Avainsana-arkisto: Valse Triste

Puntalarock 2013

Puntala on ollut itselleni jo vuosia sellainen juhla, jonne pääsemisen pyrkii varmistamaan mahdollisimman aikaisin esimerkiksi varmistamalla, etteivät sukulaiset suunnittele häitä tai hautajaisia heinäkuun viimeiselle viikonlopulle. Taas allekirjoittaneella kävi hyvä munkki, kun kukaan ei kuollut ja naimisiinkin mentiin muina viikonloppuina. Eli taas Lempäälään, vaikka Tampereelle muuttamiseni on aiheuttanut ainakin sen ettei kovinkaan monen Puntalassa soittaneen bändin keikkaa pitänyt mitenkään erityisen uniikkina kokemuksena, vaikka toki miellyttävänä juttuna silti.

Perjantai

Paikalle saavuin jo hyvissä ajoin ennen porttien aukeamista. Porukkaa toki riitti kuin pipoa, koska järjestävän tahon peliliike rajoittaa lippujen määrää oli mobilisoinut porukkaa enemmän liikkeelle, ja tokihan moni vieras halusi telttapaikkansa mahdollisimman hyvästä paikasta. Kun portit sitten viimein aukaistiin, keskittyi allekirjoittanut lähinnä tsekkailemaan paikkoja ihan kuin Puntalassa kävisi vasta ensimmäistä kertaa. Viharikos ja Melusaaste (jonka keikka taisi jäädä yhtyeen uran viimeiseksi) jäivät äkkinäisiksi vilkaisuiksi, mutta Death By Snoo Snoota pystyi kunnolla jopa katsomaankin. Death By Snoo Snoohon kun on päässyt kunnolla sisälle, on bändi sellainen jonka keikat katseleekin sitten mielellään kun ne kohdalle osuvat. Nimi ei häiritse enää ollenkaan. Samaan ”paska nimi, en varmasti katso” -kastiin oululaisten kanssa lokeroin aluksi myös EU-Vostoliiton, mutta kävin sitten kuitenkin bändin väijymässä. Bändillä vaikutti olevan vanhan suomihardcoren perusteet hyvin hallussa ja varsinkin kitaristilla ja vokalistilla tuntui olevan homma hyvin hallussa. Kas kummaa, siinä oli tämän vuoden Puntalan ensimmäinen itselleni uusi bändi, jonka tekemisiä pitää seurata vastaisuudessa tarkemmin.

Puntalan ensimmäisen ulkomaankiinnityksen, eli kolumbialaisen Infeston jätin tsekkaamatta, kun se ei pahemmin vakuuttanut ennakkoklubilla. Bändi ei vaan lähtenyt ja tehnyt lähellekään samaa vaikutusta kuin pari vuotta sitten esiintynyt Polikarpa Y Sus Viciosas, jossa oli sama vokalisti kuin Infestossakin. Perjantain latinobändeistä espanjalainen Peligro! sen sijaan vaikutti roisimmalta ja tuoreemmalta, ja nimensä mukaisesti myös vaaralliselta, kun bändin vokalisti hoiti oman suorituksensa lavan ulkopuolelta (jonka allekirjoittanut tajusi vasta keikan jälkeen). Yhtyehän ei ole kovinkaan vanha, onhan se vasta vuonna 2010 perustettu. Näiden latinoihmeiden välissä nähdyt suomibändit Aortaorta ja Kuudes Silmä olivat toki nekin katsottavien bändien listalla, samaten myöhemmin hurmannut Bad Jesus Experience. Näiden bändien näkeminen ei tosin ole kovinkaan vaivallosta Tampereella asuvalle, joten keskityin itselleni tuntemattomampien bändien keikkoihin, jollainen oli myös helsinkiläisen Darfürin keikka. Kyllähän se vakuuttavalta kuulosti ja bändin tulevaa seiskaa odotellaan. Eivät menneet tuttujen kehut hukkaan.

