Avainsana-arkisto: Tragedy

Tragedyn Eurokiertueen Tampereen etappi

Superviikonloppu: Tragedy, Euroviisut, jääkiekon MM, joillekin onnekkaille myös Lama. Lamaa en voinut jäädä Tampereelle katsomaan enkä jaksa olla viisuistakaan tohkeissani, vaikka Suomi pääsikin ihan finaaliin asti. Lätkästä en ole koskaan juuri perustanut, mutta tulevasta mestaruudesta saatiin tänä iltana viitteitä Suomen lyötyä Venäjän 3-0. MM11-huumaa tuskin kukaan osasi odottaa. Sen sijaan itse ainakin odotin yhdysvaltalaiselta Tragedylta kovaa keikkaa. Piti siis lähteä suhaamaan Tampereelle.

Tampereelle saapumisen ja Klubille menemisen väliin kuului epämääräistä haahuilua Tullintorin ympäristössä, jonkin opiskelijaporukan tai vastaavan jengin viuhahduksen todistaminen ja pikainen visiitti Sorsapuistossa. Hyvissä ajoin ennen kello yhdeksää piti kuitenkin mennä Klubille ylipäätään tarkistamaan, millainen mesta oli kyseessä. Klubi tuntui vähän oudolta keikkapaikalta siinä mielessä, että peilipallothan ne siellä katossa kimmelsivät. Kokonsa puolesta Klubi oli kyllä nappi valinta, sillä Vastavirta olisi ratkennut liitoksistaan. Tälle keikalle saapui kuitenkin sitäkin porukkaa, joka ei mahtunut loppuunmyydyille Helsingin ja Turun keikoille.

Yhdeksän jälkeen alkoi ensimmäisen bändin soitanta. Sokeasta Pisteestä ei ollut kovinkaan moni kuullut vielä viime vuoden puolella, mutta nyt keväällä bändi on rynninyt alkuvuoden kenties puhutuimmaksi uudeksi nimeksi. Jotain bändi on tehnyt kaiketi oikein, kun se oli jo Tragedyakin lämppäämässä nuoresta iästään huolimatta.

Sokean Pisteen mielenhäiriöitä ja perversioita pursuileva möyriminen ei tosin potkinut täysillä vielä tällä toisellakaan kerralla, kun bändiä olen katsomassa. Monessakin biisissä on itua ja Sokea Piste kuulosti paikoin tolkuttoman hyvältä, mutta kokonaisuutena jokin jäi vielä uupumaan. Tai sitten en vain ollut sopivalla aaltopituudella Sokean Pisteen kanssa tällä(kään) kertaa. Ehkä tarvitsen tätä bändiä ihan fyysisenä levynä räplättäväksi. Erityismaininta pitää antaa rumpalista, joka on yksi ilmeetön kumimies, jonka kädet heiluivat kannuja paukutellessa kuin piriä vetäneen orangin räpylät. Ilmekin on järkähtämätön, aivan kuin mies haluaisi rumpunsa hengiltä. Mutta soittoa ei voi epätarkaksi kuvailla, päinvastoin. Osaava kaveri.

Lapinpolthajat tulikin nähtyä hetikohta ensimmäisen seiskansa julkaisun jälkeen Puntalassa pari vuotta takaperin. Viime vuonna ilmestyi LP:kin (joka ei ole mielestäni ihan vuoden kovimpia levyjä) ja tokihan bändi oli tarkoitus katsastaa sen biisejä veivaamassa. Kyseisellä plätyllä onkin joitakin helvetin hyviä ralleja, kuten vaikkapa Tervetuloa Suomeen, joka on henk. koht. suosikkipunkbiisini viime vuodelta. Kokoomus ja Aaltis. Hyviä biisejä molemmat. Homman nimi oli kasikakkonen ammattimaisesti mutta rennosti soitettuna, ja kyllähän se kuulosti minun korviini helkutin hyvältä. Lapinpolthajat alkoivat tosin kuulostaa valjulta, kun äärimmäisen timmissä kunnossa oleva Tragedy asteli lavalle.

