Avainsana-arkisto: Triptykon

Inferno Metal Festival Norway, Oslo 4.-7.4.2012

Mikäpä olisi oivempi tapa viettää kirkollisia juhlapyhiä kuin matkustamalla Extreme Metal -festareille uskonnonvastaisten protestien luvattuun maahan Norjaan? 12. kertaa Pääsiäisen aikaan järjestetty Oslon Inferno aloitetaan jo keskiviikkona, joten valitettavasti ihan pelkät Raamatun tapahtumat eivät normiduunarille riitä vapaiksi. Vastaavasti tosin nelipäiväisistä festareista toipumiselle jää aikaa muutama päivä ennen suolakaivokselle palaamista, laulut kun ainakin festivaalilavoilla loppuvat jo lauantai-iltana.

Ehdottoman suositeltavaa on kuitenkin raahautua paikalle jo keskiviikkona, varsinkin jos kiinnostusta riittää katsastaa paikallisia nousevia nimiä. Inferno on jo niin kolossaalinen käsite marginaalisen musiikin saralla, että soittamaan valitut pienemmätkin nimet todella ovat créme de la crémea, vaikka suuren yleisön tietoisuus vielä odottaisikin hamassa tulevaisuuden. Tottahan toki normaalin levy-yhtiö -pelin merkit ovat näkyvissä jokaiselle 1+1-laskutoimitukseen kykenevälle, mutta laatufestarin maineesta nauttiva Inferno tuskin sitä haluaa riskeerata huolimalla paskoja bändejä soittamaan edes isolla rahalla. Eli olipa valitsemasi genre sitten doom, death, thrash tai black niin keskiviikon klubipäivän anti ei varmasti petä. 16 bändiä, niistä suurin osa norjalaisia, siroteltuna kuudelle klubille ympäri kaupunkia. Lisäksi oli tarjolla korkeakulttyyrisempaa performanssitaidetta Mayhemin keulamiehen Attila Csiharin tyyliin, varmasti eksoottista nähtävää mutta joka paikkaan oli valitettavasti mahdoton ehtiä.

Tänä vuonna muuten niin informatiivisesta festarioppaasta oli jätetty pois turistin baarisuunnistusta huomattavasti helpottava kartta, joten bändien perässä ympäri Osloa juoksemiseen tuli omanlaista survival-fiilistä. Tiukka aikataulu ei asiaa helpottanut, ja hetkittäin syrjäkaduilla veren maku suussa juosten joutuikin kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttään. Klubikierroksen etukäteissuunnittelu oli vaikeusasteeltaan ydinfysiikan luokkaa, ja Salomonin tuomiomaisia vaikeita päätöksiä oli tehtävä. Pläänistä piti pudottaa muutamakin jo aikaisemmin laatunsa todistanut yhtye, kuten ehkä illan hypetetyin bändi, tulevaisuuden suuri nimi norjalaisrässääjät Nekromantheon ja livenä todella toimiva bergeniläinen doom-akti Solstorm. Ne saivat taipua allekirjoittaneelle ennennäkemättömän Hellish Outcastin ja bläkkis-tuplakattauksen Kirkebrannin ja Vitrhin tieltä.

Ribozyme

Infernon pääpaikan pikkulavalla John Deessä illan ja koko festivaalin aloittanut Bergenin Ribozyme toimi harmittomana taustamusiikkina, vaikkei ehkä koko nelipäiväisen line-upin pehmeimpänä orkesterina niinkään allekirjoittaneelle uponnut. Pojilla oli selvästi hauskaa lavalla, ja hetkittäiset assosiaatiot vanhaan Soundgardeniin edesauttoivat viihtymistäni paikalla koko keikan ajan. Seuraavana soittanut Dunderbeist oli yleisön reaktioista päätellen uusi tuttavuus ainoastaan minulle. Norjalaiset miehenalut corpsepaintien emo-versioissa (virallinen selitys; rosvomaskeissa) jälleen todistivat ulkonäön perusteella dumaamisen harvoin kannattavan, ja vetivät niin kovan shown että oksat pois. Koko back-kataloogia tuskin lähden tilaamaan, mutta jos samoille festareille Dunderbeistin kanssa joskus vielä eksyn, aion ehdottomasti katsastaa uudelleen pehmometallinsa. Juurikin Sveitsin Inferno-versiossa nähty Nekromantheon harmitti jättää väliin, mutta oli tällä kertaa uhrattava saman tyylisuunnan maanmiehiensä Hellish Outcastin takia.

Dunderbeist

Siispä suunnistamaan seuraavaan keikkapaikkaan, lähestulkoon pelkän naisen suuntavaiston perusteella, apuna ainoastaan hämärä aavistus mistäpäin baari löytynee ja metalliunivormuiset kanssakulkijat joko tulossa tai menossa samaan suuntaan. Harmi vaan että Nekromantheon veti leijonanosan yleisöstä ja liikenne kaduilla oli aika olematonta. Täysin tuntemattomat avaruuden korpimaat piti siis kartoittaa lähes puhtaalla onnella ja tiukalla aikataululla, joten hetkittäin koko baarisuunnistus tuntui jo veren maku suussa suorittamiselta. Ja prkle, kaikki vaiva lähes turhaan. Hellish Outcast veti toki kovan keikan, mutta mitään persoonallista minä en bändistä löytänyt. Eli olisi kannattanut jäädä vaan Nekromantheonia katsomaan.

Hellish Outcast

Seuraava ja illan viimeinen rasti oli norjalaisille pienemmille black metal -nimille pyhitetty pikkubaari Revolver. Tupaten täyteen pakattuna paikkaa ei parhaalla tahdollaankaan voi väittää viihtyisäksi, varsinkin kun norjalaisilla tuntuu olevan ihmeellinen perversio rakentaa klubinsa huonekorkeudella jossa keskimittainen skandinaavinainen ilman korkojakin joutuu lähes kyyristelemään, ja vielä pläntätä muutama pylväs mahdollisimman katsojaepäystävälliseen paikkaan. Baaritiskille paikasta toiseen juoksemisesta syntynyttä janoa ei ollut toivoakaan päästä sammuttamaan, eli lähtökohdat nautinnolliseen loppuiltaan musiikista iloiten olivat aika heikot. Suunnitellusta poiketen Kirkebrann oli vaihdettu soittamaan ensin. Jos on helppoa tuomita bändit ennalta ulkonäön perusteella, niin Kirkebrann (=kirkonpoltto, -palo) menee minulla sarjaan ”nimen perusteella tuomittu”. Jotenkin olin valheellisesti elänyt uskossa että kyseessä on semi-huumoribändi, mutta positiivisesti yllättyneenä näinkin aivan huippukeikkan synnyinmaansa pitkiä genren perinteitä kunnioittavalta mutta kuitenkin omaltaan kuulostavalta vestfoldilaisbändiltä.