Deviated Instinct oli vanhana crustilegendana oli toki tsekattavien bändien listassa, vaikka bändi on omissa kuuntelutottumuksissani jäänytkin monen muun crustin peruspilarin varjoon niinkin hyvin ettei kotonani löydy yhtäkään äänitettä jolla Deviated Instinct pauhaisi. Eipä yhtyeen livekunnossa ole valittamista, kun se oli hyvinkin korkealla tasolla. Ja oli hyvin, hyvin metallista. Jopa metallisempaa kuin seuraavan päivän Foreseen, muttei muilta osin kuitenkaan yhtä tyhjentävää kuin esimerkiksi parin vuoden takainen Antisect. Suicidas sen sijaan yllätti positiivisesti. Tai ei oikeastaan edes yllättänyt, koska edellisenä iltana nähty warmup-keikka lupaili jo hyvää. Deviated Instinctin metallisen jyrän vastapainoksi kuultu melodinen punk rock tuli tarpeeseen. Suicidas ei ehkä soittanut perjantain pääesiintyjää muuten suohon, mutta oli silti suurempi positiivinen yllätys. Suomibändejä ei ole Puntalassa nähty pääesiintyjäsloteilla pitkiin aikoihin ja kyllähän Nollanollanolla sinne sopikin, mutta sitä kuitenkin odotti jotain päräyttävämpää ulkomaanvahvistusta. Sitä paitsi Nollanollanolla on soitellut keikkoja jo pitkin kevättä. Harvakseltaan, mutta kuitenkin sen verran paljon ettei tämä kiinnitys ollut mikään jymypaukku. Ei sillä että bändissä olisi jotain vikaa, sillä onhan Nollanollanolla kuitenkin yllättävänkin hyvässä tikissä ja bändissä vaikuttaa ihan järkevä vokalisti. Biisithän ovat toki legendaarisia ja Laman Epen vierailu lavalla piristi ja toi väriä esitykseen, vaikka tuo featurointi jäikin lyhyeksi. Keikka periaatteessa miellytti.

Yleisesti ottaen fiilis koko päivän aikana oli mainio, mutta bändien osalta perjantai jäi hieman vaisuksi. Vika ei tosin ollut niinkään bändeissä, vaan siinä että näitä bändejä näkee hyvin usein keikalla muuallakin, jolloin niihin ei tule tällaisessa vanhoja ja uusia tuttuja vilisevässä ympäristössä kiinnitettyä niin paljoa huomiota. Toista se oli allekirjoittaneenkin kohdalla vielä muutama vuosi sitten, kun Hämeenlinnassa ja Porissa olivat järkevät punkkikeikat harvinaisia. Nyt oli kuitenkin optio päästä nössösti omaan sänkyyn nukkumaan, ja käytinkin tuon oljenkorren perjantain päätteeksi.

Lauantai

Lauantaina oli päivä uusi ja lämpötila samoissa lukemissa kuin perjantainakin. Saavuin paikalle Kaupungin Valojen keikan puolivälin paikkeilla, enkä ehtinyt saada siitä lopusta sitten paljoakaan irti. No, näkeehän nämä, joten nuorten jätkien Eyewitness katsomaan. Olen nähnyt bändiltä kyllä parempiakin keikkoja, mutta odottelen kyllä jatkoa viime kesänä julkaistulle ”Päättäjät on kännissä” -seiskalle, jonka nimikkobiisi toimi hittinä täällä Puntalassakin. Muuten en jaksanut taukoa edeltäneisiin lauantain bändeihin sen pahemmin keskittyä, mitä nyt Kipinä olisi pitänyt katsoa ja G.A.U. jäi mieleen siitä että se oli aika käppänen ilmestys ennakkoklubilla eikä se ollut oikeastaan yhtään sen parempi Puntalassakaan. Yhtyeen murjova yleissoundi kyllä miellyttää korvaa, mutta yletön efektien käyttö laulussa tökki ja pahasti, eikä biiseissäkään ollut oikeastaan juuri mitään innostavaa. Lisäksi bändin suosimat Kiss/black metal/juggalo-maskit toivat ikävästi hassutteluvibaa punttiin, mikä ei ihan noin primitiiviseen d-beatiin millään istu. Mutta mitä hassutteluun tulee, niin Valse Triste on joka kerta ollut vähintään hämmentävä (usealla eri tavalla), mutta enpä muista nähneeni bändiltä kovinkaan montaa keikkaa jota en jälkeenpäin muistaisi. Tämän muisti taatusti, kun kolmekymppisiään juhlistanut Valse Triste pisti puvut päälle ja veti hommat kunnolla överiksi. Myös rytmiryhmä Mäki-Turja/Liimakka bongattiin lavalta, mutta itseltäni jäi suurin osa keikasta näkemättä sellaisten juttujen takia, joita voidaan lukea jälkeenpäin kohulehdistä.

