka bändi nauttii keikkailusta, ja tämä todellakin tuli selväksi. Tervetuloa takaisin, Puolan parhaus!

Ruotsalaisten sotasankarien lukumäärä lienee aika samaa luokkaa Sveitsin laivaston riemuvoittojen kanssa. Ja vaikkei ruotsalainen taistelumetalli genrenä sitä ihan omimmista omaa juttua ole, jos bändi suhtautuu asiaan samalla totaalisella antaumuksella kuin mitä Sabaton tekee, on kyynisimmänkin skeptikon antauduttava. Sabaton toimii livenä, niin noloa kuin se tällaisen ”vakavampaan” musiikkiin mieltyneen onkaan myöntää. 110 lasissa koko ajan, tarttuvat rallit, oikeasti hauskat välispiikit kuten itseironiset heitot bändin yhtäläisyyksistä Village Peopleen ja hieman laskelmallista yleisön kosiskelua; minä olen myyty. Koko back kataloogia tuskin lähden samantien ostamaan mutta mikä tahansa mahdollisuus nähdä Sabaton livenä – count me in. Todella hieno lopetus lauantaille.

JP: Sabatonin kiinnittämistä yhdeksi Tuskan headlineriksi en kyllä ymmärtänyt lainkaan. En toisaalta kyllä muutenkaan ymmärrä, mikä tuossa bändissä on niin ihmeellistä ja missä vaiheessa se on noussut näinkin isoksi tapaukseksi. Amon Amarthin ja Devin Townsendin sentään vielä ymmärtää. En tuota Turtles-panssarimiehen johdattelemaa sotakonetta jaksanut katsella, vaan menin mieluummin Lepakkomieheen kuuntelemaan vanhojen äijien spiidiä (Solitaire), nuorten kollien thrashia (Nuclear Omnicide, jumalauta miten kova!) ja helvetin hyvin tehtyjä Scorpions-covereita (Dynamite). Kaiken kukkuraksi iski kiva sadekin, joten siinä vaiheessa oli hyvä vaihtaa pelikenttää.

Sunnuntai

JP: Sen minkä sade kastelee, sen kesä kuivaa. Sunnuntaina olikin taas vaihteeksi trooppiset olosuhteet, mutta aurinkoa piti silti paeta varjoisaan Inferno-telttaan, jossa The Man-Eating Tree olikin jo soittamassa. Olikohan aikaisella ajankohdalla sitten jotain tekemistä asian kanssa, mutta keskityin mieluummin kahvinkittaamiseen kuin keikan seuraamiseen? No, jos omalta osaltani lauantai oli selvästi Musamaailma-orientoitunut, niin sunnuntaina tuli sillä lavalla soittavia bändejä tsekattua vain yksi kappale, ja se oli Final Assault. Ja se bändi vasta näyttikin närhenmunat! Tiukkaa menoa ja yleisölläkin näytti olevan kivaa. Final Assaultin jälkeen tuli äkkiseltään todistettua yksi spektaakkeli nimeltään Ramin Kuntopolku, mutta Baronessin aloittaessa se jäi sitten sen paremmin todistamatta. Se oli sitten ainoa kerta kun Ramin Kuntopolun Tuskassa näin.

Ramin Kuntopolku

PH: Sunnuntainkaan aikataulu ei aiheuttanut suurempaa tarvetta juosta lavojen väliä kieli vyön alla, niistä muutamasta helmestäkin kaksi eli Skeletonwitch ja Baroness menivät pahasti päällekäin. Niitä harvoja Jenkeistä tulevia oikeasti mielenkiintoisia extreme metal-bändejä oleva Skeletonwitch aloitti keikkansa sen verran lupaavasti, että valinta katsoako bändi loppuun vai siirtyäkö teknisempää metallia soittavien maanmiehiensä eturiviin oli aidosti vaikea. Baroness aikaisemmin näkemättömänä voitti, ja toimikin kerrassaan hienosti. Kaikki se metallimedian maasta taivaaseen hehkutus on selvästikin ollut ansaittua!

