Avainsana-arkisto: Unearth

Our Hate Will Destroy You -tour 2009

Kun neljä amerikkalaista mökäbändiä tuppautuu tiistai-iltanan Nosturiin, alkaa heikompaa metallipäätä hirvittämään. Illan line-up koostui omalla tavallaan kuitenkin melko erilaisista bändeistä, joten odottavan varovaisin mielin Nosturiin suuntasin.

Illan avasi atlantalainen Dååth, joka illan kokoonpanoista edusti ehkä sitä tyypillisintä(/tylsintä) (death)metallia. Thrashia, progea ja industriaalia oli sen verran nimeksi, että kai tätä jossain määrin mielenkiintoisena aktina voi pitää, itse en kyllä kylmiltään saanut bändistä mitään irti.

Throwdownista hardcore-scene on saanut oman Napalm Deathinsa (jos Napalm Deathia ei lasketa hardcoreksi…), sillä viimeinen alkuperäisjäsen Dom Macaluso jäi pois bassosta vuonna 2005. Pitäisikö tällaisten bändien sallia toimia vanhalla nimellään? Toki nykyinen laulaja Dave Peters liittyi bändiin kitaristiksi vielä alkuperäisen nelikon ollessa bändissä, mutta pieni kusetuksen maku touhusta silti jää. No eipä ole bändin alkuajoista musiikillisestikaan paljoa jäljellä. ”You Don’t Have to Be Blood to Be Familyn” ja ”Haymakerin” corevääntö on saanut väistyä tylsän Pantera-apinoinnin tieltä, lähinnä Petersin vokaaleiden ja Alice In Chainsista karanneen Mark Choinieren riffien tasoittaessa jyrkimpiä kurveja. Eipä tarjonnut keikkakaan ihmeempiä elämyksiä, vikana kuullun Foreverin sentään tunnistin entuudestaan. Vaan enpä tullut kuunnelleeksi, vedettiinkö loppuhuudossa vielä ”straight fucking edge forever”. Epäilen!

Unearth palkitsikin sitten pienimuotoisen kärvistelyn, jota pari aiempaa keskinkertaisuutta aiheutti. Alusta asti oli melko selvää, ettei ihan minkään perustylsän pönötyshevibändin keikalla oltu. Meno oli lavalla kuin Dutkiewiczin poppoolla ikään, mutta ilman hassuja viittoja ja lällyjä kertsejä. Rässiä riffiä ja tiukkaa tulitusta, kitarat heittivät riffejään ilmaan sellaista tahtia, ettei meinannut perässä pysyä. Ainoa negatiivinen asia keikassa oli Endlessin puuttuminen setistä, salaa kun sen toivoin olevan senkaltainen kulttiklassikko, että se päätösbiisinä oltaisiin kuultu. Black Hearts Now Reign kyllä hoiti kyseisen tehtävän myös ihan mallikkaasti. Yksi vuoden kovimmista… ei, vaan VUODEN KOVIN keikka, jonka missanneet saavat hävetä himoissansa.

Chimairasta ei enää jaksanut moisen show’n jälkeen kovasti innostua. Ihan mielenkiintoista matskua, josta kyllä himaoloissa saisi varmasti enemmän irti. Synajutut toivat omaa väriään musiikkiin, mutta synkeämpää maalailua olisi voinut viedä pidemmällekin. Kyllä bändi onnistui jopa parissa kohtaa tempaamaan mukaansa, ja yleisö näytti riemuitsevan täysin rinnoin.

Mielestäni kovin suuri vääryys ei olisi ollut, jos Unearth olisi illan saanut päättää. Toki suurin osa yleisöstä oli nimenomaan Chimairaa tullut katsomaan, mutta Unearthin kaltaista livebändiä ja talenttia en muista kyllä vähään aikaan kuulleeni tai nähneeni. Tuhdista lineupista huolimatta onnistunut ja viihdyttävä ilta, varsinkin kun tuli opittua tärkeä seikka emopojista, jotka kuulemma keikoilla ”ei olenkaan riehu, potkii ja huitoo vain ilmaa.”