Tragedy oli soittanut keikkoja Euroopassa huhtikuun lopulta lähtien ilman välipäiviä, joten luulisi tyyppien jossain välissä hieman väsyneen, jolloin uupumus olisi kuulunut myössoitossa. Vielä mitä. Pari omaa feivörittiä jäi soittamatta (No Words, Life?, Conflicting Ideas), mutta missään tapauksessa en pettynyt keikkaan. Esimerkiksi Beginning of the Endin ja Eyes of Madnessin aikana meinasi pää räjähtää onnesta. En ala väittämään etteikö Tragedy olisi kova ollut, kun se sitä kerta oli. Kotiin jääminen olisi ollut vikatikki. Todistajanlausuntojen mukaan ne pari muutakaan Suomen keikkaa eivät olleet katastrofeja. Ainakin keikan alkupuolta vaivasivat vaan hieman mutaiset soundit, jolloin Tragedian sävelet eivät kaikuneet niin kirkkaina kuin mitä on levyiltä kuunneltuna totuttu. Herrat (varsinkin Burdette ja Davis) ottivat lavan haltuun, eivätkä esimerkiksi säätämiset mikkitelineiden kanssa verottaneet kokemusta.

Pieni pettymys oli tosin matkassa; Feral Wardin distroa ei mitä ilmeisimmin tuotu mukaan, vaan Kämästen Levyjen kioskin vieressä jenkeillä oli vain paitakoju, jossa kaupiteltiin vain kolmea studiolevyä ja paitoja. Hyvin näytti kuitenkin kauppa käyvän, ostinhan itsekin Tragedyn sangen edullisen hupparin. Sen lämmössä on hyvä fiilistellä ”Vengeancea” ja odotella sitä neljättä studioalbumia, jonka olisi määrä ilmestyä vielä tämän vuoden aikana. Ainakin yksi biisi soitettiinkin siltä.

Kokonaisuutena tämä ilta oli tolkuttoman kova. Tuttuja naamoja tuli nähtyä, murheet unohdettua ja bändit olivat tietysti hyviä. Jokainen illan aikana soittanut bändi suoriutui tehtävistään, mitä nyt setit tuntuivat jokaisen bändin kohdalla liian lyhyiltä. Varsinkin Tragedy tuntui soittaneen liian vähän aikaa.

Kuvagalleria.

Tragedy – kulttibändien kruunaamaton kuningas

Nyt seuraa harvinaista herkkua! Tässä kuussa Suomeen kolmelle keikalle saapuva maailman johtava alakulttuurin crust/hardcore-jyrä Tragedy suostui antamaan haastattelun nykymeiningistään. Niille jotka eivät tunne bändiä, kerrottakoon että USAn Portlandista ponnistava Tragedy on ollut alakulttuuripunkin yksi suurimmista kulttibändeistä jo yli kymmenen vuoden ajan. Se perustettiin legendaarisen His Hero Is Gone -yhtyeen raunioille vuonna 1999 ja se oli luomassa mm. From Ashes Risen kanssa 2000-luvun alussa suurta d-beatin uutta tulemista. Muutoin bändi on tunnettu siitä että se tekee kaiken järkähtämättömällä DIY-asenteella. Levyt julkaistaan omakustanteina, tyypit eivät tietääkseni pahemmin haastatteluja jakele eikä bändillä ole edes nettisivuja. Mutta nyt lässytykset sikseen ja annetaan suunvuoro bändin basisti-huutaja Billy Davisille, joka kertoili kuulumisia juuri ennen alkavaa Euroopan kiertuetta.

Tragedy on ollut nyt kasassa reilut kymmenen vuotta. Olette julkaisseet kolme albumia, muutaman seiskatuumaisen ja jos olen ymmärtänyt oikein, tänä vuonna on tulossa uusi albumi. Miltä menneet vuodet nyt tuntuvat ja miltä tulevaisuus näyttää? Sinulla taitaa olla myös muitakin bändejä?

