Avainsana-arkisto: Turku

Refused Are Fucking Dead, mutta olemassa – Ruisrock 2012

Ruisrockin telttalavan eteen oli nostettu valtava Refused-lakana. Seisoin keskellä, täydellisellä etäisyydellä, ja yksi eniten odottamistani keikoista oli pian alkamassa. Jännitystä oli ilmassa, tämä ei saisi olla paska.  Pelkäsin kuitenkin pahinta, ja mietin mikä erottaisi tämän reunionin muista vastaavista?

Vastaus löytyisi historiasta.

Refused perustettiin Umeåssa vuonna 1991 ja kuopattiin 1998, lähes heti ”The Shape of Punk to Come” -levyn ilmestymisen jälkeen. Tuosta levystä, joka haastoi puristiset hardcore ja punk -piirit sisältä päin ja oli luonnollisesti vastakarvaan mainstreamin suuntaan, tuli valtavan suosittu viiveellä eikä bändi ehtinyt tai halunnut siitä nauttia. Dennis Lyxzén ei kiinnostanut paljoa asiasta puhua kun haastattelin häntä 5 vuotta sitten, mutta on helppoa kuvitella mielen levottomuus kun hän näkee tuotoksensa päätyvän kerta toisensa jälkeen musiikkilehtien ”…all time” -listauksille.

Lakana tippui ja Worms of the Senses/Faculties of the Skull täytti teltan. Suuni aukesi samalla tavalla kuin joskus ihmisen biologiaa käsittelevällä oppitunnilla. Siinä oli innostusta, vaaraa, harmoniaa, ristiriitoja, päällekäyvyyttä, mutta myös jotain selittämättömän lempeää ja lämmintä.

Bändi soitti erittäin tiukasti, ja laulu oli hämmentävän tarkkaa. Jopa Summerholidays vs Punkroutinen tarkoitukselliset ohi nuotin vokaalit menivät nappiin. Ja jos jotain, Lyxzén osaa tanssia. Flamencon ja Matrix-taistelut yhdistävä liikkuminen ei ole traditionaalista käyttäytymistä hardcore-bändin laulajalle, mutta siitähän tässä olikin kyse; ei-traditionaalisesta hardcoresta.

Setti koostui pääosin ”The Shape of Punk to Come” -levyn kappaleista, mutta väliin kuultiin myös Rather Be Dead ”Songs to Fan the Flames of Discontentilta”, jossa lauletaan: ”Rather be dead, than alive by your tradition”. Tätä on helppo uskoa, koska siihen ja Refused Are Fucking Dead kappaleeseen paradoksaalisesti kiteytyy heidän olemassaolonsa. Kun pusketaan rajoja mahdollisimman pitkälle siinä mitä ei haluta olla, ja tapetaan itsestä johdonmukaisesti ja säälimättä ne puolet, kirkastuu lopulta se, ettei olemassaoloa määritä mikään ominaisuus. Refused Are Fucking Dead, mutta olemassa.

Menestyksekkäät DIY-karkelot – Projektifest Turussa

Historiallisen Turun ytimessä järjestettiin kolmipäiväiset epäkaupalliset ulkoilmafestarit tee-se-itse -hengessä. Paikalla nähtiin kotimaisia punk kärkinimiä Wastedista Kylmään sotaan ja Seksihulluihin, kuin myös legendaarisia ulkomaaneläviä.

Perjantai 8.6.

Harvakseltaan sitä tulee käytyä Suomen Turussa, paikaksi jota Suomen perssilmäksikin kutsutaan. Eräänä kesäiltana kävelin pitkin Aurajoen rantaa ja katselin, miten jokiranta oli täynnä lämmintä alkukesän perjantaita juhlistavia ihmisiä. Poliisiauton sireeni ulvoi taustalla ja ohitseni kaahaa parikin urheiluautoa. Tuntui ulkopuoliselta. Jatkoin kävelyä ja ihmisiä on terassit täynnä. En kuitenkaan välitä paskaakaan näistä ihmisistä, vaan lampsin tuomiokirkon tapulin varjossa olevan Brinkkalan sisäpihalle. Paikkaan, joka on lähes kaiken sykkeen ytimessä mutta kuitenkin piilossa jokirannan vallanneilta ihmisiltä.

Brinkkalan sisäpihalla olikin todella kotoisaa, kun tuttuja oli joka paikassa ja lavalla esiintyi 1981. Olin siis päätynyt keskelle Projektifestiä, ja olin vielä käynyt läpi melkoiset säädöt saadakseni järjestettyä majapaikatkin perjantain ja sunnuntain välille. Elämä maistui hyvältä ja maistuu myös tätä kirjoittaessa, kun levylautasella kieppuu yhtyeen tuore, tällä reissulla mukaan poimittu seiskatuumainen. Seuraavaksi esiintyneen Rajat -yhtyeen näkemistä olin odottanut siitä asti, kun olin saanut bändin demon hyppysiini joskus viime vuoden puolella. Hyviä biisejä, hyvää soittoa mutta kaiketi yhtye soitti liian aikaisin kun ei jengi tuntunut innostuvan. Enkä minäkään totta puhuen erityisemmin innostunut.