Valse Tristen jälkeen olikin sitten tauko, jonka jälkeen hurja Foreseen mylläsi pikkulavalla. Metallisempaa hardcorea ei ole Puntalassa pahemmin nähty, joten tässä kohtaa nostan hattua järjestäjille ohjelman monipuolistamisesta. En panisi lainkaan pahakseni jos Puntalassa nähtäisiin tämänkin tyylilajin bändejä myös tulevaisuudessa, sillä kyllä alan diggareita Puntalan kävijäjoukoista löytyy. Foreseenin jälkeen piti käväistä autolla, jonka takia FUK jäi katsomatta. Olin mielessäni lokeroinut FUK:n jälleen yhdeksi Puntalan kiintiöbrittipunkkibändiksi, mutta olisin ehkä jäänyt katsomaan keikan jos olisin tiennyt kokoonpanossa vaikuttavan entistiä Chaos UK -jäseniä. 

Civil Olydnadin sen sijaan kävin tsekkaamassa, vaikka en odottanut yrmyä peruscrustia enempää kun olin bändin seiskatuumaisen mitäänsanomattomat kansitaiteetkin nähnyt. Tokihan yhtyeen soundi sitten pohjasikin hardcoreen/crustiin, mutta siinä oli hämmentävän paljon myös trallpunk-vaikutetta. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta ainakin keikkaoloissa tuo sekoitus toimi. Tämä oli niinkin innostava keikka että allekirjoittanut kävi distroteltassa ostamassa mainitun seiskatuumaisen ja Asta Kaskin tuoreen ”Handet på hjärtän” -albumin siinä samalla. Harmi, että keikalta tuli kiire poistua sen hieman venyessä paljon kovempaa soittaneen Diskelmän päälle, jota menin sitten mäkeä alas väijymään. Hyväksi sekin tuli toki havaittua. Ahneus jäi tuossa raossa ikävästi väliinputoajan asemaan, kun straight edgen nimeen vannova Coke Bust oli sitten suurimpia yllättäjiä Puntalassa, jolta odottikin jotain kun sitä olivat tutut ja kylänmiehet kehuneet. Yhtye soitti yhden koko Puntalan intensiivisimmistä ja väkivaltaisimmista keikoista, ja sinetöi vaivaantumiseni sunnuntain päätösklubille, vaikken tiedä miten bändiä jaksaisi kotioloissa kuunnella. Keikoilla yhtye oli kuitenkin kalana vedessä, mutta toisaalta tämänkin keikan ajan mietin toistuvasti toimisiko Coke Bust paremmin pienellä klubilla. Seuraavana iltana totesin, että toimihan se.