JP: Baroness on niitä bändejä joita on hypetetty kuten kaikkia muitakin bändejä joille John Dyer Baizley on tehnyt kansitaiteita. Ei Baroness-innostus ollut kuitenkaan mitään verrattuna viime vuotiseen, nyttemmin näemmä laantuneeseen Kvelertak-huumaan. Lamb of Godihan minua ei kiinnostanut alun perinkään, joten Overkillin setin pidentymisen kautta päästiin melkoiseen win-win -tilanteeseen. Tosin en minä paljoa odottanut Overkilliltäkään, vaikka se jossain vaiheessa on ollutkin lempparibändejäni. Kun on bändiltä vain uudempia levyjä kuullut, on samalla ikävästi päässyt unohtamaan sen miten kovia ne vanhat ovat. Overkill soittikin biisejä jokaiselta vuosikymmeneltään antamalla toki tilaa esimerkiksi uuden albumin Electric Rattle Snakelle. Sitten setin lähestyessä loppuaan alkoi niitä vanhempiakin hittejä nousta esille; Elimination, Wrecking Crew, Deny the Cross, Fuck You. Helvetin mahtavaa, toimii kuin atomikello!

Overkill

PH: Lamb Of Godin vokalistin Blythen tutustuessa empiirisisesti Tshekinmaan oikeusjärjestelmään Tuskan järjestäjät hoitivat paikalle loistavan kotimaisen paikkauksen numero 2; Finntrollin. Soittoaika vaan valitettavasti meni kotimaisen occult rockin kovin hypetetyn Jess & The Ancient Onesin kanssa päällekäin. Tämä valinta oli helpompi kuin Skeletonwitch versus Baroness, perustuen puhtaasti ulkomusiikillisiin syihin jäin mieluummin katsomaan jumalaisen kaunista paidatonta Vrathia. Helppo valinta ja kannatti, vaikka vakuuttavan kokoisen circle pitin jätinkin väliin. Finntrollia katsoessa on myös helppo ymmärtää bändin jättisuosio Keski-Euroopassa, tarttuvat biisit ja tiukka lavaesiintyminen tekee helsinkiläisistä helpon bändin pitää livenä vaikkei levyjä jaksaisikaan kuunnella.

JP: Huomasin itse olevani kiinnostuneempi Huoratronista kuin jo miljoonaan kertaan nähdystä Finntrollista tai hype-Jessistä. Huoratron ei kuitenkaan kauhean usein keikkoja tee, enkä ollut sitä paitsi nähnyt niistä vielä yhtäkään. Porukan mielipiteitähän Huoratron jakeli rankemmalla kädellä kuin suunnilleen mikään muu tapaus Tuskassa, mutta minun mielestäni se sopi Tuskaan todella hyvin. Kai te tiesitte, että musiikki voi olla äärimmäistä olematta metallia? Huoratron veti paremman, hypnoottisemman ja kutkuttavamman keikan kuin arviolta puolet Tuskan metallibändeistä, nih. No, elektronisia elementtejähän se Ministrykin hyödyntää, mutta Huoratronin jälkeen tuo industriaalimetallin pioneeribändi ei jaksanut enää samalla tavalla innostaa. Jossain vaiheessa Ministryn keikkaa pitikin sitten lähteä junalla takaisin kohti pohjoista ja kuitata Tuskat tuskailluksi.

