Avainsana-arkisto: Underoath

Underoath Virgin Oilissa

Poikavuosinani Lahden yökerhoissa ja nuorisotapahtumissa hiippaili usein yksinään vartuneempi mieshenkilö siistiin pukuun sonnustautuneena. Tapaus herätti aikalaisissa paljon keskustelua; mikä mies on kyseessä, mitä hän tältä nuorisolta haluaa. Underoathin keikalla tunsin itseni tuoksi mieheksi.

Teini-idolibändin sijoittaminen anniskeluravintolaan epäilytti, mutta silmäily ympärille baarissa osoitti sen minkä pikainen laskutoimitus todensi; edellisen ”Lost in the Sound of Separation” -levyn (2008) jälkeen on jo moni teini ehtinyt kasvaa täysi-ikäiseksi, joten Virgin Oilissa oli vastoin ennakko-odotuksia ja harmikseni (olin suunnitellut katsovani keikan reteesti pöydässä istuen) melko tiivis tunnelma. Vaikken selvästi ollut vanhin yleisön edustaja ja vaateparrenkin olin yrittänyt valita mahdollisimman nuorekkaaksi, kuuluin silti siihen marginaaliseen osastoon, joka nuorison sekoillessa tuntee itsensä auttamattomasti ulkopuoliseksi. Onneksi ajoitus osui sikäli nappiin, että pikaisen mutta tuskaisen törötyksen jälkeen päästiin itse asiaan.

Keikkasetti noudatteli mitä luultavammin kiertueelta tuttua biisilistaa, joka netistä vakoiltuna sisälsi materiaalia kolmelta viimeisimmältä levyltä, pääpainon ollessa luonnollisesti uusimmalla, josta minulla ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä. Suuremmitta ongelmitta mielenkiinto säilyi myös läpi tuntemattomien biisien (=lähes koko keikka), jossei kappaleiden ansiosta, niin sitten bändin energistä esiintymistä seuratessa ja laulajan gay-maneereille hihitellen.

Ensitahdeista alkaen ilahduttavan energisesti esiintynyt bändi onnistui jossain määrin yllättämään, sillä odotin vähän haukotuttavampaa keikkaa. Varsinkin rumpujen ohella kliinilaulut hoitanut Aaron Gillespien venymistä voi pitää hatunnoston arvoisena suorituksena. Jo valmiiksi suht tuhtia soundia yritettiin välillä kolmen kitaran ja puolentoista rumpusetin (lavalla olleita lattiatomia, virveliä ja crashia kävivät kosketinsoittaja ja toinen kitaristi välillä paukuttamassa) voimin tukevoittaa. Ilmeisesti tällä haettiin jotain ”isoa” äänivallia, mutta perseelleenhän se meni, sillä mökä äityi lähinnä vain sekavaksi.

Ainakin oman mittapuun mukaan suurimmat hitit It’s Dangerous Business Walking Out Your Front Door ja Writing on the Walls oli sijoitettu encoreen, mikä aiheuttikin lavanedustalla voimakasta tönimistä. Bändin tunnustettua rakkautensa musiikin ohella Jeesukseen Kristukseen, tuntui vastaanotto yleisön keskuudessa olevan sen verran innostunut, että meidän kuolevaisten lisäksi joukossa oli runsaasti myös Jessen kavereita, jotka tavallisilta metalli/core-keikoilta puuttuvat (tai sitten eivät pidä itsestään moista mökää (ja miksi pitäisivätkään?)). Kristillisen veljeyden hengessä siis suuremmilta haavereilta vältyttiin, ja yleisö pääsi sielu tuulettuneena jatkamaa sapatin viettoa.

Underoath – Define the Great Line

Jos bändiä ei joku todella vihaa, voidaan sitä pitää epäonnistuneena. Tässä tehtävässä floridalainen Underoath on todellakin onnistunut. Yhtye jakaa ihmiset kahtia kuin Mooses Punaisen meren, eikä vähiten juuri raamatullisten viittaustensa ansiosta. Yritäpä punkkarille kertoa, kuinka hyvä kristillisiä arvoja kunnioittava, satojatuhansia levyjä myynyt metalcorebändi voi olla. Ei onnistu.

”Define the Great Line” on bändin viides julkaisu, jolla alkuaikojen saarnausmentaliteetti on väistynyt satunnaisten ylistyssanojen tieltä samalla kun edellisen ”They’re Only Chasing Safety” –hittilevyn helpot schlagerit ovat joutuneet raskaamman tulkinnan armoille. Tuottaja Dutkiewiczillä on myrkkynsä mukana liemessä, ja veikkaisinkin että lisääntyneeseen kitaravetoisuuteen löytyy tästä ainakin osasyy. Ensimmäistäkään selvää sinkkubiisiä, vaikka In Regards to Myself ja Writing on the Walls sellaisiksi olisikin haluttu nostaa, ei mielestäni levyltä löydy, vaan kokonaisuus keskittyy vahvojen riffien avulla enemmän jonkin elämää suuremman kokemuksen maalailuun. Hittikappaleiden jäädessä puolitiehen ja tunnelmoinninkin ollessa enemmän tai vähemmän väkinäistä, ei mistään maatajärisyttävästä elämyksestä voida kuitenkaan puhua.