Coke Bustin raivoisan voimaväkivallan jälkeen Lapinpolthajien punkimpi meno tuli sopivasti tasapainottamaan. Sitäkään ei tosin jatkunut mahdottoman kauaa, kun parikymppinen Agrotóxico jatkoi brasilialaisen hardcoren perinteitä valtaamalla päälavan, ja taisi setin loppuun tulla Olho Secoakin. Itseltäni tämä legenda on jäänyt tyystin tsekkaamatta ja pidin kyllä kovasti kuulemastani jopa levynoston verran, vaikkakin loppua kohden keikka alkoi puuduttamaan. ”Japanin Popedan” eli Clownin keikkaa seurasi myös ihan mielellään, ja kyllähän keikka oli varsin oli hyvä ja viihdyttävä, mutten omalla kohdallani laske tätä vetoa yhdeksi Puntalan kohokohdista. Jokin siinä vain töksähti, eikä se edes ollut yhtyeen teatraalinen imago. Kieltolakia en jaksanut sen pahemmin tässä kohtaa katsoa vaikka pimeys oli tehnyt tuttujen ihmisten bongailusta vähintäänkin haasteellista. Tosin liki kaikki lauantai-illan loppuvaiheen bändit tuntuivat yllättävän merkityksettömiltä, kun illan kruunasi se bändi jota olin tullut katsomaankin.

The Mobia kohtaan oli luonnollisesti järjettömät odotukset, varsinkin joidenkin Youtubessa katsottujen livepätkien perusteella, mutta ei The Mob sitten vastannut niihin odotuksiin… se ylitti ne. Ei mitään parempaa olisi The Mobilta voinut toivoakaan, kun soundit olivat kohdillaan, bändin keikkakunto oli kohdillaan ja varsinkin tunnelma oli kohdillaan. Ehkä ainoa rutinan aihe liittyy siihen, ettei The Mobilla ole kovinkaan kattavaa diskografiaa josta olisi vaivatta rakentanut edes alle tunnin kestävän setin. Biisit loppuivatkin kesken, jolloin pari ohjelmanumeroa soitettiin härskisti kahteen kertaan (setin päätteeksi Another Day, Another Death ja encorena Witch Hunt), mutta en tässä tilanteessa kyllä valittanut. Kokonaisuudessaan tämä keikka oli varmasti parhaimpia mitä olen Puntalassa koskaan todistanut. Ensi vuonna voitaisiin katsella sitten Zoundsia tai Rudimentary Peniä?

Yleisesti ottaen Puntalassa tuntui olevan edellisvuotta rauhallisempaa. Ihmiset tuntuivat muutenkin elävän nyt enemmän ihmisiksi, kun Mikon ei juuri tarvinnut simota lavalla väärin pysäköidyistä automobiileista tai niihin jätetyistä koirista. Ambulansseja tuntui ajavan alueella vähemmän kuin viime vuonna, tappeluja ei osunut omien silmien eteen eikä tölkkejä lentänyt lavalle samalla tahdilla kuin viime vuonna. Muistan nähneeni vain yhden tölkin lentäneen päälavalle Visions of Warin aikana. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö niitä olisi lentänyt myöhemminkin ja etteikö väkivallan uhkaakin olisi esiintynyt, mutta yleisfiilis oli leppoisampi. Vilpittömät kiitokset menevät taas järjestäjille, jotka käyvät läpi kauhean ruljanssin vain sen takia että me muut matoset voimme valittaa ties mistä. Ohjelmasta en valita, vaan nostan jopa hattua viime vuotta monipuolisemmasta artistikattauksesta, vaikka toki joidenkin mielestä crustia on aina liikaa. Säänkin jumalat olivat suosiollisia ja jättivät vesisateet ja ukkoset vähemmälle, mitä nyt varsinkin lauantaina alkoi lämpötila olla jo liki tuskaisilla tasoilla. Tällehän järjestäjäporras ei toki voi mitään, mutta nestetankkauksesta olisi voitu muistutella hieman useammin, kun Puntalassa eivät aikuiset ihmiset pidä itsestään huolta, vaikka se ehkä hieman tätimäiseksi menisikin. No, joka tapauksessa joka vuosi Puntala tuntuu omalla kohdalla edellistä vuotta paremmilta kemuilta. Niin myös nytkin. Mahdollisesti paras Puntala tähän asti.