Condition: Dead ei oikein iskenyt. Sillä hetkellä yhtyeen soittoa kyllä kuunteli, vaikka se alkoikin pidemmän päälle puuduttamaan. Levyltä en bändiä kyllä jaksaisi kuunnella, ja myös Motörhead-cover Eat the Rich oli melko tyhjänpäiväinen. Luulin kyseessä olevan muuten jonkin melko vähälle huomiolle jäänyt brittibändi jossa soittaa enää kaksi alkuperäistä (eli vanhempaa) jäsentä, nuoremman polven edustajien tukemana. Condition: Dead tosin paljastui olemaan vasta viisi vuotta vanha bändi, jossa vaan sattuu soittamaan eri-ikäistä jengiä. Seuraavana soittanut Liberty oli ehkä lähimpänä anarko-osastoa, vaikkakaan en tuntenut yhtyeen tuotantoa millään muotoa etukäteen, jolloin tästäkin keikasta jäi lopulta aika vähän käteen. Myöskään kolmas brittibändi, eli Lost Cherrees ei ollut ihan sitä mitä odotin. Tämä keikka oli enemmän punk, vähemmän anarko. Olin ehtinyt elätellä toiveita esimerkiksi Why Does It Have to Be a Dream -biisin kuulemisesta, mutta ainahan siinä niin käy että jos odottaa jotain tiettyä kappaletta niin sitä ei kuitenkaan soiteta. Tätä fiilisteli kyllä siltikin mielellään, mutta jossain vaiheessa pitikin lampsia yöpaikkaan jatkamaan henkeviä keskusteluja.

Lauantai 9.6.

Lauantaiaamu lähti liikkeelle epätoivoisella ruuan metsästämisellä ja Brikkalan pihalle takaisin tarpomisella jo kello yhdeksi PML-Villen ja Rip Off -Jarnon vetämän zinetyöpajan vuoksi. Pakko se on tunnustaa että vaikka itselläkin jäi juhliminen minimiin, oli niinkin ”aikaisin” paikalle saapuminen yllättävänkin haastavaa, mutta joka tapauksessa tarkoituksena oli keskustella zinejen tekemisestä ja kaiketi tehdäkin zine, vaikkakaan lopputulosta ei voida ihan oikeaksi zineksi sanoa vaikka zine-estetiikkaa sujuvasti edustikin. Tosin paikalla taisi olla suunnilleen yksi ihminen, joka ei zineistä juuri mitään tainnut tietää. Syyskuussa Helsingissä järjestetään samanlainen häppeninki, joten sinne vain kaikki kynnelle kykenevät! Omalta osaltani työpaja keskeytyi Portlandin zine-skeneen keskittyneen dokkarin katsomisen vuoksi, joka ei kylläkään ollut ihan sitä mitä toivoin sen olevan. Vähän hassusti kokoonkasattu dokkari, jonka jaksoin katsella lähes loppuun asti. Kuitenkin tämä zinetyöpaja oli mielestäni lähes yhtä oleellinen asia näillä festeillä kuin soittaneet bänditkin, ja varsinkin tämä työpaja sinetöi oman lähtöni Turkuun.

Soittohommat aloitettiin bändipotpurilla, jonka myötä lavalle kapusi festarijärkkääjien bändejä soittamaan lyhyitä, vain parin biisin pituisia settejä. Hauska ja ihan toimivaksikin osoittautunut idea, mitä nyt jos hetkeksikin keskitti huomionsa toisaalle, oli lavalla soittanut bändi vaihtunut toiseen. Haastavuutta tuli toki siitäkin, ettei tuntenut paikallisia ihmisiä ja bändejä riittävän hyvin, että olisi aina tiennyt mikä bändi lavalla kulloinkin soitti. No, onneksi siinä lähistöllä oli esiintyjälista, jonka mukaan soittivat Yleislakko, Abus, Kalliomäyriä, Spermwhale sekä Raivoraittus-biisejä vetävä Kohtuukäyttö (feat xKirreX). En kylläkään tiedä, missä järjestyksessä.