Unearth – III: In the Eyes of Fire

Unearth edustaa ehkä juuri sitä trendikkäintä 2000 – luvun metalgenreä, mikä Amerikassa tuntuu tällä hetkellä valitsevan. Kolmannen levynsä elokuussa (8.8.2006) julkaissut Unearth jatkaa siitä, mihin parinvuodentakaisella Oncoming Strom –levyllä jäätiin: Viimeisen päälle viritetyt soundit yhdistettynä millitarkkaan kitaroiden ja rumpujen harmoniaan. Bändi ei kuitenkaan sorru siihen, mihin esimerkiksi Machine Head kompastui toisella levyllään. Silloinhan Rob Flynn kumppaneineen sokeutui, tai paremminkin kuuroutui liialliseen soundin hakemiseen, ja tuloksena oli tasapaksu lätty, joka petti lähes kaikkien odotukset.

Unearthin kolmonen pitää sisällään 11 tasalaatuista rallia, jotka takaa vauhdinhurman levyn alusta loppuun. Tasaisen vahva materiaali vaatii useamman kuuntelukerran, jotta biisit todella aukeavat kuuntelijalle, mutta lopulta bändin musiikki palkitsee ahkeran kuuntelijan. Tämän tyyppinen musiikki vaatii tietynlaisen fiiliksen ja tietenkin asianmukaiset kuuntelulaitteet, jotta musiikista saadaan parhaat tehot irti. Ja mikäs tätä on luukuttaa esim. lenkkeillessä tai vaikkapa autoillessa. Unearthin mehevät hevirallit pakottaa adrenaliinin esiin, ja oikein annosteltuna homma toimii mainiosti.

Mielenkiintoista on nähdä mihin suuntaan heavy metal –musiikki tästä kehittyy. Äärimmäisyydet alkaa olla jo nähty, ja soundimaailmakin tuntuu olevan viety ehkä jopa liian pitkälle. Unearth ”III: In the Eyes of Fire” – Hyvä levy, vaikka onkin turhan heavy.

Eri esittäjiä – Eye for an Eye

Alaotsakkeella ”The new breed of hardcore & metal” kulkeva DVD on juuri mitä lupaakin, tosin pidemmän aikaa alaa seuranneelle bändit eivät ole ”uutta” samassa mielessä kun ne ovat esimerkiksi Amerikan Billboardin kuluttajille. Uutta on kuitenkin videoiden runsas määrä ja niiden korkea laatu – kaukana on ajat jolloin videomaakarit kuvasivat keikat vhs-kameralla ja kopioivat niitä kysynnän mukaan halukkaille tyhjän kassun hinnalla.

Vanhemmat jäärät lienevät heti osoittelemassa, että miten ”hardcore” tähän uuden ajan metalliin liittyy. Liittyi tai ei, turha on valittaa kun kokkoon on jo kustu. Ja onhan mukana Comeback Kid!

Melodinen hevi on tässä kaikkein vahvimmassa osassa. Killswitch Engage, Unearth ja Caliban ovat kaikille tuttuja nimiä, jotka hyvien biisien lisäksi tarjoavat myös näyttävät videot. Pätkiä on yhteensä 26, jotka lähes kaikki ovat siedettävissä. Ainoastaan meikattu (vaikkei tosin ole ainoa levyn bändeistä…) Eighteen Visions, joka soittaa kaiken lisäksi paskaa musaa, pistää harmittamaan. Sikälikin ikävää, kun skippinappulaa painaessa levy hypähtää seuraavan piisin jälkeen takaisin alkuvalikkoon, ja koko ruljanssin joutuu aloittamaan alusta, ellei sitten joka piisin jälkeen halua valita seuraavaa raitaa manuaalisesti komiasti suunnitellusta valikosta. Pieni mutta varsin ikävä bugi, kuten pikkuötökät yleensä…

