Avainsana-arkisto: Upright

Cro-Mags huhtikuussa Helsinkiin

Newyorkilainen Cro-Mags saapuu keikalle Suomeen huhtikuun lopussa osana vain kahdeksan keikan mittaista Euroopan kiertuettaan. Yksi maailman legendaarisimmista hardcore-punk -bändeistä esiintyy Kuudennella Linjalla Helsingissä sunnuntaina 27.4. Illan avaavat jyväskyläläiset Total Recall sekä Upright.

Kovassa vireessä oleva Cro-Mags kiertää ensi keväänä kokoonpanolla, jossa nähdään yhtyeen alkuperäinen laulaja John Joseph sekä yhtyeessä vuodesta 1984 lähtien vaikuttanut rumpali Mackie Jayson. Nykyisessä kokoonpanossa soittaa lisäksi myös Craig Setari sekä AJ Novello, jotka ovat tuttuja mm. Sick Of It All ja Leeway -yhtyeistä.

Vuonna 1981 New Yorkissa perustettu Cro-Mags on julkaissut yhteensä viisi kokopitkää albumia, joista ensimmäisen vuonna 1986. ”The Age Of Quarrel” -debyyttialbumia pidetään yhtenä merkittävimmistä hardcore-albumeista. Myös crossover-/thrash-piireissä suosittu tekee paluun Suomeen yli seitsemän vuoden jälkeen. Josephin ja Jaysonin tähdittämä FVK/Cro-Mags -nimellä kiertänyt kokoonpano nähtiin Nosturissa vuonna 2006.

Cro-Mags (usa), Total Recall, Upright
Su 27.4.2014 Kuudes Linja, Helsinki
Liput ennakkoon 22 eur + toimituskulut, ovelta 22 eur. Myyntiin pe 20.12.2013 klo 9.00.

www.facebook.com/pages/Cro-Mags/28749578197
www.facebook.com/totalrecallhc
www.facebook.com/uprightrules

Worth the Pain ja kaverit Pispalan yössä

No jopas oli taas hardcore-painotteinen ilta Vastavirrallakin. Neljä kiinnostavaa bändiä vaikutti siihen, että melko pitkän päivän jälkeen iltaa piti tulla pidentämään Pispalaan.

Itselleni lähestulkoon täysin uusi tuttavuus eli Kiristys ei ollut pahemmin iskenyt Bandcampista kuunneltuna. Bändissähän on yhteyksiä esimerkiksi muinaiseen Escape to Deathiin, joten kyllä sieltä jonkinlaista hardcorea oli odotettavissakin. Kiristyksen toimena oli soittaa keskivertoa hieman vihaisempaa hardcorea joissa sanotaan asioita suoraan ja kaunistelematta, silläkin riskillä että joku saattaisi suuttua. Biiseissä ei ollut ehkä sellaisia yksittäisiä tärppejä joita olisi jäänyt nyt näin keikkarapsaa kirjoittaessa pyörimään päähän, mutta ainakin meno oli kohdillaan. Diggasin erityisesti kitarasoundista.

Worth the Painin kanssa kiertävä virolaisvahvistus Two Wrongs ei ihmeempiä elämyksiä tarjonnut musiikillisella puolella, mutta kyllä näistä tyypeistä huomasi että Suomessa soittaminen oli näille varsin mieluista puuhaa. Basistin heilumista ja varsinkin rumpalin mossaamista oli hauskaa seurata, ja suomibändeillä vastaavaa harvemmin näkee.

Upright @ Vastavirta
Upright

Upright. Ei saamari, en minä tiedä mitä tästä nyt pitäisi sanoa, mitä en olisi jo aiemmin sanonut. Tämä bändi tuntuu vain paranevan joka kerralla, kun sen näkee. Bändi pelaa erittäin hyvin yhteen pussiin ja tokihan yhtyeen esittämässä musiikissakin on jotain tolkkua. Settilistaan oli hiipinyt uuttakin materiaalia, joten mielenkiinnolla odotan jos bändi saisi jatkoa viimevuotiselle ”Losing Touch” -seiskalleen. Lopputuloksena on (edelleenkin) toimivaa ja omaperäistä tulkintaa hardcoresta. Alansa lupaavimpia bändejä Suomessa tällä hetkellä.

