Avainsana-arkisto: Velvetcut

Velvetcut – Electric Tree

”Electric Tree” on profiloitunut Velvetcutin primus motorin Tomi Asuintuvan soolotyöksi. Tosin koko Velvetcut on alun alkaenkin startannut Tomin sooloprojektina, joten tässä lähinnä suljetaan ympyröitä. Jo Velvetcutin aiemmat tekemiset ovat herätelleet kiinnostusta Suomen ulkopuolella, ja käsittääkseni myös ”Electric Tree” on generoinut itseensä kohdistuvaa kuhinaa. Lampaankin puolelta löytyy enemmän hyvää kuin pahaa sanottavaa.

Tomin itsensä kirjoittama, esittämä ja jopa tuottama levy sälyttää melko suuria taakkoja tekijänsä harteille. Tosin ”Electric Tree” ei kuulosta kovinkaan suuren stressin alaisuudessa tehdyltä, vaan soi luontevasti ja vapautuneesti. Levy on tuskinpa täysin alaston, mutta ajoittain silti melko paljas. Samalla kuitenkin sillä on jopa suuruudenhulluiksi kuvailtavia visioita, jotka on kuitenkin saatu esitettyä ilman että Velvetcut olisi menettämässä uskottavuuttaan. Pahimmat ylilyönnit on jätetty kotiin, ja itse asiassa albumi on vain puolet siitä pituudesta mitä tästä arviotekstistä voisi ymmärtää. Puoli tuntia riittää Velvetcutille hienosti, ja albumin lyhyt kesto oikeastaan osoittautuu sen vahvuudeksi, kun turhalta toistolta on vältytty.

Itseäni häiritsi albumissa oikeastaan eniten sen taipumus kuulostaa elektroksi vääntäytyneeltä Muselta, mutta onneksi tuo taipumus on vain väliaikaista. ”Electric Tree” ei ihan jokaisena hetkenään pysäytä, mutta pysyttelee kuitenkin keskimääräistä industrialin kanssa flirttailevaa rock-levyä kiinnostavampana ja tyylikkäämpänä teoksena.

Saralee/Gotham O.D/Velvetcut – 3-way-split

Jaahas, mitäs se Firebox nyt tarjoilee? Kolme yhtyettä ”tummasävyistä” raskasrock-kuraa, joista jokainen voisi tulla Tampereelta. Siinä lähtökohdat.

Aiemmin nimellä Restless kulkenut SaraLee vaihtoi nimeään muutamia vuosia sitten, mutta kyllä se paska on paskaa, nimestä huolimatta. Kaksi kappaletta ruikutusta SaraLeeltä kuullaan, eikä niistä ole juuri mitään sanottavaa. Jonkinmoista hard rock vs. gothic asetelmaa tässä on haettu, mutta kaikki tämä on kuultu, niin saatanan monta kertaa, ettei vanha vain enää jaksa. Lisää sellaista mahtipontista hypnotismia soittoon ja laulajalle enemmän majesteettista jylhyyttä ääneen, niin homma voisi pelittää hiukka paremmin. Ainoa mieleenpainuva asia SaraLeen kohdalla on To Live Foreverin Wind of Changes-tapailu, mutta sekin jätetään puolitiehen. Suatana sentään.

Gotham O.D.:lta kullaan vain yksi kappale. Parannusta SaraLeehen verrattuna kyllä tapahtuu, mutta samasta homogeenisestä puun palasesta tämäkin viisu on vuoltu. Yritystä kuitenkin on enemmän, kuin edeltäjillään. Koskettimet soivat uhkaavan komeana, kitarat sahaavat scene-pisteiden arvoisesti ja laulajan tummasti soljuva matalamessu saa vielä toisenkin leiman passiin. Jos SaraLeesta tuli mieleen LoveX ja Negative, niin tästä voi jo vedellä mielikuva-viivoja ”oikeisiin” goottimasentelijoihin.

Loppusilauksensa tälle 3-way splitille antaa Velvetcut kahdella virrellään. Tuotoksen parasta antia tarjoileva Velvetcut onnistuu ihan oikeasti yllättämään Stereotype-rallillaan, joka antaa uskoa Suomen goottirockin pysyvyydestä. Scene-passi on siis täynnä. Velvetcutin tärkein elementti on vokalisti Tomi, joka antaa itsestään kaiken ja onnistuu väliin kuulostamaan jopa Ville Valolta, ja tämä siis pelkästään positiivisena asiana. Tosin herra kuulostaa toisessa kappaleessaan Nipa Neumannilta, joten se siitä.

Viisi viisua, kaksikymmentäkuusi minuuttia, neljä hutia ja yksi hitti. Melko turha pakettihan tämä on ja suosittelisinkin alan ystäville End of You -orkesterin mielentuotoksia mieluummin, kuin näitä juosten kusijoita. SGV herättää mielessäni kaksi kysymystä, eli kelle ja ennenkaikkea miksi?