TV’s Not Dead – Toisen Vaihtoehdon tukikiertue Tampereella

Jo 80-luvun lopusta asti alakulttuurisäpinän lippua korkealla pitänyt Toinen Vaihtoehto päätti mobilisoitua tien päälle ja siinä samalla haalia uusia tilaajia ja kartuttaa vähän ylimääräistä kilisevää kassan pohjalle. Itselleni tukikeikalle osallistuminen oli liki kunniakysymys, mutta ongelmat alkoivat kasaantua: Alunperin kaavailin osallistumista Hämeenlinnan keikalle, mutta Porista ei Hämeenlinnaan suhaista keskellä työviikkoa ihan noin vain. Allekirjoittanut harkitsi vakavasti jopa Vaasan säpinöihin osallistumista – onhan Vaasalla oma merkityksensä Toisen Vaihtoehdon historiassa – mutta homma kariutui melkein alkuunsa muiden kiireiden takia. Onneksi saatiin organisoitua päiväreissu Tampereen Vastavirralle, jossa oli vielä sopivasti tuoreen Punk O Cine -dokkarin näytös. Tällä keikalle esiintyjälista koostui Valse Tristestä, Sokeasta Pisteestä, Käpykaarista ja Mielialahäiriöstä, eli suhteellisen tutuista ja turvallisista nimistä. Mukana muilla keikoilla on ollut myös Juggling Jugularsista ja Ydinperhettä.

Kun dokumentti oli katsottu ja hyväksi havaittu, oli aika siirtyä alakertaan bändejä katsomaan. Mielialahäiriön keikkaa en ehtinyt näkemään Puntalassa, kun pojat taisivat soittaa aikatauluni kannalta vähän liian aikaisin. Bändin nimen perusteella odotin jotain hieman melodisempaa punkkia, mutta Mielialahäiriö soitti yllättävänkin hardcorea matskua. Ihan peruspätevää mäiskettähän se oli, vaikkakin vain muutama biisi jäi mieleen. Nekään eivät varsinaisesti ikimuistoisia olleet, mutta meininki ja omistautuminen tyypeillä näkyy olevan kohdillaan. Tyypit kylläkin laittoivat setin lopussa homman leikiksi esimerkiksi vaihtamalla soittimia (ja soittamalla niitä päin helvettiä) ja iskemällä basson kappaleiksi. Ei se ole niin tarkkaa, mutta setti venähti vähän liian pitkäksi.

Käpykaartilta oli tullut juuri uusi seiskatuumainenkin ulos, jollaisen sain itsekin hankittua tämän keikan yhteydessä. Yksikään sen biiseistä ei kylläkään ehtinyt tulla tutuksi etukäteen, mutta hyvin ne upposivat keikan tiimellyksessäkin. Samoilla linjoilla näemmä jatketaan, ellei meininki ole jopa parantunut. Yhtye soitti hyvän ja mukaansatempaavan keikan, jota seurasi alusta loppuun kuin naulittuna. Käpykaartin aikana paikalla tuntui olevan eniten väkeä, ja illan kahta viimeistä bändiä tuntui olevan seuraamassa vähemmän porukkaa kuin kahta ensimmäistä. Käpykaartin keikan jälkeen joku juippi kaupitteli levynmyyntinurkkauksessa todella herkullisia pasteijoita. Mainittakoon nyt vielä, että kaveri osti niitä samantien viisi kappaletta.

Toisenlaista näkemystä tarjosi Sokea Piste. Viimeksi näin bändin Puntalassa, vaikka yhtye on keikkaillut suhteellisen ahkerasti sen jälkeenkin. Sokea Piste on tosin siitä hauska yhtye, ettei se kenellekään ole tuntunut kolahtavan täysillä ihan ensikuulemalla. Itselläni kului bändiin sisään pääsemiseen suhteellisen pitkä aika, ja oikeastaan sekin tapahtui vasta mainitun Puntala-keikan jälkeen. Tähän keikkaan oli helpompi päästä sisälle nyt, kun materiaalikin oli tutumpaa. Itseni tämä nimenomainen veto palkitsikin paremmin kuin edelliset, ollen paras tähän mennessä näkemäni Sokea Piste -keikka. Ja myös koko illan paras.