Joo, me perustettiin Tragedy reilut yksitoista vuotta sitten muuttaessamme Portlandiin. Se miksi muutimme Portlandiin, johtui nimenomaan halusta perustaa Tragedy. Mitä bändiin tulee, luulenpa ettei mikään ole muuttunut kovinkaan oleellisesti kuluneiden vuosien aikana. Olemme edelleen melkoisia jääräpäitä, ajoittain ehkäpä jopa liiankin kanssa. Suurin muutos vuosien varrella on varmaankin se, että emme pysty enää tekemään yhtä paljon kiertueita kuin alkuaikoina, koska nykyisin kotirintamalta löytyy enemmän vastuuta ynnä muuta. Yritämme kyllä tehdä kiertueita niin paljon kuin mahdollista, mutta viimeisen kahden vuoden aikana olemme keskittyneet aika pitkälle tekemään uutta materiaalia. Se miltä Tragedyn tulevaisuus näyttää on vaikea sanoa. Luulenpa että ideaalitilanne on pysyä samoilla linjoilla kuin aiemminkin sekä että saamme julkaistua uuden albumin tänä vuonna ja tehdä pari kiertuetta. Musiikillisesti yritämme pitää bändin relevanttina ja keskittyä siihen mikä mielestämme on luonnollista ja tarkoituksenmukaista, niin kuin aina ennenkin. Uusi albumi voi joidenkin ihmisten mielestä kuulostaa hieman erilaiselta kuin aiemmat levyt, mutta minun korvaani uudet biisit kuulostavat nimenomaan Tragedyltä. Ja joo, soitan myös kitaristimme Toddin kanssa Trauma-nimisessä bändissä raakaa ja suoraviivaista HC-punkkia. Todd soittaa bändissä rumpuja ja minä kitaraa.

Monia ihmisiä varmasti kiinnostaa mistä Tragedyyn liittyvä mystisyys johtuu. Tarkoitan tällä sitä että koska teillä ei ole nettisivuja ja haastatteluja ei liiemmin jaella, seuraa tästä luonnollisesti se että käytännössä minkäänlaisen informaation saaminen bändistä on kohtuullisen hankalaa. Haluatteko vain pysytellä niin DIY-henkisinä kuin mahdollista?

En ole itseasiassa varma mistä tämä ”mystisyys” johtaa juurensa. Ironisesti ajattelen, että koko idea kumpuaa internetistä itsestään. Ne jotka tuntevat meidät henkilökohtaisesti tietävät että olemme kaikkea muuta kuin mystisiä. Luulen, että syynä tähän on koska olemme epäorganisoituja, epäkäytännöllisiä ja ehkä siksi että emme keskity asioihin tarpeeksi. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä että ensimmäiseen albumiimme unohdimme laittaa osoitetiedot takakanteen ja olimme käytännössä vailla vakinaisia asuntoja noihin aikoihin. Lisäksi samoihin aikoihin meillä ei edes ollut e-mail-osoitetta. Niin kuin sanoin, olemme todella epäorganisoituja emmekä halunneet saada postia ympäri maailmaa koska emme olisi kyenneet vastaamaan niihin samalla kun rundasimme kuusi kuukautta vuodesta. Se on vain tapa miten toimimme bändinä, eikä se ole mitenkään tarkoituksellista, se vain tuntuu meistä normaalilta. Emme ole juurikaan mainostaneet koskaan levyjämme ja muuta sellaista. Puoliksi tämä johtunee myös laiskuudesta ja epäorganisoitumisesta sekä puoliksi jääräpäisyydestä. On itseasiassa aika absurdia ajatella miten bändimme toimii, jos pysähtyy ajattelemaan sitä. DIY-juttu juontuu luonnollisesti siitä että olemme jo vuosikausia ennen Tragedyäkin tehneet kaiken itse. Siinä on täysin oma viehätyksensä kun julkaisee levyt itse ja voi kontrolloida kaikkea bändiin liittyvää. Välillä se on hyvin hankalaa ja turhauttavaa, mutta loppupeleissä hyvin palkitsevaa. Lopulta sinulla on kädessäsi jotain mistä voit olla ylpeä ja jonka olet tehnyt itse kovalla työllä ja omistautumisella. Koko DIY-juttu ei ole meille mikään puritaaninen asia, tai että tuomitsisimme muita bändejä jotka tekevät asiat toisin, se on vain meidän tapamme tehdä asiat ja se on toiminut kohdallamme. Joskus on turhauttavaa kun ihmiset tulevat kertomaan että he eivät löydä levyjämme mistään, mutta totuudenmukaisesti, kun minä olin nuori, asumani kaupungin liepeillä ei ollut yhtään levykauppaa ja meidän täytyi tehdä paljon töitä musiikin ja inspiraation löytämisen eteen. Hyvät asiat eivät vain yleensä tipu syliimme. Ihmiset ovat vain laiskoja ja internet tietenkin mahdollistaa sen.