Ei sillä, että ”Define the Great Line” olisi kelvoton tekele, kaikin puolin pätevää, monipuolista ja menevää rokkiahan tämä taitavien jätkien toteuttamana on. Itselleni se ei vaan onnistunut mitään todella hienoa tai mullistavaa tarjoamaan, niin kuin varmasti oli tarkoitus.

Underoath – They’re Only Chasing Safety (special edition)

Underoath on Jenkkien emo/screamoskenen kultapoju ja pelastusenkeli, eikä syyttä. Nuorukaiset osaavat hommansa, instrumentit pysyy näpissä ja isokynä suoltaa tarttuvia biisejä. Käsiteltävänä on bändin menestyneen ”They’re Only Chasing Safety” –kakkoslevyn uusintapainos, jolta alkuperäisen sisällön lisäksi löytyy jo totuttuun tapaan muutamat ekstrabiisit sekä dokumentaari bändistä.

Levyn avaava Young and Aspiring on hyvä osoitus bändin parhaista puolista, pätevästä laulajasta, rouheista riffeistä ja hyvistä melodioista. Hieman rimpuilulta haiskahtava ralli pysyy hyvin näpissä. Tämä sekä livesuosikit Reinventing Your Exit ja Down, Set, Go muodostavat levyn tukijalan, jonka varaan on sitten rakennettu vaihtelevalla menestyksellä erilaisia ralleja. Underoath on ratkaissut massaanvajoamisen ongelman liittämällä ryhmään synanörtin, joka päästelee jos jonkinlaisia ääniä musiikkia elävöittämään. Ei ihan paska ratkaisu, kyllä koneet tuovat paikoitellen mukavasti lisäväriä biiseihin, joskin hyökkivät pintaan välillä vähän väkisin.

Bonus-DVD alkaa emotukkien yhteisellä rukoushetkellä, ennen keikkaa pyydetään loordilta apua ja toivotaan yleisön säilyvän ehjin nahoin keikalla. Välissä näytetään pakollista oksentelua. Mitä muuta tähän voi aikuinen mies sanoa kuin ”hohhoijaa”?! Dokumentti sisältää muutoin sitä tyypillistä keikkailu/kiertuemeininkiä, bändin jäsenet puhuvat toisistaan hyvää ja kaikki on niin ihanaa. Aina silloin tällöin taas rukoillaan.

Vaikka kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kyllä se musiikin mahti on vieläkin suurempi. Totta puhuakseni tämä oli odotettua kurapaskaa huomattavasti parempi lätty, jota voi aina sopivan fiiliksen tullen kuunnella. Underoath tekee kelpo kamaa, mutta kaikki muu orkesteriin liittyvä saa voimaan pahoin. Voe helvettiläinen!

Eri esittäjiä – Eye for an Eye

Alaotsakkeella ”The new breed of hardcore & metal” kulkeva DVD on juuri mitä lupaakin, tosin pidemmän aikaa alaa seuranneelle bändit eivät ole ”uutta” samassa mielessä kun ne ovat esimerkiksi Amerikan Billboardin kuluttajille. Uutta on kuitenkin videoiden runsas määrä ja niiden korkea laatu – kaukana on ajat jolloin videomaakarit kuvasivat keikat vhs-kameralla ja kopioivat niitä kysynnän mukaan halukkaille tyhjän kassun hinnalla.

Vanhemmat jäärät lienevät heti osoittelemassa, että miten ”hardcore” tähän uuden ajan metalliin liittyy. Liittyi tai ei, turha on valittaa kun kokkoon on jo kustu. Ja onhan mukana Comeback Kid!

Melodinen hevi on tässä kaikkein vahvimmassa osassa. Killswitch Engage, Unearth ja Caliban ovat kaikille tuttuja nimiä, jotka hyvien biisien lisäksi tarjoavat myös näyttävät videot. Pätkiä on yhteensä 26, jotka lähes kaikki ovat siedettävissä. Ainoastaan meikattu (vaikkei tosin ole ainoa levyn bändeistä…) Eighteen Visions, joka soittaa kaiken lisäksi paskaa musaa, pistää harmittamaan. Sikälikin ikävää, kun skippinappulaa painaessa levy hypähtää seuraavan piisin jälkeen takaisin alkuvalikkoon, ja koko ruljanssin joutuu aloittamaan alusta, ellei sitten joka piisin jälkeen halua valita seuraavaa raitaa manuaalisesti komiasti suunnitellusta valikosta. Pieni mutta varsin ikävä bugi, kuten pikkuötökät yleensä…

Vielä muutamia poimintoja tasokkaasta joukosta. Aiemmin sietämätön Underoath kolahti (jopa siinä määrin että meni levy hankintaan), God Forbid jäi mieleen kunnon ysäri-videolla (tuli Beavis & Butthead mieleen) sekä Glass Casket ja Haste mielenkiintoisina uusina niminä. Eihän tätä katsomalla jaksa katsoa, mutta kelpo taustanauha nöräilylle, kun ei sitä telkkaria kuitenkaan ehdi kattoa.