Mutta mikä muka olisi parempaa viihdettä kuin katsella sunnuntaina selvinpäin Valse Tristen keikkaa? No, ehkä pappatunturilla ajaminen, mutta tämä sunnuntai tosiaan eteni siihen pisteeseen, että Valse Tristen oli aika ottaa lava haltuunsa. Tähän kuului siis järkyttävän huonoja juttuja, Mikon ja Waskyn tuolileikkejä ja kökköä agricorea. Idioottikaksosten sekoilun aikana tapahtui se, mikä ei ollut ihan odotettavissa muttei täysin lyönyt ällikälläkään: koko illan Toisen Vaihtoehdon kunniaa ylväästi puolustanut taustalakana romahti. On varmasti kohtalon oikku, että tämä insidentti sattui juuri nimenomaan Valse Tristen keikan aikana, joilla muutenkin sattuu ja tapahtuu. Ei aina voi sujua niin kuin Strömössä, Kauhajoella tai missään muuallakaan Pohjanmaalla. Mutta jos musiikillisiakin koukeroita pitäisi jotenkin kommentoida, niin perushyvä VT-keikka oli kyseessä; ei sellainen, minkä joutuisi lainkaan häpeämään joidenkin bändin aiempien vetojen kanssa, mutta ei sellainen joka nousisi erityisen korkeallekaan. Takuukorjaus kutkuttaa aina.

Bändien lopettaessa oli hyvä, jos kello oli vielä edes kahdeksaa. Enpä muista koskaan lähteneeni noin aikaisin miltään keikalta pois, mikä oli tässäkin tapauksessa hyvä juttu, seuraavana aamuna kun luimisteli nurkan takana arkinen työpäivä. Kannatti lähteä, vaikka paluumatka olikin enemmän tai vähemmän perseestä lumimyrskyn tullessa vastaan ja iskiessä kuskintaitoni koetukselle. Pitänee muuten kohtapuoliin uusia Toikkarin tilaus.

[flickrfeed photoset=72157628393227799]

Valse Triste / Osasto 11 – Split

Valse Tristen ensimmäinen levytys Liimakka/Mäki-Turja-rytmiryhmän lähdön jälkeen onkin hieman yllättäen splitti melko tuntemattoman Osasto 11:n kanssa. Jo ihan kirjaimellisesti paskaisten kansien takaa paljastuu maailma, joka on aggressiota, äkkivääryyttä ja hurttia sekopäisyyttä täynnä.

Valse Tristen biisit kuulostavat Valse Tristeltä, vaikka ne eivät nyi enää yhtä pahasti kuin paskasuohon jumiutunut Massey Ferguson, mutta meno on silti aika holtitonta. Idioottikaksikko Wasky/Mikko suoltaa edelleen kaikkea päätöntä vanhaan malliin, eivät miehistöongelmat ole kuin korkeintaan hidastaneet Valse Tristen menoa. Uusista biiseistä paras on Operaatio amputaatio. Tarkkaile naapuriasi on vanha tuttu, sillä VT on levyttänyt sen jo liki 20 vuotta sitten ”Hyvästi nielurisat” -eepeellä. On muuten hyvä EP, kuten myös VT:n puoli tältä splitiltä!