Varsinaiset soitannat aloitti Seksihullut, jonka taisin nähdä nyt vasta ensimmäistä kertaa. Joskus bändi soitti Porissakin, mutta silloin olin tietenkin jossain ihan muualla. No, joka tapauksessa yhtyeen touhuja on tullut seurattua jo Kakka-Hätä 77-splitistä lähtien ja pitkäsoittokin on vieraillut soittimessa kerran jos toisenkin. Hyvä keikka, joka meni itselläni ehdottomasti tämän illan kärkiesitysten joukkoon. Miellyttävyydessä Kylmä Sota ei jäänyt Seksihulluja pahemmaksi. Kylmä Sota veti jopa erikoispitkän keikan soittamalla kymmenen biisiä. Kotikaupunkikeikasta oli kyse, ja siitä johtui moinen ”revittely”. Helvetin hyvä bändihän on kyseessä, mutta yhtyeen keikat tuntuvat aina aivan liian lyhyiltä. No, parempi se on jättää nälkä kuin vetää liian pitkä keikka. Niitä Kylmä Sota ei ole kyllä koskaan vetänyt. Tässä vaiheessa saatiin myös muistutus Suomen kesän ihanuudesta pienen sateen muodossa.

Etukäteen odottamaani Death By Snoo Snoota en seurannut sekuntiakaan muiden asioiden toimittamisen vuoksi, ja sen jälkeen soittanut Moderni Elämä ei sekään mielestäni lukeutunut näiden kekkereiden huippuesityksiin. Mummolaulu oli kyllä ihan jees. Wastedilla hommat saatiin kuitenkin jälleen uuteen nousukiitoon, vaikka kyseinen bändi on nähtykin jo niin monta kertaa ettei sanottavaa tahdo enää löytyä. Tosin meneehän jo sekin sanottavan puolelle, että yhtye on (yhä) timmissä vedossa ja sen keikkoja jaksaa aina vain katsella.

Hisko Detria ei puolestaan osunut täysin oikeaan paikkaan krautrockillaan. Aivoni olivat jonkinlaisessa punk-asennossa, jonka vuoksi jumitus ja hypnoottinen toistaminen eivät tuntuneet niiltä kaikkein kovimmilta jutuilta. Pitää katsoa bändi paremmalla ajalla uudestaan. Jossain vaiheessa keikkaa lipunmyynti pistettiin ilmeisesti kiinni ja alueelle eksyi muutama hauska ylioppilas. Yksi niistä tuli suoraan viereeni, ja siitä seurasi oheinen vuoropuhelu:

”Moi! Mitä jätkä?”
”Öööh… moi! Mitäs tässä…”
”Tulitko sä seuraamaan bändiä?”
”Joo…?”
*Hämmentynyt nyökkäys* ”Ookoo!”

Myöhemmin törmäsin samaan juippiin, ja hän oli täysin myyty näkemästään. Odotan kyllä itsekin bändin näkemistä toistamiseen, tosin mieluummin vähän toisenlaisessa tilanteessa. Bändin lopetettua pitikin sitten lähteä yöpaikkaan, taas jatkamaan henkeviä keskusteluja toisen isännän kanssa ja fiilistelemään hyvää hardcorea.

Sunnuntai 10.6.

Seuraavana aamuna piti toki maksaa bileiden lunnaat, mutta väsyneen reissaajan oli silti kammetava itsensä ylös yhdeksi, jotta brunssillekin ehtisi. Hyvä että tulin, sillä seitan loppui melko nopeasti ja jonosta muodostui todella pitkä. Brunssin lisäksi luvassa oli vielä lisää elävää musiikkia, ja tuo artistikimara alkoi Jyrki Nissisen (Seksihullut) soolokeikalla, joka kylläkin jäi todella lyhyeksi ”teknisten” ongelmien takia. Nissiseltä oli ääni ihan maassa, joten laulamisesta ei tahtonut tulla mitään. Miehen luonnostaan karu ääni sai toisaalta outoja lisäsävyjä tuosta ”bassosta” johtuen.

Hetken päästä lavalle kapusi Mörk Séance, joka oli eräänlainen yhden miehen black metal -projekti. Ukko seisoi lavalla, soitti kitaraa ja iski karuja huutoja siihen päälle. Aika absurdi keikka, kun ottaa huomioon senhetkisen auringonporotuksen ja leppoisan sunnuntaibrunssin luonteen. Sekään keikka ei mahdottoman pitkäksi venynyt, vaan oli jotakuinkin yhtä pitkä kuin Nissisenkin keikka.

Pelkkä Väliviiva

Kolmantena ja viimeisenä esiintyi Sur-rurin Vilu esiintyjänimellä Pelkkä Väliviiva, joka oli käytännössä Sur-ruria ilman bassoa, rumpuja tai säröä kitarassa. Eli lähestulkoon yhtä hyvä, yhtä absurdia ja kantikasta, mutta kuitenkin hieman pehmeämpää. Tämä keikka olikin sitten pitempi, jota en kylläkään bussiaikataulujen vuoksi voinut edes loppuun katsoa. Parin päivän kreisibailaamisen jälkeen piti päästä Turusta pois, vaikka Pelkän Väliviivan osittainen skippaaminen jäikin kaivelemaan hampaankoloon.