Mitä ajattelet tulevasta Euroopan kiertueesta joka sisältää suunnilleen 30 keikkaa ilman välipäiviä? Ja mitä pidät ylipäätänsä rundaamisesta nykyisin, tehän teitte juuri Etelä-Euroopan kiertueenkin? Miten pidät itsesi järjissäsi kiertueilla?

Suoraan sanottuna olen aina rakastanut kiertueita. Kiertueet voittavat nyt ja aina kaksi paskaduuniani Portlandissa. Olen juuri Amsterdamissa kun kirjoitan tätä haastattelua ja kiertueesta tulee varmasti todella siistiä. Meillä on joka päivä keikka eri kaupungissa joissa soitimme viime kiertueella ja soitammepa jopa muutamissa kokonaan uusissakin kaupungeissa, joka on tietenkin aina jännittävää ja hauskaa.

Niin, teiltä on siis tulossa uusi albumi tänä vuonna. Minkälainen nauhoitussessio on kysessä ja milta levy tulee kuulostamaan? Miksi julkaisette levyjä niin harvoin, viimeisestä Nerve Damage -levyn julkaisusta on tainnut kulua jo viitisen vuotta?

Kyllä, alamme nauhoittaa uutta levyä heti kiertueen jälkeen. Studio on jo varattu ja levyn tuottaa Billy Anderson (toim.huom. mies on tuottanut mm. Eyehategodia ja Neurosista). Niin kuin aiemmin mainitsin, levystä tulee hieman erilainen kuin aiemmista. Tämä on ensimmäinen kerta kun työskentelemme Andersonin kanssa ja luulen että siitä tulee vallan mukavaa, koska diggaan itse monista hänen tuottamistaan levyistä. Levy olisi tarkoitus saada pihalle joskus syksyllä, tai mistä näistä tietää, kun joudumme tietenkin maksamaan kaiken itse ja joskus nämä julkaisuhommat vievät aikaa. Me emme tarkoituksellisesti julkaise levyjä harvoin. Se vain vie aikaa ennen kuin saamme kasaan läjän biisejä jotka tyydyttävät meitä. Olemme tarkoituksella erittäin nirsoja biisien suhteen, mutta toivottavasti tämä kuuluu myös levyiltä.

Miltä tuntuu olla yli kolmekymppinen ja elää edelleen punk-elämäntyyliä? Mitkä asiat kiehtovat eniten koko hommassa ja mitä se merkitsee sinulle nykyisin? Mitäs tykkäät politiikasta nykyisin, erityisesti omassa maassasi?