Ennakkoon odotetummalla bergeniläis-Vithrillä oli siis epäkiitollinen paikka soittaa Kirkebrannin todella kovan vedon jälkeen. Norjalaisjuuret olivat heidänkin black metalissaan selvästi kuultavina, mutta tyylipuhtaaseen Kirkebranniin verrattuna Vithrin hetkittäiset ”rokahtavammat” hetket kuulostivat hieman väärään paikkaan eksyneeltä. Onneksi niitä ei liian montaa ollut, ja toki keikan katsoi mielellään loppuun mutta lievän pettymyksen puolelle meni tämä akti. Joskus olisi kiva nähdä Vithr soittamassa jonkun heikomman esityksen jälkeen, tai ensimmäisenä esiintyjänä. Nyt Bergenin entit jäivät niin suvereenisti Kirkebrannin varjoon että sääliksi kävi.

Vithr

Seuraava suunnistus oli takaisin majapaikkaan, mutta lepoa oli turha kuvitellakaan saavansa jos viralliseen festivaalihotelliin Clarion Christianiaan oli itsensä buukannut. Illan djnä hotellin baarissa toimi vielä Darkthronen Nocturno Culto, joten laatumusiikki jatkui. Pienenä pelastuksena rankalle neljäpäiväiselle rutistukselle tulivat Norjan anniskelulait, eli vaikka pilkun tuleminen 03 sillä hetkellä sattui, pidemmällä tähtäimellä jaksamisen kannalta se saattoi olla ihan hyväkin asia. Muusikkogurun valitsemiin sulosäveliin oli hyvä lopettaa loistava aloituspäivä.

Illan voittaja; Kirkebrann.

Kirkebrann

Torstai 05.04.2012

Keskiviikon lämmittelyt oli lämmitelty ja festarin main stagella Rockefellerissä varsinaisen ison luokan rytistyksen aloitti norjalaisten oma Trollfest. Noin sata tyyppiä lavalla huumorikostyymeissä ja hassuissa hatuissa saa lähtökohtaisesti meikäläisen kavahtamaan kauhuissaan takavasemmalle, mutta vaikka musiikista nyt voidaan olla montaa mieltä niin ainakin yleisö tykkäsi. Uskottava se on, Infernon buukkaajat todellakin osaavat asiansa ja vaikka illan ja varsinaisen festarin aloittajan valinta näin ei-norjalaiselle olikin etukäteen mysteeri, valtaosa paikallisväestöstä sekosi bändistä täysin.

Trollfest

Päälavan seuraava Anaal Nathrakh ei valitettavasti täyttänyt ennakkoon asettamiani odotuksia. Bändiltä kyllä löytyy ihan kivaa biisimateriaalia, mutta jotain jäi vajaaksi. Vai lienikö se se viiden minuutin palopuheenomainen, selvää yleisön nuoleskelua ollut välispiikki todellisesta black metalin luonteesta mikä läpinäkyvässä miellyttämisenhalussaan sai aikaan juurikin sen vastakkaisen reaktion?

Miellyttämisenhalusta siirryttiin suoraan mysteerisiin maskimiehiin a la The Konsortium. Todella kovan viimeisimmän levyn julkaissut paikallinen avantgarde-blackdeath-poppoo yrittää kovasti olla salaperäinen; jäsenien henkilöllisyydet pidetään salassa, keikat soitetaan naamiot naamalla ja nimetkin ovat rangaistuslaitoksenomaisesti 01, 02, 03 jne. Ainoa julkisuuteen suosiolla vuodettu jäsen on Mayhem/Nidingr-kitaristi Teloch, joka kylläkin tällä keikalla vaikutti yleisön puolella. Huhut Kvelertakin laulajan Erlendin osallisuudesta bändiin saivat näkövahvistuksen keikalla, mutta virallinen selitys oli hänen olleen vain korvaava jäsen oikealle ”01:lle”. Kuulostaa hieman kaukaa haetulta, varsinkin kun keikka oli illan ehdotonta parhautta ja jokseenkin vaikea kuvitella että päivän varoitusajalla mukaan tullut korvaaja pystyisi tuollaiseen suoritukseen. Jos näin todellakin on, haluan ehdottomasti nähdä The Konsortiumin oikeassa kokoonpanossaan. Torstain keikkaa parempaa on vaikea kuvitellakaan.

The Konsortium

Edellisen päivän tiukka ohjelma jatkui torstaina, jolle oli kerääntynyt huima määrä mielenkiintoista esiintyjää. Onneksi tällä kertaa lavojen välinen matka oli kutistunut portaisiin. Päällekkäisiä soittoaikoja ei ollut, mutta alakerran pikkulavalla John Deessä bändin lopettaessa yläkertaan siirtymiselle ei montaakaan sekuntia oltu suotu aikaa. Eli hiki päässä piti jälleen bändini katsoman. The Konsortiumia kun ei voinut jättää viimeistä sekuntiakaan kuuntelematta, seuraavaan 1349:ään tuli jo todella kiire. 1349 mennee valitettavasti ikuisesti minulla sarjaan ”ihan kiva”. Muutama viimeksi todistettu keikka ovat olleet kaikella ammattitaidolla vedettyjä (ja muutama niitä aikaisempi onnetonta räpellystä, ehkä johtuen lainarumpaleista/epäonnesta pyrojen kanssa. Tai muuten vaan paskoja keikkoja ilman spesifistä syytä?), eikä biiseissäkään ole mitään valittamista. Silti jotain jää aina puuttumaan. Hetken mietin olisiko kyse jo liiasta kliinisyydestä ja liian viimeiseen asti hiotusta performanssista, mutta seuraava ison lavan bändi Triptykon tuhosi hienot teoriani. Jos Tom G. Warrior ei sveitsiläisellä pieteetillä ole treenauttanut bändiään sormet vereslihalle asti minä olen absolutisti poppari, ja äijä sentään vetää samoja biisejä kolmatta vuosikymmentä silti kuulostaen järkyttävän hyvältä. Siis jotain muuta on 1349:ssä vialla. Triptykonissa sen sijaan ei ole mitään vikaa.