Tuntuu aika hassulta ajatella, mutta tämä oli meikäläiselle ensimmäinen kerta kun näin Worth the Painin livenä. Ei yhtye varsinkaan viime aikoina ole tainnut samoille nurkille kanssani osuakaan, ja silloinkin kun on osunut on meikäläisellä ollut samaan aikaan reissua, toisen keikan järkkäilyhommia ym. muuta järkevää. Toisaalta eipä Worth the Pain suuria suosikkejani koskaan ole ollutkaan, mutta tämän keikan perusteella Worth the Painista voisi olla sellaiseksi. Meininki oli kaukana väsyneestä, vaikka bändi onkin pitkään veivannutkin. 12 vuotta ei suotta, ja tätä settiä seurasi mielenkiinnolla sen loppuun asti. Ei se pituutensa osalta tainnut erityisen pitkä olla, enemmänkin sellainen joka jätti jopa hieman nälkäiseksi.

Worth The Pain @ Vastavirta
Worth The Pain

Kiva ilta, mutta Tampere ei ehkä ollut kaikkein vastaanottavimmillaan, kun kauheasti ei koohotusta lavan ulkopuolella nähty. Johtuiko sitten paljon verottavasta pääsiäisestä vai mistä. Lappeenrannassa sen sijaan oli huhupuheiden mukaan ollut aivan tolkutonta meininkiä jo pelkästään sisäänmaksaneiden lukumäärän suhteen.

Breamgodin jäähyväiset

Tampereelle muuttamisen jälkeen olen hieman laiskistunut, enkä jaksa aina mennä merta edemmäs kalaan siinä määrin, kuin mitä tuli Hämeenlinnassa ja Porissa asuessa harrastettua. Toisinaan sitä on tosin aivan pakko karata omalta mukavuusalueelta ja lähteä reissaamaan. Oli siihen kyllä ihan erityinen syykin.

Upright on kyllä tyylilajinsa kovatasoimpia bändejä Suomessa tällä hetkellä. Nyt Upright sentään pääsi Poriin asti, kun BTHC-festien suhteen bändi joutui tekemään peruutusliikkeen. Olenkohan sanonut tätä bändiä jo pari kertaa moukariksi? No, sanon taas. Upright nimittäin iskee yhtä kovaa kuin tuo työkalujen kuningas. Ruotsalainen Bitter Taste of Life taas oli kyllä mukava yllättäjä, meikäläinen kun oli jättänyt bändin aiemmin tsekkaamatta.

Bitter Taste Of Life

Mutta vaikka sekä Upright ja Bitter Taste of Life ovatkin hyviä bändejä joita katselisi keikalla mielellään, niin tänne tultiin tällä kertaa yksinomaan Breamgodin takia. Vaikka illan bändeistä kaksi ensimmäistä olivatkin hyviä, oli Breamgod kuitenkin itseoikeutetusti illan kuningas, joka oli pistämässä kirjaa omalta osaltaan kiinni. Tämän takiahan allekirjoittanut jaksoi nähdä sen vaivan että aikaisesta herätyksestä huolimatta ajoi rutisematta Tampereelta Poriin ja samoilla silmillä vielä takaisin. Tänä kyseisenä viikonloppunahan Breamgod pisti pillit pussiin kahden keikan myötä, ja kyllähän bändiltä nyt oli luontevaa soittaa elinkaarensa toiseksi viimeinen keikka Porissa, kotikylässään. Se vihoviimeinen keikka oli seuraavana iltana Helsingin PRKL-klubilla. Lavalla oli kolme Breamgodin elämän eri vaiheissa vaikuttanutta basistia, joten tästä keikasta tehtiin myös siltä osin hyvin spesiaali. Myös väkeä riitti ja hulinat lavan edessä oletetusti isommat kuin mitä yleensä.