Ministry

PH: Se tämänvuotisen Tuskan sadas jurakaudella perustettu bändi, Ministry ei jaksanut enää kiinnostaa pirteän Finntrollin jälkeen. Al Jourgensen on kyllä kovin vakuuttava hahmo, mutta tämäkin on jo niin nähty että kyyninen metallipoliisi poistui ajoissa paikalta kirkkaampiin saleihin haaveillen jo ensi vuoden Tuskan hieman eri linjaisesta line-upista…

Tämän vuoden Tuska oli huolimatta henkilökohtaisten suurten suosikkien puuttumisesta jälleen kerran mainio metallikansan juhla. Järjestäjillä on jo niin rautainen kokemus toimivien festarien järjestämisestä että mistään fasiliteeteistä ei keksi poikkipuolista sanaa (paitsi ehkä niille ruokakojujen lähellä parveileville lokeille voisi hankkia ensi vuodeksi muutaman haukan tmv luontaisen vihollisen kaveriksi), lisäksi Suvilahti on oikein mukava paikka tällaisille pikku kinkereille. Ensi vuonna jos vielä turhiin ja stnan kalliisiin esiintyjiin tyyliin Megadeth tuhlatut rahat sijoitettaisiin laadukkaampiin akteihin niin kouluarvosana nousee taas puhtaaseen kymppiin!

Katso myös huikea kuvakollaasi Lammas Zinen Flickr-profiilista!

Burst ja Victims Semifinalissa

Perjantai-ilta, itsenäisyyspäivänaatto ja ETYJ-kokous: maamme pääkaupunki muistutti kuhisevaa muurahaispesää, kun karavaanimme rantautui Helsingin turuille ja toreille. Yhtään enempää elintilaa ei myöskään löytynyt täyteen ammutusta Semifinalista, mutta ahtaan paikan kammo oli yhden illan ajaksi siirrettävä syrjään, sillä Burst/Victims- sekä Icos/Deathbed-kiertueet löivät hynttyynsä yhteen Semin piskuisella lavalla.

Illan ainoa kotimaan edustaja, Deathbed, oli juuri ehättänyt aloittaa settinsä kun pääsimme Semifinalin ovesta sisään. Juoman tyhjennys- ja täydennysreissut veivät sen verta aikaa, etten ihan täydellä intensiteetillä päässyt keikkaa alusta saakka seuraamaan, mutta varsinkin elävänä viisikon blues-juurinen hardcore toimii nousuhumalaisen tunnelman taustamusiikkina sen verta esimerkillisesti, ettei se välttämättä edes vaadi täydellistä omistautumista.

Suurin osa Deathbedin setistä koostui debyyttialbumi ”Veritasin” materiaalista ja tutut biisit pistivät jalan vispaamaan ja pään nyökkimään. Uutta materiaaliakin kuultiin, ja varsinkin melko hidastempoisesta uutukaisesta jäi positiivismerkkinen muistijälki. Kvintetin lavapreesens kulki käsi kädessä musiikillisen ulosannin kanssa ja vokalisti Jani Aspin levoton seilaus ympäri lavaa sai tunnelman nousemaan, vaikka ilta olikin vasta nuori ja suurin osa yleisöstä keskittyi lähinnä liian kalliin oluen lipittämiseen. Varsin rattoisan puolituntisen tämä Suomen Doomridersiksikin tituleerattu yhtye sai siis aikaan.

Distropöydän tyhjentämisen jälkeen (hitto, että menikin rahaa) oli aika siirtyä taas hieman lähemmäs lavaa, sillä ennakkoon illan mielenkiintoisimman ryhmän titteliä kantanut Icos oli nouseva lavalle hetkenä minä hyvänsä. Ruotsalaistroikasta ensimmäisenä lauteille astellut Icos oli saanut melkoisen negatiivista palautetta kiertueensa kahdelta edelliseltä paikkakunnalta (Turku ja Tampere), ja yhtyettä syytettiin mm. geneerisestä ulosannista. Oli kyse sitten makuasioista tai jostain muusta, niin pitää kyllä sanoa, että Icos oli minun mielestäni illan parasta antia musiikillisesti, ja miehekäs ämyriarsenaali vain vahvisti sisuskaluja ravisuttavaa kokemusta.