Jaa että miltä tuntuu olla yli kolmekymppinen punkkari? No kuuleppa ihan samalta kuin silloin kun olin 20-vuotias, ainoana erona se, että nykyisin katkon itseltäni enemmän luita ja ruumiinkuntoni romahtaa vuosia kestäneiden laiminlyöntien ja dokaamisen seurauksena. Hah! No mutta, jos ollaan tosissaan, niin mitä vanhemmaksi tulet, sen enemmän pystyt laittamaan asioita uuteen perspektiiviin. Omalla tavallaan Tragedy on meille tärkeämpi kuin koskaan. Se on pakollista minulle. Se on sekä puhdistavaa että terapeuttista. Niin, mitä ajattelen politiikasta nykyisin? Ihan samaa kuin aina ennenkin. Politiikka on pelkkä savuverho ja poliitikot pelkkiä nukkeja. Sitäpaitsi pidän itseasiassa politiikkaa tylsänä.

Ok. Viimeinen kysymys. Tietääkseni diggailet monia Suomi-bändejä? Mitkä ovat suomalaiset suosikkiorkesterisi.

Noh, kuka tahansa joka tuntee meidän bändin, tietää että olemme musiikkifanaatikkoja ja levykeräilijöitä. Joten tottakai tykkäämme klassisesta Suomi-punkista seitkytluvulta asti. Hmm…listasta tulisi liian pitkä ja koska tässä alkaa pukkaamaan kiirettä päälle niin vanhoista bändeistä sanoisin Terveet Kädet, Lama, Appendix, Riistetyt, Mellakka ja niin edelleen. Nykyisiä bändejä joita diggailen ovat mm. Selfish, Kieltolaki, Kylmä Sota ja monet muut.

Tragedy (USA) Suomessa:

12.5. Helsinki, Bar Loose /w Ydinperhe (loppuunmyyty)
13.5. Tampere, Klubi /w Lapinpolthajat ja Sokea Piste (liput Tiketistä)
14.5. Turku, Yksityistilaisuus /w Kylmä Sota ja Species Traitor (loppuunmyyty)

[youtube url=pk1OiIbr8Qo]

Ilosaarirock 2009

Lauantai

Siellä se Asa veti päälavalla Jätkäjätkiensä kanssa kello yhdeltä aurinkoisena festareiden starttipäivänä, kun raahasin levänneen olemukseni kohti Ilosaaren mediakeidasta. Asan yhä omalaatuisemmaksi muuttuva käsitys kielemme lausumisesta ja orkesterinsa liikehdintä yhä humppamaisempiin äänimaisemiin rekisteröityi vaivoin aivoihini, koska mielessäni oli edeltäneenä yönä Joensuun Kauppakadulla edessäni fillarin sarvien yli lentänyt päihtynyt mies, jonka hengityselimet korisivat ikävästi hepun menetettyä tajuntansa nanosekunnissa naamalleen laskeutumisen seurauksena. Jos luet tätä, onnea paranemiselle ja terveisiä siltä, joka huusi paikallisia soittamaan tsirran paikalle.

Kirjoitushommien ja perinteisen punkkipuistohengauksen jälkeen oli aika tarkkailla bändejä linssin takaa ja tarkemmin korvin. 18:00 Kolmoslavalla startannut Walls Of Jericho oli melkoinen pettymys. Hardcoresta juuri ja juuri jonkinlaisen viitekehyksen omaava, nykyaikaista metalcorea suoltava ryhmä oli lavalta todella yllätyksetön, paitsi laulajansa osalta. Oli nimittäin yllättävää huomata, kuinka olematon on sukupuolten välinen ero jos tarkoitus on vaikuttaa puupäältä stereotypiajenkiltä, joka käyttää jokaisen tilaisuuden alleviivata kilinä-kolina-rumpufillien maustaman, fiilikseltään köyhän ja tylsän staattisen öyhötyksen näennäistä rankkuutta. ”Circlepit, motherfuckers”, Candace käski ja itse veti keikan lisäksi aerobic-tunnin hyvin treenattuja reisiään nostellen ja huudellen lisää ohjeita fuck-sanalla runsaasti maustettuna. Kireän ”The Bound Feed The Gagged” -esikoislevyn jälkeen yhä geneerisimmän puisevaan mättötunnelmaan taipunut orkesteri päässee näillä avuilla Ozzfestiin muiden tönkköjen rankkistelijoiden tylsään joukkoon.