Osasto 11 ei ihan agricorea soita, mutta kovinkaan kauas ei ole omena puusta pudonnut. VT:tä vain hieman (eli noin 20 vuotta) nuorempi Osasto 11 taitaa myös hardcoren mäiskimisen, ja sitä taitoa on treenattu jo parilla omalla levytyksellä. Ihan samalla tavalla Osasto 11 ei hurmaa ihan vielä, vaikka senkin soittama musiikki on perin napakkaa. Ehkä se lievä epävarmuus estää bändiä tekemästä kaikkein massiivisinta tuhoa siellä vertauskuvallisessa sikalassa, jonne yhtye omien sanojensa mukaan kaahaa höyrytraktorilla. Sisälle päästään, mutta ei vielä ulos. Ei ainakaan katon kautta, toisin kuin bändin MySpace-sivulla lupaillaan. VT:lle on siltikin vaikea keksiä tähän hätään parempaa splittikaveria.

Provinssirock 2003, perjantai

Hyvissä ajoin torstaina, siinä joskus kahdeksan maissa saapunut retkikuntamme majoittautui Törnävän leirintäalueelle. Siinä sitten odoteltiin alkavaa Provinssirokkia grillailun jne merkeissä. Hyisen yön jälkeen sarasti perjantaiaamu leirintäalueelle, joka tuskin oli torstain lämmittelymeiningeistä hiljennyt.

Siinä seitsemäisen aikaan lähdimme sitten lähestymään itse festarialuetta ja ensimmäisenä itse painuin katsomaan Nicolea, joka päälavaa vastapäätä sijaitsevalla Rytmilavalla soitti. Kyseisen bändin yhden keikan olin aikoinaan todistanut, ja silloin ei musiikki uponnut, mutta jumalauta mikä meininki oli tällä kertaa. Musiikkityyliltään hieman uusiometallivaikutteista metallia paahtava Nicole pisti kyllä vauhtia töppösiin, sillä tanssit alkoivat heti ensimmäisen biisin alettua. Kylmä ei kerinnyt tulemaan, ja useiden biisien kertosäkeet oli helppo oppia lennosta ja huutaa sitten mukana. Viimeksi Nicole ei tehnyt vaikutusta, nyt se todellakin teki.

Seuraava bändi joka sattui silmiin oli paviljongissa soittanut Kuolleet Intiaanit, joka ei kuitenkaan sytyttänyt, ja matka jatkui. Niinpä odottelun ja loputtoman festarialueella vaeltamisen jälkeen tuli eksyttyä katsomaan Eläkeläisten 25 tunnin humppamaratoonia, joka varsin viihdyttävää katseltavaa olikin. Seuraavana kohteena oli Audioslave päälavalla. Yhtyehän siis koostuu ex-Sound Garden nokkamiehestä Chris Cornellista ja Rage Against The Machinesta (-Zack De La Rocha). Ryhmä vaihtoi nimen Audioslaveen, mutta musiikki on pysynyt lähes samantyylisenä, tosin ikävä kyllä erittäin erilaisella laululla. No eipä tyhjäntoimittajia kiinnostanut tämäkään rokkifunkki/tiesmikä.

Yhden maissa yöllä sitten oli vuorossa illan viimeisiä bändejä, ensimmäisenä No Shame, jälleen paviljongissa. Takuutavaraa jälleen lovepunkkareilta ja hyviä biisejähän jätkät väänsivät, mikäs siinä. Hieman hulinaakin koitettiin saada, mutta eipä lämmennyt porukka. Joten matka kulki pikkulavalle joka kantoi nimeä ”Zanzibar” ja Valse Tristen 20 v. keikalle. Valse Triste ilmeisesti on jokin underground-legendabändi, joka ei vissiinkään niitä keikkojakaan kovin usein soittele. Hieman ikääntyneemmän puoleiset äijät väänsivät suomenkielellä laulettua hardcorepunkkia. Ja mikä meininki olikaan, illan paras keikka ja pittimeininki yllä. Fyysinen kunto tosin otti sitten hieman vastaan ja aikaisempien keikkojen riehumisesta vammautuneena kutsui leirintäalue ja teltta.

Ensimmäisen päivän anti kokonaisuudessaan oli aika vaisu ja kirkkaina kohtina nousivat Nicole ja Valse Triste. Seuraavana päivänä odotettavissa olisikin sitten mm. In Flames ja Rotten Sound…