Vielä muutamia poimintoja tasokkaasta joukosta. Aiemmin sietämätön Underoath kolahti (jopa siinä määrin että meni levy hankintaan), God Forbid jäi mieleen kunnon ysäri-videolla (tuli Beavis & Butthead mieleen) sekä Glass Casket ja Haste mielenkiintoisina uusina niminä. Eihän tätä katsomalla jaksa katsoa, mutta kelpo taustanauha nöräilylle, kun ei sitä telkkaria kuitenkaan ehdi kattoa.

Unearth

Unearth on metallista hardcorea suoltava orkesteri lukuisista erinomaisista bändeistään ja aivan liian vaikeasti kirjoitettavasta nimestään tunnetusta Massachusetten alueelta, joka jokin aika sitten julkaisi ”Endless” nimeä kantavan EP:n Eulogy/Alveran Recordsilla. Sähköpostikysymyksiin vastaili vokalisti Trevor. Muita vaikuttajia bändissä ovat Ken Susi (kitara), Buz McGrath (myöskin), Mike Rudberg (rummut) ja John Slo Maggard (basso).

Kerro meille vähän Unearthin taustaa, ja mistä hommassa on oikein kyse?

Unearth on metalli/hardcore bändi, joka on kotoisin Bostonin alueelta. Olemme julkaisseet kaksi albumia Eulogy Recordingsilla, ”The Stings of Conscience” täyspitkän ja ”Endless” ep:n. Myös ensimmäinen demomme on tullut ulos ”Above the Fall of Man” nimellä Endless Fight Recordsilla. Olemme tehneet kuusi täyttä kiertuetta Yhdysvalloissa, Euroopan kiertueen ja soittaneet lukuisilla festivaaleilla. Kirjoitan lyriikkamme henkilökohtaisten, poliittisten ja uskonnollisten vakaumusteni pohjalta.

Olette useaan otteeseen todenneet, että halusitte ”kaivaa esiin” (unearth) uuden soundin metalli ja hardcore maailmaan. Minkälainen tämä saundi on, ja miten se on ”uusi” teidän mielestänne?

No, jos mennään takaisin aikaan jolloin julkaisimme ”The Stings of Conscience” täyspitkämme, se on ensimmäinen levy jossa yhdistyy Iron Maiden tyylinen metalli Hatebreed tyyppiseen hardcoreen. Se oli niin päivänselvä saundi meille, mutta nyt meidän täytyy edistyä sillä saralla, koska sen jälkeen on tullut paljon saman tyylisiä bändejä.

Omasta mielestäni se on erinomainen sekoitus puhdasta ja ilkeää metallia vihaisella hardcore laululla ajoittaisilla ruotsimetalli vaikutteilla vahvistettuna. Eli siis aika heviä. Pidättekö itseänne enemmän hardcore vai metallibändinä?

Olemme hyvä sekoitus molempia. Aina kun ajattelemme että olemme enemmän metallibändi, tajuamme kuinka suuri vaikutus hardcore scenellä ja liikkeellä on ollut persooniimme ja musiikkiimme.

Mitkä hardcore, tai metalli, bändit ovat sitten vaikuttaneet teihin eniten?

Hardcoren puolella Earth Crisis ja Strongarm olivat suunnattoman iso juttu minulle. Metallibändeistä Testament, Pantera, Iron Maiden ja Crowbar.

Teidän oli tarkoitus julkaista viimeisin ”Endless” EP aluksi splittinä belgialaisen Liarin kanssa, mutta se ei koskaan toteutunut. Luuletko että olisi ollut teille tärkeä saada splitti ulos, sanotaan nyt vaikka, saadaksenne nimeänne tunnetummaksi Euroopassa?