Monelle ikävästi Walls Of Jerichon kanssa päällekkäin esiintynyt brittilouskuttaja Dizzee Rascal piti omat bileensä YleX-teltassa. Fix Up Look Sharp jylisi, kun raahauduin paikalle ja meininki oli niin intensiivistä kuin se voi hiphopin ja festareiden interaktiossa olla. Nautin Dizzeen liveshowsta itsekin, kunnes biisimateriaali alkoi keikan loppupuolella muuttua tasabiittiseksi dancemusiikiksi, joka sai raapimaan päätä. Tästäkö ne puhuu, kun Dizzeestä keskustellessa kuulee katkeria sellout-kommentteja? Mielestäni musiikki on ollut Boy In Da Cornerista asti hyvin MTV-ystävällistä, mutta ei sentään lainkaan tylsää. Sen jälkeisiin levyihin en ole sekaantunut ja kehitystä selkeästi on tapahtunut. Huonompaan suuntaan.

Dillinger Escape Plan veti kuulemma hyvän keikan, joten kohtalo tietysti kuljetti minut sen aikana katsomaan Huoratronia. Kuosini taisi olla totaalisen väärä, mutta ainakin bass kickien kanssa taimattu yleisön ”HUO-RA! HUO-RA!” -kuorohuuto kertoi joidenkin diganneen. Eksyin myös Rentolavan läheisyyteen vilkaisemaan Puppa J & Punky Reggae Bandia, joilla on tuon punkyn osalta melko paska nimivalinta. Punkahtavuutta musiikissa ei ollut nimeksikään, eikä bändi edes mokaillut riittävästi, että se olisi adjektiivin käytön bändin nimessä oikeuttanut. Nimivalinnoista puheenollen, mistä helvetin generaattorista suomenkieliset rap-artistit näitä taiteilijanimiänsä repivät? Puppa tosin bändinsä nimen mukaisesti keskittyy Jamaika-voittoisempaan ilmaisuun ja se oli paljain varpain tanssivan dreadlock-päisen ihmismassan mieleen. Karkuun.

Children Of Bodomin päälavakeikan tehokkaan välttelyn jälkeen päädyin seisoskelemaan Isisin kanssa samaan telttaan. Veto ei muuttanut mielipidettäni bändistä, mutta genrensä kevyemmässä päässä tunnelmoivalta orkesterilta tämä oli kelpo ja mielenkiinnon tehokkaasti ylläpitävä, keskittynyt esiintyminen. En ihmettele, miksi bändistä pidetään.

Tässä vaiheessa alistuin seuraamaan seuralaistani kuin teuraalle talutettava sika ja vilkaisin uudestaan rentolavan suuntaan, jossa dancehall-veteraani Beenie Man esiintyi merihenkiseen asustukseen bändinsä kanssa sonnustautuneena. Orkesteri koostui kahdesta synansoittajasta, basistista ja rumpalista ja lieneekin runsaan syntsavoittoisuuden tulosta, että saundimaailma velloi karibianristeilymäisissä tunnelmissa. Kai tätä jokunen dubstep-artisti on samplannut. Homovihaakaan ei spiikeistä korviini kantautunut.

Hiekkarannan tuntumasta minut vietiin katsomaan PMMP:tä. Luulen pian olevani Suomen ainoa ihminen, joka ei oikeastaan pidä tästä bändistä lainkaan. On kyllä myönnettävä, että keikka oli hyvä ja näin tuotteistetun järkäleen mittasuhteissa yllättävänkin revittelevä. Ehkä laulajat olivat myös hieman päissänsä.