1349

Norja on viime aikoina profiloitunut black metallin lisäksi avantgarde metallin luvatuksi maaksi, ja torstain päättikin yksi suurista nimistä Borknagar. Kaiken totuuden nimissä on sanottava, että kun maasta löytyy samaan kastiin genretettyjä tuoreita ja mielenkiintoisiakin nimiä, Borknagarin valinta olisi tuntunut hieman ihmeelliseltä jollei tietäisi Jens F. Rylandin olevan yksi Infernon perustajista. Lipunmyyntimagneettina tuskin sitä kaikella kunnioituksella voi maan rajojen ulkopuolella pitää, vaikka kyseessä kuinka olisikin harvakseltaan livenä esiintyvät kaverit. Varsinkin kun lajissaan vielä megalomaanisempi Arcturus oli buukattu samoihin bileisiin… Objektiivisuus siis lieni hieman hukassa? Borknagarin uusi nuori rumpalikloppi Baard Kolstad oli kyllä todella kova. Kyynisessä mielessäni kävi huiman rumpusoolon aikana hetken häivähdys lieneekö tässä menossa pikku kilpasoitanta Arcturuksen rumpaligurun Hellhammerin kanssa?

Illan voittaja; The Konsortium.

The Konsortium

Perjantai 06.04.2012

Liiallinen ohjelmatarjonta festarihotellilla sai aikataulut niin sekaisin että ensimmäisenä päälavalla soittanut norjalainen Merah tuli valitettavasti missattua. Mitä arvosteluja keikasta jälkikäteen kuuli, olisi kannattanut aikatauluttaa menemisensä paremmin. Seuraavalla kerralla sitten. Päälavan toinen esiintyjä Agalloch sen sijaan oli niin hartaasti odotettu, että siihen oli ehdittävä. Amerikkalaisjengin keikka meni kuitenkin valitettavasti sekin ”ihan kiva” -sarjaan, ehkä johtuen kovista odotuksista. Tai sitten skandinaavisille taajuuksille virittyneistä makuhermoistani. Seuraava Tsjuder olikin sitten balsamia korvilleni. Lienikö kyseessä kotikenttäedun vaikutus vai harjoituksen tuoma mestarillisuus, mutta soitto joka tapauksessa kulki eksponentiaalisesti paremmin kuin Sveitsin Infernon lavalla ja keikka oli loistava.

Tsjuder
Tsjuder

Pikkulavan melodista thrashia soittava Dead Trooper piti katsastaa erikoisesta syystä; bändin extreme metalliin keskittynyt manageriguru harvemmin huolii talliinsa onnettomia akteja. Tässäkään tapauksessa laaduntarkkailu ei ollut pettänyt, minua vaan ei sinänsä mukava soitanta ihan täysin liekkeihin sytyttänyt. Mutta jos groovy-rässi on sydäntä lähellä, suosittelen katsastamaan norjalaiset tilaisuuden tullen. Absun keikka oli myös taattua laatua, ehkä hieman liiankin liukuhihnakamaa? Vuoden sisällä kolme keikkaa nähneenä mikään niistä ei ole noussut muiden yläpuolelle, muttei mikään ole myöskään pettänyt. Ja eikö musiikin olisi tarkoitus herättää suuria tunteita?

Dead Trooper
Absu

Mikä oli juurikin mitä seuraava bändi teki. Taianomaisen arvostelumenestyslevyn ”Svartir Sandirin” viime syksynä julkaisseet Sólstafirin islantilaiskaverit oli jostain syystä laitettu soittamaan pikkulavalle. Ensin ihmettelin päätöstä, mutta intiimimpi tunnelma toimi tämän bändin osalla hienosti. 400 vetävä John Dee muuttui Sólstafirin aikana ainakin 750 katsojan venueksi, ja uskomattominta kyllä ystävämme Tarujen saarelta tekivät taas yhden ihmeen saadessaan katsojat unohtamaan sillipurkkiolonsa. Toki on mahdollista, että ne kolme erillistä kyynelehtivää ihmistä jotka näin kymmenen metrin matkalla lavan edestä baaritiskille itkivätkin tukalaa oloaan eivätkä soittajien luomaa uskomatonta tunnelmaa, mutta syyttäisin kuitenkin tästä bändiä. Minun kyynelkanavani pysyivät tukossa, mutta lukuunottamatta sitä yhtä hinnallaan lähes itkemään saaneen gin tonicin tilausta mihinkään muuhun oheistoimintaan keikan aikana ei mitenkään kyennyt, niin mukaansatempaavan suorituksen Sólstafir teki. Aivan uskomaton.

Sólstafir
Sólstafir

Illan voittaja; Sólstafir.

Sólstafir

Lauantai 07.04.2012

Paikallinen laatubläkkis aloitti Infernon päälavan viimeisen päivän. Throne Of Katarsis oli jälleen yksi klassisen tyylisuunnan edustaja, joita tänä vuonna riitti fänille lähes tyytyväisyyteen asti. Ikinähän ei saa olla liian tyytyväinen, mutta tämän vuoden linja lisätä paikallista verta (heh, sananmukaisesti; tekoveren ja corpsepainttien prosentuaalinen osuus osallistujista oli kasvanut viime vuodesta kovin mukavasti) kelpasi ainakin minulle mainiosti. Ensi vuodeksi kun saataisiin pelkästään skandinaavinen kattaus niin Joulupukilta ei muuta tarvitsisikaan toivoa. Throne Of Katarsiksen kanssa samaa linjaa jatkoi pikkulavan seuraava Svarttjern; norjalaista toisen aallon black metallia corpsepainteissa hyvin tehtynä.

Throne Of Katarsis
Svarttjern

Viikinkimetallin vanha konkari Einherjer kuulosti syksyllä ilmestyneellä Norrønillaan hetkittäin niin hyvältä, että vaikka kyseinen tyylisuuntaus nyt ei levynostoon asti jaksa innostaa niin festariohjelmasta se ympyröitiin jo ensimmäisten joukossa. Ja niinpä, livenäkin bändi menetteli, mutta norjalaisemmalta kuin kuningas Haraldin joulupuhe kuulostavat viikinkihoilotukset menivät liian kauan kestäessään sietorajani yli. Ja koska tiukka aikataulutus ja liian paljon hyviä bändejä olivat vieneet liikaa aikaa muulta metallifestareihin olennaisesti kuuluvalta oheistoiminnalta, Decapitated ja suurin osa Witcherystä piti sammuttaa janoa Rockefellerin yläkerran baarissa. Mukavilta sohvilta ja erikoisen viihdyttävän dj:n huomasta oli kuitenkin raahauduttava alakertaan Suomen kamarallakin viime Black Flames Of Blasphemyssä vakuuttaneen One Tail, One Headin nidrosialaisen huippubläkkiksen pariin. Ja kyllä kannatti. Bändiä ei turhaan kehuta jokaikisessä mahdollisessa käänteessä, ja parhaan arvostelun kiteytti kaveri; One Tail, One Head on juuri sitä mitä black metallin olisi aina pitänyt olla. Näin.