Toivotaan, että Projektifest sai nyt tämän tapahtuman myötä kannuksia että ensi vuonnakin näiden kekkereiden järjestäminen onnistuu. Tämänkaltaisia hyvän yhteishengen ja hyvän mielen tapahtumia sietääkin tulla hieman pitemmältäkin katsomaan, ja tokihan Projektifesteillä oli tärkeä rooli Turun hieman vastatuulta saaneiden punk-touhujen elävöittäjänä.

projektifest.wordpress.com

Totalt Jävla Mörker TVO:lla

Kun puhutaan crustista, on ruotsalaisten panosta tyylilajin kehitykseen mahdotonta sivuuttaa. Mm. Disfearin, Skitsystemin sekä Wolfbrigaden (Wolfpack) pioneerityön lisäksi myös ”seuraava aalto” on saanut sanansa sanottua, ja varsinkin Totalt Jävla Mörkerin kutsu on ollut yllekirjoittaneelle seireenimäisen vastustamaton. Tyylipuhtaasta crustista on tosin TMJ:n kohdalla enää turha puhua, sillä viimevuotinen ”Söndra & Härska” piti sisällään myös hieman ”kaupallisempia” sävyjä aina post-hardcoresta black metalliin. Mutta oli tämän reilun kymmenenvuotiaan sveduviisikon kohdalla kyse sitten crustista, neo crustista, epic crustista tahi jostain ihan muusta, niin se on ainakin varmaa, että TJM hurjasteli melkoiset pohjat keikkavuodelle 2010.

Totalt Jävla Mörkerin Suomen-kiertue käsitti neljä paikkakuntaa, josta Turku oli vuorossa kolmantena. Viimeisiä henkosiaan vetelevä TVO pullisteli jo liitoksistaan, kun Lahti-karavaani saapui pääkallopaikalle, mutta lyhyen jonottamisen sekä vähän pidemmän nimilistasekoilun jälkeen ”Teviksen” portit aukenivat. Myyntikojun kollauksen jälkeen oli aika valmistautua illan ensimmäiseen aktiin, Deathboundiin, joka seurasi ruotsalaisia koko Suomen-vierailun ajan. Bändi kuulosti livenä kuitenkin yhtä tylsältä välimallin deathgrindiltä kuin levylläkin, joten siirtymä naapurin Proffaan säästi kaikkien hermoja ja kuuloelimiä. (Olikohan Deathbound vähän väärässä paikassa punk-keikalla?)

Virkistystauon jälkeen yritys otettiin uusiksi ja nyt nappasi. Paikat eturivistä ja TJM lavalle (jos TVO:n ollessa kyseessä varsinaisesta lavasta voi edes puhua). Heti alusta asti oli selvää, että Ruotsin pojat eivät olleet tulleet hiplailemaan muniaan tai tuijottelemaan kengän kärkiään, vaan ilmassa oli urheilujuhlan tuntua – ainakin soittajien lavaliikkeiden sekä valutettujen hikilitrojen perusteella. Kurkipotkut ja kennelliitonmerkit eivät välttämättä ole niitä kaikista ”punkeimpia” keinoja saada yleisö lämpimäksi, mutta jotenkin TJM onnistui puhaltamaan kliseisiin uutta pontta – erittäin humoristista sellaista.

Paperilla TJM on aina ollut varsin synkeämielinen maailmanlopun paasaaja, mutta livenä yhtye heräsi eloon (heh). Hengähdystaukoja ei juuri pidetty ja välispiikitkin olivat lyhyitä ja ytimekkäitä. Puolituntinen oli siis silkkaa musiikki-iloittelua visvaisen crustin ja modernimman hardcoren keinoja hyväksikäyttäen. Vokalistikaksikon (Fredrick ja Joakim) mesoaminen oli viihdyttävää seurattavaa ja välillä miehet yrittivät tosissaan uida yleisön liiveihin – seikka, joka ainakin naispuolisten seuralaisteni mielestä oli enemmän kuin suotavaa. Muutenkin viisikko vaikutti antavan lavalla kaikkensa, ja onkin pakko ihmetellä miten miehet jaksavat pitää yllä samanlaista intensiteettiä illasta toiseen. Eihän bändin show tosin kestänyt paljon puolta tuntia kauempaa, mutta mikä puolituntinen se olikaan.

Illan settilista seuraili pitkälti kahden uusimman albumin (”Söndra & Härska” ja ”S/t”) linjaa, eikä parin ensimmäisen levyn rupista räimintää taidettu kuulla laisinkaan. Sitä kuitenkin tikulla silmään joka vanhoja muistelee, sillä jos illan menyy sisältää mm. Vem formar din syn på världenin, Att möta mörkretin  ja lopussa vielä Kall Världin kaltaisia täsmäiskuja, niin valitukselle pitäisi tuskin jäädä sanan sijaa. Kiitos -95 ja kiitos -06, mutta tämä erä meni länsinaapuriin murskaluvuin.