Olisi ollut siistiä julkaista EP splittinä, olemme todella harmissamme että Liar ja Alveran erosivat huonoissa väleissä. Endless menestyi kuitenkin hyvin, ja odotamme innolla että pääsisimme taas pian Eurooppaan kiertämään.

Olette myös kiertäneet Liarin kanssa, joten splitin peruuntuminen ei johdu bändien väleistä, vaan Liarin ja Alveranin erosta?!

Bändimme tulevat toimeen erinomaisesti ja haluaisimme mielellämme soittaa jälleen keikkoja heidän kanssaan.

Minkälaista palautetta EP on saanut? Itse en voi sanoa siitä muuta pahaa kuin että se on aivan liian lyhyt!

Ihmiset tuntuvat tykkäävän EP:stä paljon, joka on siistiä. Se on kyllä syvältä, että se on niin lyhyt. Jos olisimme tienneet että splitti ei tule toteutumaan, olisimme mieluummin julkaisseet täyspitkän.

EP:n äänimaailman on melkoisen ”massiivinen”. Työskentelitte tällä albumilla Killswitch Engagesta tutun Adam Adam Dutkiewiczin kanssa, miltä työskentely hänen kanssaan tuntui?

Meidän mielestämme hän on yksi parhaista, ellei paras tuottaja ja teknikko metallin ja hardcoren alalla. Teemme kaikkemme jotta voisimme nauhoittaa kaikki albumimme hänen kanssaan.

Kirjoitatte parhaillaan materiaalia uudelle täyspitkällenne, eikö? Miltä uusi materiaali vaikuttaa ja koska albumi on ilmestymässä?

Tähtäämme levyn julkaisun viimeistään maaliskuuhun 2004. Materiaali on tähän mennessä parasta mitä olemme ikinä kirjoittaneet. Biisien rakenne, aggressiivisuus ja kaiken kattava rankkuus on niin paljon parempaa kuin aikaisemmin. Odotan todella innolla että ihmiset pääsee kuulemaan sitä.

Soitatte hyvin aggressiivista musiikkia, mutta sanoituksianne on usein kuvattu ”positiivisiksi” ja ”mieltäylentäviksi”. Näetkö tässä mitään ristiriitaa?

Olen kyllä tehnyt positiivisia sanoituksia, mutta esimerkiksi suosituin biisimme Endlessillä kertoo taistelusta masennusta vastaan, jonka lähes jokainen ihminen kokee elämänsä eri vaiheissa. Kirjoitan lyriikkani asioista joita näen ja tunnen sillä hetkellä kun biisit tehdään. Jos minulla on positiivinen fiilis, eikä mitään sanottavaa politiikasta, ympäristöstä, uskonnosta tai muusta maailman menosta, silloin kirjoitan positiivisesti.

Kuten sanoit, kirjoitat myös jotain poliittisempia sanoituksia, mutta et kuitenkaan pitäisi Unearthia poliittisesti orientoituneena bändinä?

Emme ole poliittisesti suuntautunut bändi, mutta en myöskään epäröi kirjoittaa mitä mieltä olen ja mitkä asiat saattavat olla väärin. Seuraavalla levyllä on todellakin muutamia politiikan motivoimia biisejä.

Mitä olet mieltä nykyisestä trendistä, kun major lafkat pestaavat, tai ainakin yrittävät houkutella, leipiinsä ”underground” hardcore/punk bändejä, kuten esim. Thursday ja kiertuekumppaninne From Autumn To Ashes. Onko tässä suuntauksessa mitään hyvää, vai tuleeko hardcore ikinä edes olemaan valtavirrassa?