One Tail, One Head

Trondheimin toverien jälkeen festarin päätösakti Arcturus ei mitään suunnatonta innostusta enää saanut aikaiseksi sisimmässäni, mutta pitihän sitä käydä muodon vuoksi katsomassa. Puolet keikkaa sai riittää, eli yksi lisää ihan kiva -kastiin. Ihan niin tylsä Arcturus ei ollut kuin olin kuullut Nosturin keikan todistajilta, mutta kasariklassikot baaritiskin ääressä kiinnostivat One Tail, One Headin jälkeen huomattavasti enemmän. Eli takaisin ihmettelemään kuinka paljon dj voikaan biisienvalinnallaan vaikuttaa alkoholinmyyntiin, sillä kukapa sitä nyt kuivin kurkuin jaksaisi laulaa Judas Priestiä keuhkojensa kyllyydestä. Illan ja festarin surrealistinen päätös saatiin myös baarin dj:n ansiosta/syystä; vielä valkoisen meikkivoiteen jämät hiusrajassa näkyen suoraan lavalta tulleet kovat bläkkishemmot laulamassa kuorossa Bon Jovin Living On A Prayeria. Priceless. Sen näyn jälkeen seuraavaan Infernoon tuntuu olevan ihan liian pitkä aika.

Arcturus

Illan voittaja; baarin dj. Bubbling under; One Tail, One Head.

 

Lisää kuvia löytyy Flickristä; http://www.flickr.com/photos/lammaszine/sets/72157629518769088/

Party.San Metal Open Air 2011

Trust me, karttatietonsa lentomatkan aikana kadottanut navigaattori ja matkan määränpäänä pikkuruisten lennokkien lentokenttä jossain keskellä entisen Itä-Saksan metsiä ei ole se kaikista mieltäylentävin aloitus pitkälle viikonlopulle. Pienenpieni epäusko maalin löytymiseen meinasi hiipiä mieleen aina hetkittäin, mutta onneksi matkaan oli viime hetkillä sattunut mukaan kaksi asiansa osaavaa kartturia ja perillehän oli päästävä, prkle. Sillä kuka nyt haluaisi missata festareita joiden line-up extreme metalli-diggarin mielestä oli vuoden hienoin; Taake, Triptykon, Darkened Nocturn Slaughtercult, Urgehal, Watain, Belphegor, 1349, ihan vain muutamia mainitakseni.

Määränpäänä siis oli Party.San Metal Open Air, sananmukaisesti keskellä ei-mitään järjestettävä, laadukkailla esiintyjillään mainetta kerännyt saksalaisfestari. Armon vuonna 2011 Party.San järjestettiin 16. kerran, ensimmäistä kertaa paikkanaan Obermehlerin lentokenttä. Aikaisempi sijoitus lähistöllä Bad Berkassa kärsi jatkuvana sateena ilmenevästä mikroilmastosta, joka yhdistettynä savipeltoon ei luonnollisesti ole se optimaalisin festivaalinpitopaikka. Monta vuotta järjestäjät sinnittelivät Bad Berkassa kunnes viimevuotinen mutabakkanaali oli viimeinen naula arkkuun, ja festivaali siirrettiin enimmäkseen asfalttipäällysteiselle pikkuruiselle lentokentälle Obermehleriin. Lähimpään yksien liikennevalojen pikkukylään Schlotheimiin on matkaa muutama kilometri, ja Schlotheimiin verrattuna jo megalopoliksen statusarvoa nauttivaan Mühlhauseniin (huimat 40 000 asukasta) 18km. Eli koordinaatit olivat todella metsäiset, tai siis tarkemmin peltoiset.

Torstai 11.08.

Torstai valkeni suhteellisen selkeänä mutta tuulisena. Pelipaikalle hyvissä ajoin saavuttuani siellä odotti täysin kuollut päälava jonka kattopressu repsotti hieman, koko lavanedusta miksauskopista lähtien oli suljettu aidoilla ja lavan eteen ajettu paloauto. Hmm. Joku nopeammilla aivosynapseilla varustettu olisi saattanut olla huolissaan, mutta koskapa minkäänlaisia virallisia tiedotuksia ei kuulunut mistään päin, huoli pois ja illan ensimmäistä esiintyjää Byfrostia odottelemaan samalla hieman tiluksia mittaillen. Iltapäivä eteni iltaan ja edelleenkään päälavalla ei näkynyt minkäänlaista actionia, aikataulun mukainen aloitusaika 18.00 tuli ja meni ja hiljaisuus täytti maan edelleen. Kunnes ollessani toisessa päässä festivaalialuetta kaikessa rauhassa levyostoksilla kaukaisuudesta kuului etäisesti Byfrostia muistuttavaa pihinää. Ei muuta kuin kirjaimellisesti ääntä kohti, ja löytyihän se päivän eka bändi soittamasta pelkästään ekstra-aktiviteetteihin suunnitellusta pikkuteltasta.

Kovinkin maittavaa melodista black trashia soittava Byfrost meni hieman sivu suun siinä verenpaineet tapissa järjestäjien tiedotuspolitiikkaa itsekseni kirotessa, varsinkin kun bändi oli henkilökohtaisesti yksi päivän odotetuimmista. Ehkä oikeasti missasin huimat puolikkaan ekasta biisistä, mutta suomalaisen festariperinteen jo vakiintuneeseen minuutintarkkaan aikataulujen noudattamiseen ja joka muutoksesta muutamaan kertaan kuulutuksilla ilmoittamiseen tottuneena saksalaisjärjestäjien toiminta lievästi sanottuna korpesi. Pari ommmia lisää joutui meditoimaan siitä hyvästä ettei koko aikana päälavalla näkynyt minkäänlaista pienintäkään yritystä korjata pressua, ja ajatus illan pääesiintyjästä Triptykonista pienessä huviteltassa ei todellakaan mitenkään puhutellut. Verdammt! Byfrost veti kuitenkin varmasti heillekin shokkina tulleista muuttuneista olosuhteista huolimatta kovan keikan. Biisimateriaali on yllättävänkin kovaa, ja heille soisi tulevaisuudessa enemmänkin huomiota. Lievää myötähäpeää kyllä aiheutti biisin ”Horns To The Sky”-aikana yleisön innostaminen osoittamaan pirunsarvia kohti taivasta, mutta uskottelin itselleni että tässä mennään dsoukilla ja rockpoliisi minussa antoi norjalaispojille armollisesti anteeksi.