Scott Kelly Turun Klubilla

Vielä oli yksi vuorokausi odotettavana Neurosisin Ruisrockin keikkaa. Fullsteam levitti kuitenkin musiikillisen tiikerisalvansa kaikkien Neurot-entusiastien into pinkeäessä jännittäville odotuslihaksille tuomalla Scott Kellyn, tuon karvaisemman Neurosis-kitaristi-laulajan, Turun Klubin lavalle.

Showtime oli merkitty lippusiin ja lappusiin kello yhdeksitoista, ja siitä pidettiin kiinni kynsin ja hampain, sillä herra Kelly nousi Liven lauteille kellon tarkasti. Heti alusta alkaen oli selvää, että mies vetäisi kappaleet läpi vieläkin riisutummin kuin kahdella pitkäsoitollaan (”Spirit Bound Flesh”, 2001, ”The Wake”, 2008). Lähtökohtana oli siis mies, akustinen kitara (hetkittäin säröisenä) sekä todella synkkä folk, ja sillä mentiinkin seuraavan kolmevarttisen ajan.

Scott Kellyltä on aina puuttunut Steve von Tillin läsnäolo tuotoksiltaan. Ei sillä, etteikö herran soolotuotanto minulle maistuisi – oikeinkin hyvin – mutta jotenkin miehen ”dark folk” on aina jäänyt yhtyetoverin vastaavan varjoon. Elävänä Kelly sai kuitenkin puhallettua aivan uutta tuulta purjeisiinsa. Mies murisi settinsä läpi sellaisella intensiteetillä, että ainakin allekirjoittaneella oli kyynel herkässä.

Keikan pääpaino oli viimevuotisella ”The Wake” -levyllä, mutta onneksi myös debyytin kappaleita kuultiin. Keikan kliimaksina – ja viimeisenä kappaleena – kuultiin pelkkään lauluun nojaava Sacred Heart, joka stereoista kuultuna kuulostaa hieman luotaantyöntävältä ja jopa vaivaannuttavalta, mutta joka livenä heräsi uuteen aamuun gospel-henkisenä messuna; seurakunta vaikeni kun pastori Kelly saarnasi.

Kellyn (jälki)lämmittelijän pestin oli saanut hoitaakseen turkulainen indie-yhtye 5 Bars, joka olikin melkomoinen yllätys – positiivisessa mielessä. Hyvin vahvasti Magenta Skycoden mieleen tuova retkue oli kovassa tikissä, ja jos en paremmin tietäisi, niin ryhmän postpunkdreampop-synkistely voisi aivan hyvin olla peräisin jo mainitun Magenta Skycoden tulevalta albumilta.

Hauskaa 5 Barssissa oli myös se, että laulaja näytti – ja kuulosti – aivan Jori Sjöroosilta, haitariaan myöten. Myöskään Magenta-covereilta ei vältytty, ja loppukeikka menikin pitkälti niissä tunnelmissa. Omista biiseistä mieleen jäävin oli setin loppupuolella kuultu paisuttelu, josta ei voinut olla vetämättä viivoja Musen suuntaan – kaunista kerta kaikkiaan.

Pinkin ja turkoosin keskellä kylpeneen yhtyeen tulevaisuus näyttää kirkkaalta, sillä harvoin näin valmiita tulokkaita tulee vastaan. Olkoonkin, että orkesteri kuulosti ehkä liikaa esikuviltaan, mutta… no okei, 5 Barshan oli Magenta Skycode salakeikalla.

Raskasta joulua!

Kylmänä joulupäivänä oli luvassa Klubilla kunnon fiilistelyä, raskaasta tulkinnastaan tunnettu, hienoa musiikkia tekevä Cult Of Luna Ruotsista. Lämppäreinä länsinaapurin pojilla oli pari kotimaista deathmetal pumppua, Scorngrain ja Deathbound. Kumpaakaan edellämainituista en kuitenkaan nähnyt, eikä se jäänyt harmittamaan, sillä Ruotsin synkistelijöitä tänne oli tultu katsomaan.

Klubilla oli yllättävän paljon ihmisiä ottaen huomioon, että oli keskiviikkoilta. Pian paikallesaapumisen jälkeen Cult Of Luna alkoi säätämään välineistöään ja perkussioita hoitava miekkonen joutui julman läpän kohteeksi. Bändi kuitenkin viimein kiipesi lavalle ja valot himmenivät. Hiljaiset äänimaailmat alkoivat nousta ja orkesteri alkoi hiljaa soittaa uuden ”Salvation”-levyn ensimmäistä kappaletta Echoes. Uskomattomia tunnelmia ”Salvationilla” luonut CoL antoi palaa raskaaseen jyräykseen kun biisi nousi huippukohtaansa. Uskomattoman voimakkaalla tavalla, joka on verrattavissa Isiksen ja Neurosiksen kaltaisiin orkestereihin, musiikkinsa tekevä seitsenhenkinen miehistö sykähdytti varmasti koko Turun Klubia. Lähes kymmenminuttisen ensimmäisen biisin jälkeen bändi jatkoi suoraan uuden platan kakkosbiisiin, Vague Illusionsiin.