Icosin setissä kuultiin materiaalia mm. viime vuonna julkaistulta ”Fragments of Sirens” -albumilta (”Author of Time”, ”On My Own”…) sekä melko tuoreelta Overmars-splitiltä (”Far From Home”). Kuiskaten esitetystä ambient-henkisestä post-rockista siirryttiin silmän räpäyksessä äärimmäiseen sludge-junttaan ja sieltä taas kohti hieman perinteisempää post-doom -jumitusta. Icosin tyyli käyttää ääripäitä hyväkseen onkin piristävää vaihtelua siihen perushiplailuun mitä esim. Isis nykypäivänä harrastaa. Ja vaikkei hämärässä esiintynyt nelikko juurikaan silmänruokaa tarjonnut, niin runsaspartaisen kitaristi-vokalisti-kaksikon synkronoitu päännyökytys yhdistettynä hypnoottisesti vellovaan hidasteluun riittivät oikeinkin mainiosti.

Jos korvat viihtyivätkin parhaiten Icosin tahdissa, niin silmät olivat eri mieltä: Victimsin riehakas lavashow ei jättänyt varmasti ketään kylmäksi, mistä kertoo jotain myös illan ainoaksi jäänyt pitti. Lattialla oli siis tungosta, mutta se ei paljoa haitannut, sillä Sveamamman d-beat-partio torppasi korvakäytäviin sen verran likaisen groovaavaa crustin tynkää, ettei vieruskaverin syliin kaatuneet janojuomatkaan kauaa jaksaneet ketuttaa.

Jo yhdentoista vuoden ikäisen trion jäsenistöä ei ikä näyttänyt painavan ja Nasumistakin tutun Jon Lindqvistin (kitara ja laulu) paidatonna patsastelu oli kuin teini-ikäisen kukonpojan reviirin merkkausta. Ja se musiikki: alkuvuodesta julkaistun ”Killerin” täsmähitit (”Fade Away”, ”We’re Fucked”, ”Ett Svart År”…) saivat taustatukea hieman vanhemmista hardcore-pommeista, joita Jon ja Johan (basso) tulkitsivat naama punaisena ja kurkku veressä. Väkivaltaista, mutta ah niin kovin tarttuvaa.

Kun tanner lakkasi Victimsin jälkeen tömisestä oli illan pääesiintyjän aika hypätä lauteille. Ilmeisesti vajavaisen soundcheckin tehnyt Burst sääteli ja käänteli lavalla hyvän tovin ennen kuin varsinainen urakka saatiin potkittua käyntiin tuoreen ”Lazarus Birdin” avausraidalla, ”I Hold Vertigolla”. Muutoinkin ruottalaisten biisilista seuraili uutukaisen linjoja, sillä vuonna 2005 julkaistua ”Origoa” vanhempaa materiaalia ei edes taidettu kuulla. Asian tosin ymmärtää jos on tutustunut göteborgilaisten aiempaan tuotantoon, sillä viidentoista vuoden aikana Burst on ottanut melkoisen loikan brutaalista hardcore-yhtyeestä nykyiseksi proge-hirviöksi.

Burst soitti kolmevarttisensa virheettömästi, mutta hieman elottomasti. Lazarus Birdin parhaat palat kuultiin (mm. ”I Exterminate I”, ”Cripple God” ja ”(We Watched) The Silver Rain”) ja musiikillisesti yhtye vaikuttikin olevan melkoisessa tikissä. Pitkäksi venähtänyt soundcheckin maksoi itsensä takaisin, sillä varsinkin Linus Jägerskogin ja Robert Reinholdzin vokaalityöskentely kuulosti levyn kaltaiselta. Jotain kuitenkin puuttui, sillä yleensä niin iloluontoinen Jägerskog vaikutti poissaolevalta, Jonas Rydberg ei esitellyt imeliä poikabändimaneereitaan ja Reinholdz (joka ei hippilookissaan näyttänyt tippaakaan itseltään, mutta kuulosti sitäkin enemmän) näppäili kitaraansa ja luritteli laulunsa mukavasti pallilla istuskellen. Oliko syynä sitten Lazarus Birdin haastavat kappaleet vai mikä, mutta viime vuotiseen Turun keikkaan verrattuna esitys oli laimea. Saman huomasi myös leijonan osa yleisöstä, joka alkoi valumaan kohti Helsingin yötä jo ennen kuin Burstin pojat olivat saaneet työnsä päätökseen.