Transsilvanialainen folk/black metalliksi genretetty Negurâ Bunget kuulosti teoriassa mielenkiintoiselta. Ja käytännössäkin, laulajaherralla oli kovinkin korvaani sopiva klassinen bläkkis-ääni. Mutta kun lavalle ilmestyi romanialaisversio didgeridoosta tmv sisäinen folk metal-overdose varoituskelloni pärähti soimaan täysillä ja oli pakko poistua takavasemmalle. Voisin silti vilpittömästi suositella bändiä jollekin jonka toleranssi über-folk-aspekteihin on korkeampi kuin minun, ja tilaisuus siihen onkin kotimaan kamaralla lokakuussa. Toki bändistä löytyy se jo lievästi kulunut klisee nätti naispuolinen kosketinsoittaja huomionkerääjänä, ja aika häpeilemättä ratsastettiin myös transsilvanialaisella alkuperällä. Missä nyt sinänsä ei liene mitään pahaa, esittelihän Byfrostkin itsensä spiikillä ”We are Byfrost from Norway. NORWAY.”

Saksalainen, tr00 black metal-imagostaan kynsin hampain kiinni pitävä Darkened Nocturn Slaughtercult oli melkein tunnin myöhässä kulkeneen aikataulun seuraava. Myönnetään, tämän minä halusinkin nähdä mieluummin jossain intiimimmässä ympäristössä kuin isolla päälavalla. Hammer Open Airissa nähty kesäinen keikka lupaili paljon, enkä tälläkään kertaa joutunut pettymään. Ehkä olen helppo miellyttää mutta corpsepaintit, tekoveren sylkeminen ja toisen aallon alkuajoille uskolliset rujot bläkkis-soundit jaksavat lämmittävää vanhaa sydäntäni. Keulakuva Onielar on kylmän äänensä kanssa niin khuul että jopa minä voin antaa anteeksi niinkin epäortodoksisen asian kuin nainen black metal-bändissä! Hieno keikka, nämä taas Suomeen kiitos?

 

Kun oikein yritti ottaa asioista selvää, kuuli huhuja että päälava korjattaisiin 22.00 mennessä eli Triptykonin ei tarvitsisi soittaa party-teltassa. Mitään virallista ei kuulunut edelleenkään missään vaiheessa, ja kun edelleenkään kukaan ei ollut nostanut trussia ristiin pressua korjatakseen toivo alkoi illan pimetessä hiipua. Party-teltan äänentoisto kun alunperin oli suunniteltu dj-hommia varten, ei äärimmäistä rankkuutta tavoittelevalle Triptykonille. Sitä en saanut selville oliko jotain tuunauksia systeemeihin tehty illan mittaan, muutamia alkeellisia kämmejä tyyliin volyymit katoaa kokonaan kyllä jopa minun amatöörinkorvani illan kuluessa huomasivat. Eli ei suuri ihme jos yli tunnin aikataulusta myöhässä aloittamaan päässyt Thomas Gabriel Fischer olisi ollut hieman nyreissään… Verrattuna FME 2011 Triptykon-keikkaan tässä ei mielestäni päästy lähellekään samoihin sfääreihin, toki myönnettäköön että olosuhteet olivat kaukana ihanteellisista. Teltan keskivälillä seisten ei keskivertoa pidempi nainen nähnyt edes ylintä valotrussia, bändistä puhumattakaan eli nautinto jäi pelkästään audion asteelle. Ja kun koko yleisömäärä on ahtautunut pieneen telttaan pääesiintyjää katsomaan sanaa nautinto nyt on aika turha käyttää muutenkaan. Aika paska maku jäi siis suuhun perjantaista, ja pieni selitys järjestäjien taholta olisi sitä edes hieman pessyt pois mutta ei, mitään ei kuulunut. Schweinhünde!

Lisää torstain kuvia täällä

Perjantai 12.08.

Perjantai on päivä uus, ja minulla se alkoi saatanallisella black metallilla á la Urgehal. Kovin vaikea on olla pitkävihainen järjestäjille jotka tuovat näytille norjalaisveteraanien kaltaisen laatuaktin, eli ei kun hinta-laatusuhteeltaan mainio thai-mättö ja vielä paremmalla hinta-laatusuhteella siunattu huiman €2,50 hintainen olut aamiaiseksi ja nauttimaan huippubläkkiksestä. Ruokien ja juomien hinnat eivät tosiaan festarialueella päätä huimanneet, ja vielä kun itse kolmen päivän lippu maksoi postikuluineen naurettavat €56 retken kokonaishinta lentoineenkin taitaa mennä tasoihin vaikkapa esimerkiksi kotikylillä olevan Tuskan kanssa. Siksipä ihmetyttää miksei suomalaisia näkynyt ainottakaan, kovin kapoista seuruettamme lukuunottamatta? Esiintyjäkaartin heikkoudesta ei varmasti voi olla kysymys. Ja nyt kun lavakin oli saatu kuntoon niin kovin helppoa oli olla happy camper, vaikkei Urgehal nyt ehkä ihan päivänvaloon mielestäni kuulukaan.

Minulle uusi tuttavuus black/trash-jenkit Skeletonwitch yllätti positiivisesti energisyydellään, mutta lienikö syynä sitten hieman liikaa läpipaistanut bändin yhdysvaltalaisuus vai mikä, jokin jäi mielestäni puuttumaan. Tuskin siis ikinä vaivaudun paremmin heihin perehtymään mutta mukavana päivällisenä taustamusiikkina bändi toimi kyllä. Seuraavana esiintyneet skandinaavitoverit Desultory upposi sen sijaan meikäläiseen huomattavasti paremmin livenä, vaikkei henkilökohtaisilla lempparilistoillani ikinä olekaan genrensä kuuluisampia maanmiehiään hätyytellyt.

Lienikö sitten Absu vähemmän ”amerikkalainen” kuin Skeletonwitch vai mistä johtui, mutta tästä todellakin pidin. Tämänkesäinen Hammerin keikka Absulta kun henkilökohtaisesti jäi aikaisemmin soittaneen Inquisitionin varjoon, olin niin ekstaasissa ehkä kesän hienoimmasta näkemästäni keikasta ettei sen jälkeen enää mikään tuntunut missään. Olisi vaan kannattanut silloinkin hieman keskittyä, jos heittivät yhtään niin hyvän keikan kuin tämä.