Lähes koko ajan pimeässä ollut, sinisten himmeiden valojen ympäröimä yhtye vaikutti minuun jopa tehokkaammin kuin viimeksi, ollessaan Koman ja Calliston kanssa TVO:lla noin vuosi sitten. Äärimmäisen raskauden ja äänimailmojen rauhallisuuden yhdistänyt ”Salvation” on bändin ehdottomasti upein tuotos ja enteilee tulevaisuudesta vain parempaa.

Keikkaan vielä palatakseni, soittivat pojat myös vanhempaa materiaalia, josta ”The Beyond” -levyn Genesis takoi turpaan kuin leka vasten kasvoja. Äärimmäistä rankkuutta, upeaa fiilistelyä ja repiviä äänivalleja tarjosi Cult Of Luna jälleen kerran. Upea keikka, muuta en voi sanoa.

Pahuuden perjantai

Seuraavana päivänä Endstandin ja Solid Rockin meiningeistä Klubilla, oli luvassa hieman erityylin tarjontaa Turun TVO:lla. Kehiin oli luvassa Huittinen/Helsinki/Forssa-akselilla vaikuttava Satura Lanx, Turun poikia edustivat Endrive ja Rites Of The Youth.

Rites Of The Youth soitti ensimmäisenä TVO:n suht hyvälukuiselle yleisölle huutoemoaan. Mieleeni tulivat mm. orkesterit From Autumn To Ashes, Atreyu ja ehkä paikoitellen emomman meiningin Thursday. Kyseisen musiikin tarjonta Suomessa tuntuu kokoajan kasvavan, sillä bändejä putkahtelee esiin kokoajan, ROTY kuitenkaan ei meikäläistä niinkään vakuuttanut. Ihan hyvää, mutta ei mitään mikä jäisi hirveästi mieleen. Biisimateriaali oli täysin tuntematonta yhtä mp3:sta lukuun ottamatta, yhdessä kappaleessa vieraili myös naisvokalisti.

Sen kummempia kiksejä saamatta ekasta bändistä, alkoi Endrive suhteellisen pian soittamaan yleisölle. Bändiin oli saatu uusi basisti ja orkesterissa oli nyt kaksi kitaraa, laulajan veivatessa toista.
Vanhemmissa biiseissä jotka Spring Anniversary demolta muistin tuntui edelleen Will Haven/Breach -menon vaikutteet, livenä soitto kuitenkin jotenkin välillä takkuili, rumpufillit menivät hieman yli ainakin välillä. Uusi biisimatsku tuntui kuulostavan kovasti Turun toisilta metalcorehidastelijoilta Callistolta, jota bändin jätkät varmasti olivat paljon kuunnelleet. Pääosin hyvin Endrive kuitenkin veti, mutta jokin siitä vielä puuttui. Coveri lohkaisuna jätkät vetivät Will Havenia, Jaworski -kappaleen muodossa.

Satura Lanx aloitti keikan uudella biisillä ja setin aikana kuultiin yhteensä kaksi uutta veisua ja Blank Paper Empire -sinkulta biisit Song For William ja Avarice. Myös nettiin julkaistut promobiisit Hooray For Madness ja These Days… pojat vetivät. Valitettavasti jotain häikkää oli myös Lanxin vetäessä, sillä laulaja Hannun mikki tai ääni, mikä lie, teki ihmeellisiä särinä-ääniä jotka hieman häiritsivät. Soitto sujui pojilta mallikkaasti ja biisit rullasivat hyvin.
Tanssiäktiöniakin saatiin hieman ja sen basic tönimisen lisäksi nähtiin hieman liikkeitäkin pitissä. Satura Lanx vei illan kuninkuuden ja vetivätpä pojat vielä yhden encore-biisinkin. Bändin tulevaisuuden suunnitelmista toivottavasti kuullaan pian lisää, sillä sen verran napakka setti metalcorea kuultiin.

Endstand Turun Klubilla

Syksyisenä, kylmänä torstai-iltana oli suunnaksi valittu ravintola Klubi, kun Endstandin uuden ”Burning Bridges” -levyn julkkarikiertueen etapeista oli vuorossa Turku. Mukana reissussa keikoilla on maanmainio On A Solid Rock, ja Turussa lisäksi lämppäämässä paikallinen Ace In The Hole.
Turun pojat ekana lauteilla ja ihan mukavaa tuntui meno olevan, ainakin paikoitellen. Hardcoren, punkin ja nu-metallin välimaastossa seilaava orkesteri ei vain tuntunut tietävän aivan täysin mitä näistä kyseisistä tyyleistä haluaisi vetää. Soitto oli hyvää, mutta bändin laulajan hevanderimaiset kiljunnat eivät oikein välillä tippuneet meikäläiselle. Aineksia olisi varmasti parempaankin, en nyt kuitenkaan missään tapauksessa paskaksi sanoisi.