Hardcore ja alamaailman metalli ei tule ikinä olemaan valtavirtaa, mutta Much Musicin ja Headbangers Ballin ansiosta se saattaa saavuutta suosion, joka metallilla oli 80- ja 90-lukujen taitteessa. Ja totta puhuakseni en näe siinä mitään pahaa. Bändit raatavat perseet ruvella tien päällä ja studiossa. Olisi todella hienoa nähdä hyvien hardcorebändien tekevän tarpeeksi rahaa, jotta he voisivat jatkaa levyjen tekoa myös 25. ikävuoden jälkeen. Bändit hajoavat yleensä, koska alamaailmassa ei juuri liiku rahaa. Ainoa asia miksi jotkut bändit jaksaa niin kauan on hauskanpito ja kokemukset, joita saa tapaamalla ihmisiä, matkustamalla ja soittamalla uskomattomia keikkoja.

Olette kiertäneet paljon Yhdysvalloissa, ja myös Euroopassa. Mitä pidät kiertueista? Onko se unelmien täyttymys, vaiko enemmän ”velvollisuuksien” hoitamista? Pidätkö bändiä edelleen harrastuksena?

Jos voisin, olisin tien päällä 12 kuukautta vuodessa. Jotkut ihmiset pitävät sitä harrastuksena, ja kiertävät puolipäiväisesti, mutta onneksi suurin osa bändistämme haluaa olla kiertueella 24/7/365. Se on unelmien täyttymys. Bändin kanssa kiertäminen on paras työ maailmassa.

Olette matkoilla tavanneet myös useita bändejä. Mitkä niistä ovat parhaita kiertuekumppaneita?

En millään pysty nimeämään yhtä suosikkia. Bändit, joista on tullut kiertueilla myös erittäin hyviä ystäviä ovat muiden muassa Shadows Fall, Cephalic Carnage, Poison the Well, Sworn Enemy, Underoath, Shai Hulud, Zao, Killswitch Engage ja Every Time I Die.

Mitä tekisit jos et soittaisi bändissä?

Tekisin jotain musiikin parissa. Levy-yhtiötä, kirjoittaisin levyarvioita, jotain. Minun on pakko olla tekemisissä musiikin kanssa.

Levy-yhtiöistä puhuttaessa, sinullahan on myös oma yhtiösi Ironclad Recordings. Mikä on firman tarkoitus ja mitä tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on sen suhteen?

Aloitin sen firman auttaakseni nuoria bändejä, joista itse pidän ja avittaa heitä saamaan vähän ääntään kuuluviin. Niin useat levy-yhtiöt, jopa riippumattomat, signaavat bändejä koska heillä on muodinmukainen soundi. En halua kuulla sellaista möykkää. Haluan auttaa bändejä jotka omasta mielestäni kuulostavat hyvältä, ja jotka ovat valmiita työskentelemään kovasti. Olen luonut lukuisia kontakteja viimeisten 12 vuoden aikana, miksen käyttäisi niitä myös muiden auttamiseen?

Miten olet nähnyt asioiden muuttuva sinä aikana kun olet ollut mukana toiminnassa?

Olen ollut nyt mukana hardcore ja metalli sceneessä melkein 12 vuotta, enkä edes tiedä mistä voisin aloittaa kertomaan sinulle. Suurin muutos on kuitenkin se, että ihmiset tuntuvat olevan paljon avoimempia erilaisille musiikkityyleille, oli se sitten metalli tai hardcorea, indie-rokkia tai punkkia, rappia tai poppia. Ketään ei voi oikein enää luokitella puhtaasti metallipääksi tai määrätietoiseksi hardcore kidiksi, vaan ihmiset ovat todella avanneet korvansa kaikenlaiselle musiikille mitä maailmasta löytyy.

Miten tulit alun perin lähteneeksi mukaan?

Pienestä pitäen olen haaveillut soittavani bändissä. Ensimmäinen bändini perustettiin kun olin 14 -vuotias. Kavereillani oli bändi, ja menin eräänä päivänä katsomaan heidän treenejään. Kun heidän laulajansa lähti kotiin nukkumaan, lauloin heidän säestyksellään Metallican biisin. Seuraavana päivänä he erottivat alkuperäisen laulajan, ja pyysivät minua mukaan. Siitä lähtien olen ollut mukana muutamissa bändeissä, ja olen sekaantunut yhä enemmän musiikki skeneen ihan yleisestikin.