Punkkifestarit lappeenrantalaisittain

Kuten kaikki hyvät festarit, tämäkin alkoi edellisyön enneunella. En nyt lähde kaikkea unessa tapahtunutta äksöniä ylöskirjaamaan, mutta sen sanon, että haastatellessani lavaa pystyttäneitä Pekkaa ja Ollia, totesin ettei ainakaan meikäläisestä olisi tämmöisen show’n pyörittämiseen, edes unissaan. Siispä kymmenen skenepistettä ja papukaijamerkki järjestävän tahon suuntaan, mainiota että saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen punk/hardcore-tapahtuma Suomen väkinäiseen festarikesään.

Koko alkuviikon jatkuneet sateet Lappeenrannassa eivät luvanneet hyvää tapahtumaa ajatelleen, mutta perjantain sarastaessa aurinkoisena alkoivat fiilikset nousemaan. Muutamia salamoita oli sääennusteessa, mutta mielummin satunnaiset ukkospyräykset kuin jatkuva tihkusade.

Perjantai

Festivaalien alkaessa perjantaina siinä viiden maissa, oli alueen liepeille saapunut vasta varsin maltillisesti porukkaa, siitäkin valtaosan paistatellessa päivää aidan vehreämmällä puolella. Onneksi M.O.R.A. ja Fit My Crime möykkäsivät kuitenkin sen verran äänekkäästi, että esityksen saattoi aistia myös alueen ulkopuolelle. Fit My Crimen esityksestä jäi mieleen ennenkaikkea Sepultura-koveri.

Nähtävästi aluelle ei ollut kova kiire vielä näiden jälkeenkään, sillä mukavia turistessa niin Jaakko & Jay kuin Kyre ja Duunaritkin meni ohitse, eikä kovinkaan montaa kipaletta .45 Stainlessinkaan ”pökkelöheviä” (kuten erään kanssafestaroitsijan kuulin kuvailevan) ehtinyt kuulemaan. Perjantain pääasiallinen anti jäi siis Worth The Painin ja tapahtuman pääesiintyjän Trapped Under Icen harteille.

Joonas / Worth The Pain
Joonas / Worth The Pain

Worth The Pain ei ihmeemmin yllättänyt, perusvarmaa tekemistä jo uudistuneeltakin kokoonpanolta. Trapped Under Ice oli puolestaan kovasti odotettu, eikä mielestäni odotuksia pettänyt. Esityksestä ehkä paistoi tietty rutiinomaisuus, eikä erityistä ”unity”-fiilistä päässyt syntymään, mutta bändi soitti hyvin ja kaikki oleellisimmat biisit ja pitti pyöri. En itse ainakaan mitään erityisempää ”high fives” -heittelyä kaivannut. Hyvä ilta, josta todisteena myös seuraavana päivänä aivan täysin jumituneet ojentaja/tms/”lihakset”.

Lauantai

Oli edellinen ilta mennyt kuinka myöhään tahansa, festarialueelle suoiruminen kello 12:ksi sillä olettamuksella, että siellä törötetään yhtä soittoa aina hamaan loppuun, eli kello 23:een saakka, on kelle tahansa mahdoton yhtälö. Paitsi järjestäjille ja työntekijöille, mutta onneksi he eivät ole oikeita ihmisiä.

Näin ollen aamupäivän ohjelmistossa olleet Laineen Kasperi ja Pää Kii jäivät kuulematta, ja jälkikasvun ensimmäinen festarikäynti ajoittui God Given Assin aikoihin. Lapsen korvaan musiikki lienee kuulostanut kuitenkin melko pahalta, sillä kovinkaan montaa minuuttia ei alueella saanut musiikin alkaessa viettää, ja totta puhuakseni omiinkin väsyneisiin korviin kitaranräminä tuntui heti kärkeen turhan terävältä.

Siinä läpi tapahtuman varsin väljästi kansoitettua aluetta silmämääräisesti mittaillessa ja pitkää festaripäivää taivastellessa heräsi ajatus, olisiko kahden lavan käytössä ideaa, jos vain resurssit antaa myöten? Bändien välissä tuppasi olemaan välillä turhankin paljon joutoaikaa, lisäksi alue ei ehkä vaikuttaisi noilla muutaman sadan yleisömäärillä ihan niin autiolta, jos toiseen päähän kenttää lyötäisiin toinen lava pystyyn, isomman kalia-alueen lisäksi tietysti.