Seuraavana oli allekirjoittaneen suurin odotus, sillä taas hiukan aikaa oli kulunut kun On A Solid Rockin pojat oli viimeksi nähnyt lavalla. Aina energinen ja varmasti veivaava orkesteri veti biisi toisensa jälkeen Steal It Back -minin kipaleita. Kahdella kitaralla höystetty Solid Rock livesoitanto iski niin maan perkeleesti! Keikan kruunasi todellinen yllärikoveri toisen kitaristin Miikan ottaessa mikin haltuun ja siirtyessä laulaja Tumen seuraksi, alkoi muu bändi vetää Project-X:n legendaarista Straight Edge Revenge -kappaletta. Tanssijalkakin alkoi muutamalla paikallisella vipattaa ja pääsihän siitä kerran pari pyörähtämään. Hyvä meno ja hyvä keikka Solid Rockeilta jälleen kerran.

Illan päätähtenä olikin sitten tietysti Endstand, jonka viimeksi taisin nähdä SOIA:a ja MPB:ia lämmittelemässä. Jätkät aloittivat keikan varmasti, kuten aina ja muutaman Never Fall Into Silence -levyn veisun jälkeen alettiinkin tutkailemaan uutta materiaalia. Burning Bridges levyltä kuultiin mm kappaleet Never Good Enough, Remind Me ja Run Like Hell. Biiseissä kuului todella paljon kehitystä suuntaan ja toiseen, rauhallisempien fiilispohjaisten kohtien käyttöä kappaleissa ja toisaalta taas meno oli mitä raskaampi. Muutamat biisi sisälsivät oikein kunnon hevi-riffejäkin. Aina energinen Endstand veti keikan varmasti ja tiukasti, Jannen laulukin tuntuu jotenkin tiukemmalta.
Hyvä keikka, kolme bändiä illassa tuntui olevan oikein sopiva määrä sillä sen verran alkoi jo väsyttää, joka tapauksessa hyvä meininki ja hyvät bändit.

Burst Turussa

Allekirjoittaneelle lähes tuntematon, ruotsalainen Burst oli juuri pienellä visiitillä ja käväisi myös Turun Klubilla vetämässä setin. Kuvioissa oli mukana myös turkusen omat pojat, Callisto, ylöjärjen hardcore-partio Abduktio ja synkkä heviryhmä Swallow The Sun. Kolme bändiä olisi siis kehillä ennen illan pääesiintyjää. Metalcorea ja melodisiakin partteja yhdistelevä Burst tuntui olevan varsin mielenkiintoinen kombo, mutta ensimmäisenä kuitenkin lavalle asteli Abduktio.

Jätkät ovat saaneet juuri ulos mini-cd:nsä ”Perustuu Tositapahtumiin”, jota keikalta sai itselleen hankkia, ja tuon kyseisen platan sisältöä käytiin läpi vahvasti. Netissä jaellulla ”Soitellen Sotaan” -kappaleella aloitettettiin tehokkaasti noin puolituntinen setti. Biisi toisensa jälkeen Ylöjärven pojat antoivat kaikkensa, ja vetivät varsin intensiivisen keikan.

Helvetin kovan Abduktion jälkeen oli hieman synkemmän meiningin vuoro, kun Turun oma osasto, Callisto otti lavan haltuunsa. Raskaan, synkän ja teknisen metallin veivaajat ottivat heti alusta saakka tiukan ja tinkimättömän asenteen, soitti luisti virheettömästi. Jopa hypnoottisen fiiliksen luova ilmapiiri syntyi kappaleista joita bändi veivasi. Materiaalia kuultiin sekä ”Ordeal Of The Century” miniltä, että uudelta, pian ilmestyvältä ”True Nature Unfolds” cd:ltä, joka Fullsteamin kautta tulee ulos. Opeth ja muut progressiiviset orkesterit ovat selvästi olleet poikien kuuntelussa. Hidasta, raskasta ja hypnoottista kuten totesin, muuta on Callistosta vaikea sanoa. Paitsi tietenkin että orkesteri veti hiton kovan setin.

Synkistelyn jälkeen saatiin annos lisää synkistelyä, tosin paljon huonommassa mielessä. Swallow The Sun on ilmeisesti hevi-piireissä kovakin sana sillä bändi on kiinnitetty provinssirokkiinkin soittamaan. No sepä ei minun mieltäni muuttanut vaikutelmasta, joka bändistä tuli keikan mukana. Swallow The Sunin sanoma oli liian hidasta heavy-metallia, örinä laululla höystettynä. Biisi toisensa jälkeen S.T.S sai klubin penkeissä istumisen väsyttävämmäksi ja turhautuneemmaksi touhuksi. Biisien pituus tuntui olevan jossain 5-8 minuutin välillä, ja arvioni mukaan keikka kesti about 45 minuuttia ja biisejä bändi soitti noin 6 kappaletta. Allekirjoittaneelle riitti jo puolet siitä ensimmäisestä biisistä, mutta eipä voinut muuta kuin kärsiä. Loputtomalta tuntuneen keikan viimeisenä biisinä tuli kappale joka junnasi paikallaan samoilla riffeillä varmaan viisi minuuttia.