Olette Massachusetten alueelta, jolta tuntuu tulevan koko joukko erinomaisia bändejä. Mistä luulet tämän johtuvan?

Selvä syy siihen miksi täältä tulee niin paljon hyviä bändejä löytyy siitä, että täällä on bändien välillä niin paljon kilpailua. Jos bändisi on keskinkertainen, yleisö ei anna sinulle huomiotaan. Nuorille bändeille se on todella turhauttavaa, mutta se saa heidät yrittämään kovemmin ja panostamaan parempien biisien kirjoittamiseen.

Voitko antaa jotain esimerkkejä paikallisista suosikeistasi ja nousevista kyvyistä?

Parhaat paikalliset bändit ovat The Red Chord ja Since The Flood. Molemmat näistä bändeistä rokkaavat todella kovaa. Meillä päin on myös hyvä nouseva indie rock bändi Allherkings, johon ihmisten tulisi tutustua.

Mitä suunnitelmia Unearthilla on tulevaisuudessa uuden cd:n lisäksi?

Teemme joukon keikkoja Hatebreedin kanssa elokuussa, käymme soittamassa Furnace Festeissä. Tarkoituksena olisi tehdä pieni kanadan kiertue ja ehkä isompi Yhdysvaltojen kiertua, mutta mitään tarkempaa tietoa siitä ei vielä ole.

Okei, kiitos haastattelusta. Jotain lisättävää?

Kiitos kiinnostuksesta bändiämme kohtaan.

Unearth – Endless

Lukuisten vaikeuksien jälkeen on nämä muutamat biisit saatu pihalle, ja kovasti nousussa oleva Unearth myös suomalaisiin stereoihin. Alun perin Liarin kanssa julkaistavalle splitille tarkoitetut kolme kipaletta ovat saaneet seurakseen demoversion bändin ”The Stings Of Conscience” -debyytiltä löytyvästä My Desire kipaleesta, ja näin muodostunut neljän kappaleen paketti on julkaistu mcd:nä. Belgialaisten jätettyä splitin julkaisua suunnitelleen Alveranin, päätti Unearth julkaista biisinsä yksinään. Hyvä vai huono ratkaisu, vaikea sanoa, mutta kyllä tämä massachusettsilainen metallicore tippuu itselleni erittäin hyvin myös ilman Liarin sotkemista kuvioihin. Ainoa miinuspuoli on ymmärrettävistä syistä levyn pituus, sillä neljä biisiä kuultuaan jää tärinää kaipaamaan kosolti reilumpaa satsia.

Unearthin yhdistelmä Florida/Göteborg akselin harmonisia kitaramelodioita ja hardcorelle tyypillisiä breakdowneja saa veren herahtamaan kielelle. Vokaaleita hoitava Trevor Phipps osaa suoran huudon lisäksi myös laulaa, ja välistä vielä kuiskutella mukavia, mikä on mukava lisäbonus bändin muutenkin monivivahteiseen materiaaliin. Levyllä ei heikkoa biisiä ole, ja huonosti menisikin jos neljästä biisitä esim. puolet olisi täysiä paskoja. Jokaisella biisillä on hetkensä, itselleni kolahti varsinkin nimikkoraita ”Endless” rajujen moshparttien innoittamana. Paitsi äärimmäisen raa’alla musiikilla, orkesteri vakuuttaa myös älykkäillä ja kriittisillä sanoituksillaan, joka nykyään on aivan liian harvinaista herkkua. Kaikki tämä kääräistynä näpsäkkään digipackiin saa kyllä innolla odottamaan ensi vuoden puolelle venyvän uuden pitkäsoiton ilmestymistä.