Seuraavaa aktia Primordialia kohtaan tunnen sen verran vahvoja antipatioita, Hammer Open Air-keikan takia myöskin, että keskityin suosiolla sosialisointiin ja halpojen virvokkeiden nauttimiseen. Pelkkä puhdas laulu ja corpsepaintit kun eivät mielestäni sovi millään yhteen, ja vaikka bändi kuulostikin ihan kivalta instrumentaaliosuuksissa (ja silloin kun ei kärsitty kelttiläis-yliannostuksesta) kaveri kiteytti Primordialin syvimmän olemuksen kuolemattomasti; ”Tää kuulostaa kuin joku laulaisi Stratovariusta karaokessa”. Juurikin näin.

Voimia piti myös kerätä illan kovia bändejä varten, Melechesh kuulosti sen verran kivalta taustalla että olisi varmaan kannattanut katsoa ajatuksella mutta keskityin jo tulevaan kovaan putkeen Belphegor1349. Belphegorille lisäpisteitä lavarekvisiitasta, teurasjätteet toimivat aina (silloin kun niitä ei tarvitse lavalta lentävinä väistellä…)! Ja todella kova keikka oli, molemmilta. Ehkäpä vielä aavistuksen parempi Itävallan pojilta, vaikka oletusarvoisesti levysoiton perusteella olisin diggaillut norjalaisaktista enemmän.

Ja sitten se Thüringenin osavaltion kuuluisa ilmasto osoittikin oikean luonteensa. Aivan hel-ve-tillinen sade, sopivasti ennen sitä festarin ainoata suomalaisesiintyjää Ensiferumia. Toki olisin halunnut olla eturivissä heiluttelemassa mielessäni Suomen lippua mutta sori, ei vaan pystynyt. Sen sijaan keskustelin sateensuojassa Ensiferumista alkuperäisväestön edustajan kanssa, joka kivenkovaa väitti että Ensiferum on Saksan suosituimpia bändejä jonka kaikki tuntevat. Ikinä en ole bändin levynmyyntilukuihin Saksassa perehtynyt mutta eiköhän soittoaikakin todella kovien nimien jälkeen illan toiseksi viimeisenä, vain Morbid Angel perässään todista keskustelukumppanini olleen oikeassa. Hyvä Suomi, hyvä Ensiferum!

Siinä meni Morbid Angel samaan sateeseen, harmi sinänsä koska pidin Tuskassa näkemästäni paljonkin eikä ne uudetkaan biisit nyt niin huonoja ole. Minun mielestäni. Kolme ekaa biisiä kävin katsomassa, mutta kun kertakäyttösadetakkikaan ei siinä kaatosateessa tuntunut riittävän oli pakko siirtyä takaisin sateensuojaan. Sen verran kova oli perjantain esiintyjäsaldo kuitenkin, että nielin Morbid Angelin tilastotappiona ja olin kovinkin tyytyväinen päivän aikana näkemääni, sääilmiöitä lukuunottamatta.

Lisää perjantain kuvia täällä

Lauantai 13.08.

Lauantai-aamu taas lupaili parempia kelejä. Ei kun yrittämään Mühlhausenin hotellistani jotenkin sopuhintaan taittamaan 18km väliä festarialueelle. Vaikka Mühlhausen on ainoa kylä lähimaastossa mistä löytyy enemmän majoituspisteitä telttaikänsä ohittaneille, ja hotellit olivatkin täyteen buukattuja niin järjestäjien panos kuljetusten järjestämiseen oli aika ala-arvoinen. Viimeinen dösä esimerkiksi torstaina festarialueelta takasin isolle kirkolle lähti 20.00. WTF? Triptykonin ohjelman mukainen soittoaika loppui 01.00! Vielä huonommin meni muina päivinä, perjantaina ja lauantaina kulki kaikki 3 dösää sinne ja takaisin. Viimeisin lähti Party.Sanin porteilta 16.00 kumpanakin päivänä eli kiva kiitos, olisin nähnyt Urgehalin ja se siitä. Eli olit täysin mittarien varassa. Hyvä puoli oli se että niin olivat kaikki muutkin hotelleissa asuneet kermaperseet, ja vain kerran jouduin maksamaan taksini yksin. Tarinaanhan luonnollisesti kuuluu vielä ettei lähimmässä Schlotheimissa edes ole takseja vaan joudut tilaamaan ne Mühlhausenista asti. Onni onnettomuudessa oli kyllä saksalaisten taksien sopuhintaisuus verrattuna esimerkiksi omiimme… Mutta kuljetuksissa on toinen rankutuksen aiheeni, olemattoman tiedotussysteemin lisäksi. Toivottavasti asialle tehdään jotain ensi vuonna. Donnerwetter.

Paikallisen rässibändin Witchburnerin lopun ehdin näkemään, enkä sen perusteella koe missanneeni kovinkaan paljon. Tanskalainen döödis Panzerchristin tahtiin oli jees, hollantilainen Heidevolk ihan liian folk metalia minun makuuni vaikka mukavan jykevältä sellaiselta kuulostikin, eli alkupään esiintyjät menivät minun tapauksessani hieman kuuroille korville Taakea odotellessa. Minkä olisin varmaan missannut kokonaan, jollen olisi sattunut kuulemaan pöytäkeskustelua ohjelman mukaan ennen Taakea soittavan Exhumedin eksymisestä matkalla ja soittojärjestyksen muuttamisesta heidän kohdallaan. Taas kovalla kädellä pyyhkeitä järjestäjille, verdammt! Toki joo tilanne tuli äkkiä, muttei niin äkkiä että pelkkä kuulutus juuri ennen Taakea tyyliin ”hei, tässä soittaakin nyt Taake eikä Exhumed” olisi kuitenkaan mielestäni riittävä. Tätä kritisoitiin kyllä muidenkin kuin ylikriittisen suomalaisturistin puolelta!

Ja Taaken keikkaa ei todellakaan olisi kannattanut missata. Pääjehu Hoest on energinen ja hienoisessa ylimielisyydessään genrelleen uskollinen esiintyjä, biisit bläkkistä parhaimmillaan imho ja taustabändi todella kova. Settilista oli joka fänin unelma vanhoine klassikoineen yhdistettynä uudempaan materiaaliin ja yllärivetona vielä GG Allinin Die When You Die. Hoest on aikaisemminkin osoittanut olevansa ihan ässä coverien valinnassa, tulkittu on aikaisemmin hyvällä menestyksellä jopa Burzumia ja nyt on otettu käsittelyyn tämä vanha punk-klassikko. Kovin harvalla riittäisi mielestäni kredibiliteettiä GG Allinin tulkitsemiseen mutta Taake kyllä veti sen tyylillä. Huippu keikka, 45 minuuttia ei vaan ollut ollenkaan tarpeeksi!