Ilta festarialueella loppui pröystäilevään ilotulitukseen sandaalijalkaisen festariyleisön kääntyessä toinen toistaan kohti, sulkien torsonsa humalaisiin halauksiin taivaalle katsellen, mutta minä karkasin vielä katsomaan Obituarya Meteli-klubille yömyöhään. Floridan death metal -kuninkaat soittivat majesteetillisilla saundeilla ja asiaankuuluvan brutaalilla otteella, mutta tuoreemman, yllätyksettömän ja erottumattoman biisimateriaalin runsas tarjoilu ei sytyttänyt kovinkaan tehokkaasti. Floridalaisen death metallin kitaristi-kummisetä Allen Westin huume- ja vankilakierteily ei liene auttanut bändiä mäessä biisimateriaalin suhteen. Klassikkokappaleista toki nautin.

Sunnuntai

Rauhalliseksi yöpymispaikaksi osoittautuneesta koulumajoituksesta heräämisen jälkeen oli taas aika edetä pitkät jonot keränneen elintarvikeliikkeen kautta kohti festarialuetta. Jäähallin tuntumassa pitämämme pikapiknikin ääniraitana toimi hyvissä ajoin ryyppäämistä jatkaneiden bailueläinten huutelu ja ja kaukaa kaikuva 7 Päivää -lehden otsikoista tutun Maria Lundin mediakuvan ympärille rakennettu bändi, joka on jonkun rock-turhake YUP:sta eläköityneen pop-sovituksellisesti kyvykkään retaleen luotsaamana äänittänyt levyn, jolle ”valikoitui joukko suomalaisen rock-musiikin klassikkoja, joista kääntyi hämmästyttävän luontevasti mennyttä aikaa henkiviä sovituksia.” Jos siis olet halunnut kuulla, miten Apulanta toimii bossanovana,  Lund tausta- ja markkinointivoimineen tekee tästä mahdollista keulakuvansa keikistellessä päälleliimatun retrossa kellohameessaan viisikymmenlukuisasti mikrofoniin huokaillen. Itse en koskaan ole moista osannut toivoa kuulevani ja sen sijaan toivon, etten olisi koskaan kuullutkaan.

YleX-lavalla jälleen vieraillut The Haunted on tainnut suuruuden päivänsä nähdä. Vielä ensimmäisten levyjensä aikaansaaman thrash-renessanssin tsunamilla joskus ratsastanut bändi on alkuperäisen huutajansa paluun jälkeen julkaissut 3 levyä, joista rEVOLVEr toimi paikoin kohtuullisen raivokkaasti ja loput ovat enemmän ja vähemmän sisällöllisesti sekä sielukkuudeltaan puutteellisia. Livenä The Hauntedin revolverin pesät huokuivat tyhjyyttään ja rock-mediassa paljon puhuttu Peter Dolvingin energisyys ei sentään ollut täysin poissa, mutta ei mies rivirääkyjien joukosta edukseen erottunut äänellään tai eleillään millään tavalla. Samaa kaavaa ja tempoa orjallisesti toistavat göteborgilaisesti tikatut neothrash-kitarat, väkinäiset c-osien herkemmät suvannot ja lukuisat muut kliseet söivät tehoa itsestään toistuessaan taajaan. Tylsää, eivätkä hititkään jo alkuunsa lässähtänyttä keikkaa pelastaneet.

Festivaalin yksi odotetuimmista, Portlandilainen Tragedy, veti Kolmoslavan täyteen katsojia. Keikka oli bändinsä kuuloinen ja näköinen. Koruton, teeskentelemätön ja antoi vain musiikin luoda kontaktin esittäjänsä ja yleisön välille. Todd Burnette irvisti, mylvi ja nosti nyrkkinsä ilmaan kuin pysyäkseen seisaallaan bändinsä musiikin tavattoman raskauden ristitulessa. Tragedy soitti tunnistettavimmat biisinsä kaikilta levyiltään ja myöntyi kahden biisin encoreenkin. Saundeissa oli äärettömästi potkua ja tunnistettavan Conflicting Ideasin rumpuintron aikana sisuskalut velloivat. Keikka oli silti vain keikka ja pystyin jättämään sen katsomisen kusella käymisen ajaksi. Odotin ehkä jotain täysin mahdotonta.