IMG_2853_nooneissafe
No One Is Safe

Joka tapauksessa, GGA:ta seuranneen tauon jälkeen illan ohjelman avasi Upright, joka kuulosti pienen orientoitumisen jälkeen jo huomattavasti paremmalta. Livenä mainio bändi, mutta kenties himaoloissa itselle vähän tylsää kuultavaa. Hasta La Vista Social Club oli ehkä sinänsä väärässä paikassa, että hyvin alkaneen hooseemätön jälkeen olisi kernaasti kuunnellut vaikka No One Is Safea, vaikka HLVSC hyviä kaljotteluralleja vetikin. NOIS rykäisikin kaljottelutuokion jälkeen illan ensimmäisen kunnon mylläkän käyntiin. Nyansseja löytyy ja on parin laulajan kohelluksen ansiosta myös aina arvaamatonta liveseurattavaa. Ratface lisäsi illan hämärtyessä löylyä koppiin, mukava nähdä miten kotimaisistakin bändeistä on tullut ihan ”oikeita” isoja nimiä, joita tullaan seuraamaan siinä missä ulkomaalaisiakin.

Sateen yllättäessä (ja muutenkin) alkoi kaljateltassa olla ryysistä. Hieman oli hullunkurista, kun Rejected soitti melko tyhjälle lavanedustalle väkijoukon pullistellessa kalja-alueen aidan takana. Lappeenrantalaispainotteisen loppuillan päätti Anal Thunder, ja varmasti ainakin lokaalit – joita aiempiin vuosiin nähden taisi olla suhteessa enemmän kuin muualta tulleita – saivat vastinetta rahoilleen ja hyvän fiiliksen. Omaa tunnelmaa meinasi laskea alati yltyvä sade ja älynväläys suoriutua Skinnarilasta Kourulaan kävellen. Noin 3 kilometriä, joista yli puolet lähes täysmittaisessa kaatosateessa, eivät kuitenkaan huuhtoneet pois sitä tosiseikkaa, että LPRHC Fest oli meikäläisille ehdottomasti se kesän kohokohta ja ehdottomasti ainoa pakollinen tapahtuma koko suvena, toivottavasti myös tulevina.

Beartown Hardcorefest 9

Joulukuun alku on sitä aikaa, kun pikkujouluja alkaa olla vähän joka organisaatiossa. Porissa kyseinen ajanjakso on tarkoittanut myös sitä, että Baarikaappiin tunkeutuu epäilyttävä sakki rumia ihmisiä soittamassa vieläkin epäilyttävämpää musiikkia. Toisin sanoen Beartown Hardcorefestien eli BTHC:n yhdeksäs kierros sai siis pyörähtää käyntiin.

No Second Thought oli tämän vuoden BTHC-kattauksesta ainoa, joka kuului viime vuodenkin artistikattaukseen. Itse asiassa yhtye on soittanut BTHC:ssa jo kolme kertaa putkeen, joten NST:n kohdalla voidaan puhua jo perinteiden muodostumisesta. Mutta eipä tätä bändiä nyt ihan jokaviikonloppuisella tahdilla lauteilla näe, ja toisaalta itseltänikin on jäänyt ties kuinka monta kertaa ”Life is a bitch” -hardcorea veivaavan NST:n Porin keikat väliin. Viime kerrasta oli jo aivan liian pitkä aika, varsinkin kun otetaan huomioon miten timmissä kunnossa NST tätä nykyä on. BTHC alkoi NST:n tahdissa kylläkin (omasta mielestäni) ehkä vähän tahmeasti kun kierrosten kasvattamiseen meni muutama ohjelmanumero, mutta lopulta kaikki napsahti paikalleen ja BTHC sai arvoisensa aloituksen.