Onneks paskakin loppuu joskus ja oltiinkin pisteessä jolloin lavalle astuisi headliner, Burst. Kello taisi lähennellä yhtä kun ruotsin metalcorepatrolli hyökkäsi lavalle ja tykitti biisi toisensa jälkeen tauotta. Uusi ”Prey On Life” cd oli tehokkaasti käsittelyssä ja parhaita vetoja olikin levyltä myös seiskatuumaiselle Burnt By The Sun -splitille irrotettu ”Sculpt The Lives”, joka tykitti todella mukavasti. Tanssilattiallekkin saatiin liikettä ensimmäistä kertaa koko iltana, kun ruotsin poijjat mekastivat lavalla. Raivoisasti vedetyn keikan jälkeen klubi hiljeni ja ihmiset alkoivat valumaan ulos. Hyvät keikat kaikilta muilta bändeiltä paitsi Swallow The Sunilta, joka meni ”ei enää koskaan listan” kärkipäähän. Kaikkinensa hyvä ilta muuten.

Nine Turun Klubilla

Suomen Nine & Endstand rundia tulikin odoteltua jonkin aikaa ja 10 päivä joulukuuta oli vuorossa Turun Klubi. Soittojärjestyksenä oli Endstand, Disco Ensemble ja viimeisenä luonnollisesti Nine. Jengiä paikalla oli juuri sopivasti, ei ollut paikka piukkaan pakattu, eikä ollut liian vähääkään. Entinen Säätämö kuulosti samalta kuin ennenkin, eli hyvältä. Soudit kusivat jotenkin hieman, mutta pääosin hyvältä ja selvältä kuulosti.

Endstand veti perussetin ja hyvä oli meno ja hyvät oli biisit. Parhaimpina irtosivat uudelta mcd/10″:lta ”Cross To Bear” ja ”Fall”, sekä viimeisimmän kokopitkän helmet ”Fuel” ja ”I Promise Not To Stay Quiet”. Vakiona tuli tietysti myös melkein joka keikalla kuultu ”Dead Flies Off Window Sill”. Vanhempaa matskua edusti arvokkaasti ”Fragile”. Jätkien lavameno oli, kuten aina, vauhdikasta, mutta silti jotain väsyneisyyttä tuntui kuitenkin olevan. Tiedä sitten mistä johtuen. No Endstand oli mielestäni kuitenkin loistava taas kerran.

Seuraavana oli vuorossa Disco Ensemble, joka oli hommannut suosiotaan juhlistaman ison punaisen taustakankaan DE tekstillä ja esikoislevy Viper Ethicsin kyykäärmeen päällä varustettuna. Paikalle oli myös tässä vaiheessa valutut jengiä lisää, ilmeisesti juuri settiänsä aloittelevan bändin huumassa. Pojat aloittivat energisesti ”Dynamite Days” –biisillä, suoraan Viper Ethics platan ykkösbiisillä. Vanhemmasta matskusta keikalla kuultiin ainoastaan Transatlantic ep:n nimikkobiisi. Muita viperssiltä irronneita biisejä olivat mm sinkkubiisi ”Mantra” ja kovat vedot ”Videotapes” ja ”In Neon”, jälkimmäisen edustaessa sitä bändin menneisyyttä, jota tuolla esikoislätylläkin olisi lisää kaivattu. Disco Ensemblekin soitti ja näytti hyvältä, mutta vielä oli sokerina pohjalla ruotsin Nine.

Rockhardcoremetal -sekamelska Nine aloitteli synkällä introlla, josta lähdettiin sitten suoraan mäiskeeseen. Vakuuttavalla otteella Nine rokkasi Turun totisesti, ja oikeuksiinsa pääsivät muiden muassa uuden levyn biisit ”Inferno” ja ”Euthanasia”. Normaalin kokoonpanon lisänä bändillä oli myös toinen kitaristi, joka antoi kyllä meininkiin potkua. Myös vanhempaa matskua tuli, joista varsinkin 2001 ulostetun Lights Out -levyn biisit olivat aivan helvetin mahtavia. ”Time Has Come” ja ”Anaemic” olivat ehdottomasti parhaita biisejä setissä. Asenteella ja todella tiukalla ja osaavalla soitolla Nine tykitti illan täydelliseksi. Seuraavana päivän lähdettiinkin sitten bändin perässä Tampereen suuntaan, paikallisen Klubin tiloihin.