 

 

 

Exhumedista kuulin heidän nolon julkisen tunnustuksensa eksymisestään, olivat raukat ajaneet sinne Bad Berkaan missä Party.San aikaisemmin järjestettiin. Varmaan olisi ollut näkemisen arvoiset ilmeet pojilla kun hillittömän väkimäärän sijasta paikalla näkyikin pelkkää maissipeltoa silmänkantamattomiin! Seuraavaa Nachtmystiumia kohtaan odotukseni olivat kai hieman liian suuret, tai ainakaan niitä ei ihan täytetty mutta pieni pettymys bändi oli. Tai sitten heillä oli vaan haastava slotti liian pian Taaken jälkeen etten oikein jaksanut innostua? Seuraava hollantilainen döödiskomeetta Hail Of Bullets sen sijaan on tullut missattua sen verran monta kertaa lähimenneisyydessä että pakkohan se oli katsoa alusta loppuun. Mutta tämän näkisin mielelläni jollain klubikeikalla (lue: kylven itsesyytöksissä kun en jaksanut lähteä heidän taannoiselle Nosturin keikalleen. Tyhmä, tyhmä minä.).

Mutta sitten Ruotsin helmi Watain! Ja vielä oletettavasti turvallisessa ympäristössä, jossa voi suhteellisen turvallisin mielin luottaa siihen että herroilta on viikkotolkulla mädätetyn veren heittely kielletty. Tämä kun sattuu olemaan se harvinaislaatuinen bändi siinä mielessä että klubikeikalle en ihan välttämättä menisi, tai sitten pysyttelisin visusti takarivissä kannettavan happipullon kanssa. Hajuaistimusten puute korvattiin tällä keikalla todella hienolla lavashowlla, näyttävällä rekvisiitalla (vaikka niitä teurasjätteitä nyt en bongannutkaan) ja uskomattoman kovalla soitolla. Vielä kun Watainin biisimateriaali hivelee tärykalvoja niin on helppo julistaa heidät päivän kovimman esiintyjän jaetulle ykkössijalle Taaken kanssa. Todella hieno keikka!

Saksalainen death metal-veteraanibändi Morgoth jäi taas paitsioon Watainin jälkihehkutuksissa, koska en halunnut kuitenkaan missata Morgothia seurannutta Enslavedia. Soittamisen ilo näkyi norjalaiskonkareissa ihan sinne miksauskopille asti, Ivar Bjørnson kavereineen selvästi nauttivat lavalla olostaan enemmän kuin taannoisella Tuskan keikalla. Ehkäpä ne kotimaan traagiset tapahtumat sitten painoivat Tuskassa metallimiestenkin mieltä, vaikka ammattitaitoisesti vetivätkin hyvän keikan Helsingissä? Enslavedin levyjä en edelleenkään jaksa ostella, mutta livenä toimivat näemmä aina. Huippu keikka. Viimeisenä esiintynyt At The Gatesin uhrasin suosiolla festariväsymyksen alttarille. Bileet toki jatkuivat aamuun mutta masu oli jo täynnä huippubändejä, yhtään enempää ei huvittanut edes enää nähdä.

Eli vaikka järjestäjillä onkin vielä paljon petrattavaa, ainakin tällaisen liian hyvin järkättyihin festareihin tottuneen mielestä, niin esiintyjälistan keräämisessä kannattaisi muiden kyllä ottaa oppia saksalaisveijareista. Minä ainakin annan (halpojen hintojen myötämielisellä avustuksella) kaiken paskan tiedottamisen ja vaikean kulkemisen anteeksi jos ensi vuonnakin on tarjolla vastaavanlainen kattaus ear candyä!

Lisää lauantain kuvia täällä

Okkultistisen taideteoksen viimeinen osa: Triptykon

Oulun ylpeys, jokavuotinen Jalometalli-festivaali nautti tänä vuonna kunniasta saada toiseksi pääesiintyjäkseen sveitsiläinen Triptykon. Tuoreehkon yhtyeen alkutaival on ollut pelkkää voittokulkua ylistetystä debyyttialbumista lähtien ja seuraavana edessä on Amerikan-kiertue. Haastattelimme maineikasta Tom G. Warrioria ennen Triptykonin ensimmäistä keikkaa Suomessa.

Lähdetään liikkeelle perusasioista: voisitko valottaa bändin nimen alkuperää?

Triptykon on kolmas ja toivottavasti viimeinen okkultistinen metallibändi, jonka olen perustanut, edeltäjinään Hellhammer sekä Celtic Frost. Halusin tietenkin jatkaa työtäni Celtic Frostin kanssa, mutta valitettavasti se ei ollut mahdollista. Näin ollen, pystyäkseni jatkamaan musiikillista ”luomistyötäni”, perustin Triptykonin. Nyt kaikki käy järkeen, kolmas projektini täydentää edellisistä muodostuneen triptyykin (toim. huom. kolmiosainen maalaus) ollen sen viimeinen osa.

Kun tiesit Celtic Frostin lopun lähenevän, oliko sinulla mielessä jatkaa musiikin tekemistä tai peräti ajatuksia uudesta projektista?

Elämässäni ei ole musiikin lisäksi muuta. Ehkä se kuulostaa säälittävältä, mutta mitä muuta voisin tehdä, kuin jatkaa uuden projektin parissa? Olin ottanut askeleen omistaakseni elämäni musiikille jo teini-ikäisenä lopettaessani oppisopimuskoulutukseni, jotta voisin keskittyä haaveeseeni tulla muusikoksi. Tämän päätöksen jälkeen olin sitoutunut elämään musiikin kanssa, se pääosassa elämää. Siitä lähtien se on ollut elämäni. Celtic Frostin jälkeen ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö jatkaisi uuden yhtyeen ja uusien ihmisten kanssa. Ongelmat bändissä eivät olleet musiikillisella, vaan henkilökohtaisella tasolla, joten halusin saattaa työni loppuun. Yritin kuitenkin ottaa opikseni Celtic Frostin kohtalosta ja koota bändin vihollisten sijaan ystävistä. Halusin ryhmän, johon voisi huonoina aikoina luottaa ilman pelkoa selkäänpuukottamisesta, ja sitä Triptykon ehdottomasti on. Voi kuulostaa hippimäiseltä sanoa näin, mutta Triptykon on kuin perhe, täydellinen vastakohta loppuaikojen Celtic Frostille.

Mitkä ovat yhtyeen jäsenten suhteet toisiinsa ja kuinka päädyitte soittamaan yhdessä?