Myös aiemmista BTHC-lineupeista tuttu You Can’t Keep Me Down oli itselleni taas sellainen bändi, josta muistan tätä kirjoittaessa ensisijaisesti samplet itse biisien sijasta. Tämä ei kylläkään tarkoita sitä, että YCKMD:n biiseissä olisi jotain valittamista, vaikka eivät ne varsinaisesti saaneet innosta hyppimäänkään. Yhtyeen käyttämät samplet vaan ovat sen verta kieroja, ettei niitä saa enää päästään poiskaan, vaikka kuinka yrittäisi. Tokihan YCKMD on muutenkin kuin vain hassuilla äänillä (ja Mayhem-tulkinnoilla) pelehtimistä, sillä itse asiaan päästessään yhtye ei leiki lainkaan. Ei, vaikka joku heittelikin YCKMD:n ja Third Man Downin splittiseiskoja yleisön joukossa tämän keikan aikana.

Jyväskylän Upright oli itselleni illan ehdoton kohokohta. Ehdin odottaakin bändiltä melko tiukkaa esitystä Lutakko Liekeissä -keikan jäljiltä. Itse asiassa Upright iski nyt vielä pari pykälää paremmaksi. Lutakon keikka oli tuntunut todella lyhyeltä, tosin tämä Baarikaapin keikka tuntui olevan pituutensa suhteen paremmissa kantimissa, kun mätke ei loppunut liiankaan nopeasti. Ei tämä sporttivartti tosiaan kovin pitkäkään ollut, muttei tuntunut loppuvan tylysti keskenkään. On muuten harvinaisen vihainen yhtye. Aika huisi ja kreisi keikka!

Yleisöähän oli paikalla ihan kohtuullisesti. Baarikaappi ei humissut tyhjyyttään, muttei mistään tungoksestakaan ollut missään nimessä kysymys. Kauheasti ei ollut lavan edustalla myllytystäkään bändien aikana, eikä allekirjoittanutkaan tehnyt paljoakaan asian muuttamiseksi, joten kuumimpien tanssimuuvien palkinto on ja pysyy Nakkilassa. Väkivaltaisesta liikehdinnästä hermostunutta pikkujoulujengiä ei juuri tänä vuonna näkynyt, johtuen varmasti älyttömän kalliista ja suorastaan riistohintaisesta sisäänpääsymaksusta (kuusi euroa/päivä, kymppi viikonlopulta). Sinne menivät veronpalautukset, kolmen bändin keikkaan…

Itselleni BTHC:t jäivät muiden velvollisuuksien (olin ihan aikuisten oikeasti Validi Sekmentti -klubilla avustamassa Joose Keskitalon ja Mirel Wagnerin keikkojen järjestelyissä, eli syyni BTHC:n toisen päivän skippaamiseen oli validi!) takia yksipäiväisiksi, mutta lauantai kului seuraavanlaisesti; Ilta korkattiin käyntiin ennakkoon kutkutelleella M.O.R.A.:lla, joka soitti intensiivisen keikan ja piti vertauskuvallisesti moraa kurkulla koko timmin keikkansa ajan. Breamgod puolestaan veti takuuvarmasti, ilman suuria yllätyksiä tai pettymyksiä. Oli kuulemma hyväkin keikka, eikä lappeenrantalaisbändi Worth the Painillakaan ilta sujunut heikosti. Meininki oli siis tänä(kin) iltana varsin kova.

Nyt joku oikeasti paikalla ollut voi kertoa, osuivatko lätinäni ollenkaan kohteeseensa vai oliko BTHC 9:n lauantaipäivä totaalinen pannukakku?

[flickrfeed photoset=72157628337740833]

Punk-mayhemia Jyväskylässä – Lutakko Liekeissä

Pari kertaa taisin jo mouhottaa festarikesän päätöksestä. Se oli kaikki valhetta, sillä tie vei Jyväskylään vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälistassa oli useampikin sellainen nimi, joten ei vaan voinut ohittaa Lutakkoa liekeissä. Sitä paitsi festarin tulevaisuus (ainakin tässä mittakaavassa) on hieman vaakalaudalla, joten nämä festit piti tarkastaa ensimmäistä kertaa kun se nyt oli mahdollista.