Deathbed, Icos ja Victims olivat juurikin niin kovia kuin kuin etukäteen arvelin, eikä Semifinalin pienuus osoittautunut yhtään niin ahdistavaksi kuin ajattelin, päinvastoin. Burst oli ehkä pienoinen pettymys, mutta kun aikaa hieman kuluu ja uudet veisut iskostuvat jäsenistön takaraivoon, niin uskon, että viisikko palaa omalle tasolleen myös liveolosuhteissa.

Victims – Killer

D-beat ja Sveamamma ne yhteen soppii, huomenna pannaan pussauskoppiin. Tai itse asiassa, miksi odottaa huomiseen, kun sen voi tehdä jo tänään. Länsinaapurin Victims tekee nimittäin sen verta selvää jälkeä, että turha tässä on kynttilää vakan alla poltella yhtään sen enempää.

Victims on perustettu jo vuonna 1997 ja kolmen täyspitkän jälkeen – sittemmin trioksi kutistunut – yhtye jatkaa sanomansa julistamista nyt kotoisen Combat Rockin katon alla muutaman Havoc Recordsille tehtaillun tuotoksen jälkeen. Victims on samaa ruottalaisen d-beatin jatkumoa kuin esim. Disfear ja Wolfbrigade, mutta vaikka samoilla poluilla samoileekin, niin reittivalintansa Victims kyllä tekee täysin omatoimisesti. Helpoiten ”Killerin” äänimaailmasta saa kiinni yhdistämällä rakkaiden vihollisten, eli Ruotsin ja Suomen tiukimmat d-beat-partiot samojen kansien sisään. Kuvittele siis Disfear ja Unkind pataan porisemaan ja lisää soppaan vielä puntillinen punkkia á la Misfits, sekä korkillinen grindiä. Näin olet askeleen lähempänä totuutta.

Killerin maailma on räkäinen, rähjäinen, rosoinen, risuinen ja romuluinen, eikä kahdenkymmenen viiden minuutin ja kuudentoista raidan aikana kuulla yhtäkään kumarrusta nykyisen trendi-coren suuntaan – pyllistyksiä tosin sitäkin enemmän. Crusti haisee ja d-biitti rullaa, eli huutoa ja hurmetta, likaa ja turvetta – niistä on hyvä hardcore-albumi tehty.

Ja jos on Victimsin musiikillinen anti likaista ja äärimmäisen vihaista, niin samaa pitää sanoa myös kieliäkin soittavan laulajakaksikon (eräskin Nasum-jäsen) ulosannista; äärimmäistä vitutusta peilaavat lyriikat kakistetaan kurkusta ulos sellaisella raivolla, että siinä suoristuu nuoremmankin naaraan permanentti. Oli sanoma sitten englanniksi tahi ruotsiksi karjuttua, niin runopoikien pöytälaatikkopiipityksistä ei puhuta, vaan tällä kertaa iso mies sanoo rumankin sanan juuri niin kuin se pitää; ”we’re fucked”.

Victims ei kenties ole päivän kuuminta hottia metalcoren ja kaiken maailman hybrid-metallien keskellä, eikä Killeriä voi hyvällä tahdollakaan kutsua teknisesti taitavaksi tai tyylilajia mullistavaksi teokseksi. Kolmikon rehellisyys ja alkuvoimaisuus ovat kuitenkin sitä luokkaa, että jokaisen sivujakauspandan olisi aika ottaa kynä hoidettujen sormiensa väliin ja alkaa tehdä muistiinpanoja, sillä Victims opettaa kädestä pitäen miten sitä punkkia oikein soitettiinkaan. Satans!