Tärkein asia uuden yhtyeen perustamisen aikoihin minulle oli edellä mainittu turva sekä luottamus bändin jäsenten välillä. Tämän takia otin mukaan kaksi tärkeää ja pitkäaikaista ystävääni, Victorin (Santura) sekä Vanjan (Slajh). Rumpali oli käytännössä ainoa uusi jäsen, mutta ajan kuluessa hänestäkin on tullut minulle läheinen ystävä.

Kuinka kuvailisit luomaasi musiikkia ja kuinka musiikki on vaikuttanut sinuun tai sinä musiikkiin?

Jos minun täytyisi valita yksi sana kuvaamaan musiikkia, jota soitan sekä sävellän nykyään, se sana olisi ”henkilökohtainen”. Tuo saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta ei ole toista tapaa kuvailla sitä. Kun nuorena tein muutamat ensimmäiset nauhoitukseni, en juurikaan ollut ”elänyt” vielä, kuten kukaan muukaan tuossa iässä. Minulla oli kauhea nuoruus, josta johtuu paloni synkkään musiikkiin, mutta en ollut elänyt omaa elämääni vielä. Näin ollen minun täytyi turvautua teemoihin, jotka kumpusivat historiasta tai fantasiasta saadakseni viestini perille. Vanhentuessani sain kuitenkin kokemusten kautta mahdollisuuden kertoa omaa tarinaani sekä avata tunteitani musiikin avulla. Nyt olen 47-vuotias, ja musiikkini ei ole koskaan ollut näin henkilökohtaista. Sisälläni on aivan uudenlaisia, raivokkaita tunteita, joita olen Triptykonin kautta pystynyt käsittelemään.

Ja kuten sanotaan, vanhentuminen kaunistaa…

En nyt sanoisi aivan noinkaan. Vanhentuminen tuo mukanaan myös monia haittapuolia. Olin tuntenut oloni voittamattomaksi koko elämäni, mutta täytettyäni 40 vuotta tajusin yhtäkkiä, etteivät elämäni ja terveyteni ole itsestäänselvyys. Voisi melkein sanoa, että tämä kokemus teki minusta melko hauraan. Tällä kaikella on ollut kirjoittamiini lyriikoihin valtava vaikutus. Jos kirjoittaessa lyriikoita ei kangistu kaavoihin, niin tunteet päätyvät tekstiin, musiikkiin tai taiteeseen jotakin kautta. Näin kävi minulle. Kuten sanoin, minulla ei ole ajan kulumisen kanssa ongelmaa, ja olen erittäin onnellinen, että sain luoda tämän albumin sekä siitä, että sain viimeisteltyä sen, elää sen loppuun viemisen kautta. Seuraavan albumin kanssa tilanne tulee olemaan sama. Sitä ymmärtää, että elämä ei tule jatkumaan tällaisena ikuisesti ja se on realistinen sekä kaunis ajatus. Ajatus siitä saa keskittymään tekemisiinsä, kaikista yksityiskohdista tulee tärkeitä. Triptykonin ensimmäinen levy onkin todennäköisesti yksityiskohtainen albumi minkä olen koskaan saanut aikaan.

Eparistera Daimonesin kappaleiden sanoituksista huokuu tietty vihamielisyys. Onko tällä mitään tekemistä Celtic Frostin lopun kanssa?

Tietenkin. Melkein koko albumi on amatööripsykologinen väyläni päästä tapahtuneista yli. Kaikilla on tietysti oma versionsa tapahtuneesta, ja minun versioni asiasta on varsin selkeä: minulle valehdeltiin ja minut petettiin. Celtic Frost oli elämäni ja elämäni oli Celtic Frost. Niitä kahta ei voinut erottaa. En ollut vain muusikko Celtic Frostissa, minä loin bändin, sävelsin lähes kaiken musiikin, kirjoitin melkein puolet lyriikoista. Olin mukana kaikissa päätöksissä. Celtic Frostista luopuminen tarkoitti luopumista valtavasta osasta elämääni. Tätä kaikkea käsittelin Eparistera Daimonesin lyriikoissa sekä musiikissa, jonka takia albumista tuli varsin synkkä, aggressiivinen sekä tietyllä tapaa äärimmäinen. Kaikki heijastaa tunteitani, kirjoitin lyriikat ennen Celtic Frostin hajoamista, sen aikana sekä juuri sen jälkeen.

Minkä suunnan olette Triptykonin kanssa päättäneet valita menestyneen ensimmäisen albumin jälkeen?

Monotheist oli Celtic Frostin historiassa ensimmäinen albumi, jolla onnistuimme saavuttamaan minua tyydyttävän kitarasoundin, joten luonnollisesti halusin säilyttää saman tunnelman sekä äänimaailman Triptykonin debyytillä. Muutenkin levy on ikään kuin jatkumo Monotheistille. Seuraava levymme tulee musiikillisesti jatkamaan samaa linjaa, vaikkakin hiukan vähemmän aggressiivisesti. Olen säveltänyt melko paljon uutta materiaalia ja seuraava levy on tarkoitus julkaista ensi vuoden loppupuolella.

Albumin upea kansitaide ja muu kuvitus on metallipiireissäkin mainetta niittäneen H.R. Gigerin tuotantoa. Miksi valinta kohdistui Gigeriin ja mitä kyseisen artistin taide sinulle muuten merkitsee?

Taide on nuoruudestani lähtien ollut minulle pakotie todellisuudesta. Päinvastoin kuin elämä ajoittain, taide luo kauneutta. Ensikosketukseni Gigerin taiteeseen tapahtui kahden isäni omistaman kirjan kautta ja siitä lähtien hänen luomansa taide on vaikuttanut omiin tuotoksiini. Myöhemmin kirjoitin hänelle seikkaperäisen kirjeen hänen vaikutuksestaan elämääni. Jatkoimme yhteydenpitoa ja nyt olemme olleet läheisiä ystäviä melkein 25 vuotta.

Lopuksi täytyy vielä kysyä melkeinpä tavaramerkiksesi muodostuneesta piposta tai hatusta. Onko tälle piintyneelle tavalle mitään syvällisempää syytä?

En tiedä, hatun käyttö on ehkä jäänyt tavaksi nuoruuden maastopyöräilyharrastuksesta, jossa lippis oli päässä joka tilanteessa. Turhamaisuudeksikin sitä voisi joku kutsua, sillä tokihan vanhenemisella on siihen osansa, hiukset kun eivät tahdo enää pysyä päässä samaan tapaan kuin nuorempana.