Olin ollut Jyväskylässä jo pari päivää, joten pystyin saapumaan paikalle mihin aikaan vaan katsoin tarpeelliseksi. Muuten olisin voinut tulla paikalle hieman myöhemminkin, mutta Total Recall oli nähtävä. Kyllähän se täysin odotuksia vastasi, ellei jopa ladannut ne ylittäneenkin setin. Yhtye on kehittynyt sitten aiempien nauhoitustensa ja uusi materiaalin kuulosti jännältä. Plussaa vielä odottamattomasta cover-valinnasta. Haistelijat oli seuraava ns. pakollinen bändi, mutta Haistelijat hoitivat ”ihan ok” -tasoisen settinsä alta pois sen verta nopeaan, että ehdin näkemään vielä Lighthouse Projectin keikan loppupuoliskon, johon kuului tulenpuhalteluakin. Uudella kitaristilla näkyy olevan lavamaneerit hallussa.

Tumppi Varonen & Problems? sekä Kakka-Hätä 77 eivät sen kummemmin jaksaneet innostaa. Ovathan molemmat asiansa osaavia bändejä ja varsinkin Problems? on tätä nykyä tikissä, mutta omalla kohdallani voisi puhua kyllästymisestä. Molemmat on nähty suhteellisen lyhyen ajan aikana useammankin kerran, joten nyt ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Saksalainen Digger Barnes tuli sen sijaan katsottua, vaikka miehen olemuksesta ja äänestä ukkoa ei heti germaaniksi arvaisi. Kiistatta yksi Lutakon kovimmista vedoista tällä erää. Rehellistä, teeskentelemätöntä, aseista riisuvaa ja riisuttua. Digger tarjosi mainion välipalan noin muuten rytkeiseen iltapäivään, enkä olisi pistänyt pahakseni jos Jelmu olisi ottanut enemmänkin riskejä ja buukannut joitakin vastaavia esiintyjiä vielä ohjelmistoa täydentämään, mutta näillä mentiin. Ikkunasta tuli vilkaistua ulkona soittanutta One Morning Leftiä, eikä sitä sen enempää tarvinnut katsoakaan. Tosin bändin paitadesigni vetoaa synkkään mieleeni. Mistäköhän johtuu?

En tiedä, onko Fucked Up ihan sellaista mätkettä mitä jaksaisin kuunnella päivät pääksytysten, mutta verraton livebändi se tuntuu olevan. Damian on karismaattinen esiintyjä, joka ei lavalla viihtynyt kuin pienen hetken vain. Mellakka-aitakin taisi olla vain hidaste, kun ukko jorasi keskellä haltioitunutta yleisöä. Harvemmin näkee ihan vastaavaa, kun reilusti elopainoa kartuttanut korsto vyöryy yleisönsä niskaan ja saa vielä kaikki hyvälle tuulelle. Paitsi ehkä ne kaksi esiteiniä, jotka taisivat pelästyä halaamaan tulevaa Damienia mutta jotka sentään uskalsivat tehdä high fivet tuon suomihardcore-mouhottajan kanssa.

Olen koettanut nähdä Unkindin useammankin kerran ja joka kerta se on päätynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Nyt ainoa rutisemisen aihe ei liity itse esitykseen. Ainoastaan liiallinen päivänvalo vei yhtyeen esityksestä terää ja sounditkin olivat hieman ohuet. Eivät potkineet kunnolla. The Menzingersin keikka rajoittui vilkaisuun, mutta Meanwhilen keikka tuli katsottua alusta loppuun. En ole muistaakseni kuullut yhtäkään Meanwhilen biisiä aiemmin, mutta kovin tutulta kuulosti. No, Dischargen hengessä vedettyä d-beatiahan se oli, jopa siinä määrin että jokainen riffi ja biisi oli Dischargen jo aiemmin tekemä. Eipä tämän tyylin bändejä voida kovin usein omaperäisyydestä syytellä, mutta joitakin kysymyksiä yhtyeen piinkova esitys jätti. Osasiko Meanwhile d-beatin perusoppimäärän parempi kuin opettajansa? Jäisikö Discharge auttamatta kakkoseksi?