Bad Brainsista en tiennyt, mitä odottaa. Bänditoverini raportoi nähneensä tämän legendan maineen kyseenalaistamatta ansaitsevan hardcore punkin historian erikoisimman ryhmän livenä New Yorkissa puolisen vuotta sitten, ja kuulemma muutenkin eksentrisen miehen maineessa oleva vokalisti H.R. oli seissyt koko keikan rumpukioskin edessä jonkinlainen meditaatiokaapu päällään, kädet joko taskuissa, rukousotteeseen ristittynä rintansa eteen tai peace-merkkejä heilutellen ja laulaen biisit aivan päin vittua. Kaapua lukuunottamatta kuvaus osui täysin yksiin sen kanssa, mitä mies teki Ilosaaren YleX-lavalla. Bändi soitti ensimmäisenä vaatimattomasti Attituden ja Sailin’ Onin, joiden jälkeen vuorossa olikin Jumalan musiikkia. Sitä helvetin rasittavaa dubbia, joka on käynyt tavallisen punkkarin tajunnan mutkalle vääntävää kaksintaistelua punkin kanssa Bad Brainsin musiikillisesta linjauksesta. Olisin ehkä niellyt settiin sijoitetut reggaesuvannot kakistelematta, koska tiesin niitä joka tapauksessa soitettavan, mutta… Koska muuten niin käsittämättömän hyvin virtuositeettinsa säilyttäneen bändin nokkamies ei kuitenkaan suostunut pitäytymään rauhallisemmassa ilmaisussa ainoastaan näiden biisien aikana vaan pilasi tolkuttoman energiset särökitarabiisitkin huokailemalla ensimmäisenkin levyn biiseihin improvisoimalla uusia melodioita, koko keikan seuraaminen oli lopulta hyvin turhauttavaa ja kirsikkana leivoksen päällä reggaebiisit vituttivat todella paljon. Lopputuloksena ehkä seitsemän ”oikeaa” biisiä, kolme loputonta reggaeta ja encorena I against I. Aargggh!

Eksentrisyydestä puheenollen, Killing Joken nokkamies Jaz Coleman ei ehkä hätkähdyttänyt Bad Brainsin jälkeen olemuksellaan niin paljon kuin olisi voinut. Kuitenkin miehen otsaansa sotkema maalitahra ja mustat silmämeikit yhdistettynä teatraalisen hulluun olemukseen oli välillä vaikuttavaa, välillä huvittavaa seurattavaa. Suomessa viimeksi -84 vieraillut monumentaalinen brittibändi soitti runsaasti tunnetuimpia biisejään. Koska en itse bändin sekopäisin fani ole koskaan ollut, en saavuttanut samanlaista hurmosta kuin moni Wardancen tahtiin nyrkkiään ilmaan lyönyt kuuntelija. Sen sijaan keskityin Geordie Walkerin hillityn ja verkkaisen kitaratyön seuraamiseen. Bändin soitto oli saumatonta, herkkää ja minimalistisen tyylikästä – vai aikuismaisen pökkelöä, goottilaiselle post-punkille leimallisen vaaratonta ja tylsää, päättäköön jokainen keikkaa seurannut itse. Killing Joken tuominen Suomeen oli todellinen kulttuuriteko joka tapauksessa.

Ennen Hynysen junttipartion ennättämistä päälavalle antamaan viimeistä voitelua kaljamarinoidulle festarikansalle, istuin jo autossa ja mietin koettua festivaalia. Mukaan ei tarttunut tajuntaan ikuisiksi ajoiksi porautuneita tähtihetkiä, joita Ilosaaresta on joskus muistoksi jäänyt, mutta tuoreessa muistissa oli nippu hyviä ja mielenkiintoisia keikkoja uusilta ja vanhemmilta tuttavuuksilta. Seuraavan kesän kattausta mielenkiinnolla odotellen.