Discharge olikin heti Meanwhilen jälkeen, ja sitä keikkaa olen hetken aikaa odottanut kun edellinenkin keikka Tampereella oli jäänyt välistä. En odottanut paljoa, ihan vaan siksi etten pettyisi pahasti. Dischargen uudessakin tuotannossa on They Lie You Dien ja Corpse of Decadencen kaltaisia helmiä, mutta toisaalta itse olisin toivonut enemmän ”Why?”:n biisejä mukaan. No, Dischargella noita kovisbiisejä riittää ja joku varmasti haluaisi kuulla ”Grave New Worldinkin” biiseillä ladatun keikan. Ei siitä samanlaista orgasmia tullut kuin ”Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing” -levyn ensimmäisten kymmenen sekunnin kuuntelemisesta. Toki tuokin biisi kuului settilistaan, mutta ei sitä levyä tehnyt sama bändi kuin mikä veti nyt Lutakon pihalla. Ei huono keikka, vaikka Meanwhile osasikin d-beatin paremmin. Elämäni ei muuttunut ratkaisevasti tämän keikan näkemisestä, toisin kuin sinä hetkenä jolloin ensimmäisen kerran kuulin Dischargea.

Rytmihäiriön – jonka olen tosiaan ehtinyt nähdä sen saatanan monta kertaa jo aiemmin – ja Uprightin väliltä valitseminen ei tuottanut vaikeuksia. Päätin marssia Lutakon portaat vielä ylös ja vilkaista, millainen ilmestys tämä paikallinen Upright sitten on. Tiukka veto, joka loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Mutta vaikka setin pituudessa hävittiin, ei itse esiintymisestä intensiteettiä puuttunut. Disco Ensemblen katselu ei sen sijaan juuri houkuttanut, mutta katsoinpa sitäkin sitten hetken aikaa paremman tekemisen puutteessa, mutta suurimman osan keikasta vietin kyllä jossain ihan muualla. Sitä paitsi päälavan valomyrsky oli herkille silmilleni jo liikaa, kun sitä oli pitänyt kestää jo Dischargen ajan.

Syyt mestoille jäämiseen olivat sitten hieman mysteeriset, kun Disco Ensemblen jälkeen jäi soittamaan vain Misfits-coverbändi Braineaters. Porisperessäkin jätin coverbändit katsomatta (paitsi sitä Kiss-bändiä pälyilin hetken aikaa), mutta jostain syystä jäin kuitenkin mestoille, vaikka olisin voinut lähteä jo heti Uprightin jälkeen. Eihän Misfits nyt varsinaisesti ole itselleni edes kovin merkityksellinen bändi ollut, mitä nyt teininä tuli vähän kuunneltua, ja kuinka ollakaan, huomasin olevani fiilistelemässä niitä samoja biisejä nyt Lutakossa. Braineaters ei ollut mitään sellaista menoa, että vedetään väsynyttä settiä kaljapalkalla kaljaa juovien festivaalivieraiden taustamölyksi. Ja kyllä sen menon oli vähintään kohtuullisen huimaa oltava, kun kerta lavan edustalla partioinut järkkärikin unohti hetkeksi velvollisuutensa ja ryntäsi laulamaan. Orastavan flunssan takia itseäni ei laulattanut, joten keikan aikana piti häipyä paikalta ja julistaa omalta osalta Lutakko Liekeissä sammuneeksi. Samaten se oma festarikesäkin.

[flickrfeed photoset=72157627506237987
]

Uudet biisit 05/2010

Hardcore-bändit ovat olleet kevään mittaan aktiivisia, uutta materiaalia on niin tuoreilta kuin vanhoiltakin bändeiltä. Lammas suosittelee eritoten St.Hood/Down My Throat -miehistöstä koostuvaa Become A Threat -orkesteria, jonka debyyttialbumi ilmestyy kesällä Full Housella. Uutta materiaalia ovat julkaisseet hiljattain myös Presley Bastards ja Deathbed, eikä sovi unohtaa nousevia tulokkaita, Alley Gods, Foreseen, Upright yms. yms.

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!