Avainsana-arkisto: Torture Pulse

Metallikesän päättäjäiset – Jalometalli 2011

Suhteeni Jalometalliin on ollut hieman kompuroiva. Siellä on ollut aina mielenkiintoisia esiintyjiä, joita ei ole ollut mahdollista nähdä yhtään etelämpänä. Toisaalta pitkä matka Ouluun ja matkantekemisen hintavuus ovat toistaiseksi pitäneet minut etelässä, mutta tänä vuonna otin itseäni niskasta kiinni ja tein ensimmäisen matkani Ouluun. Jep, ei ole juuri pyöritty niillä leveysasteilla, mutta nytpä ei ollut varaa jättää Jalometallia välistä. Selitänpä miksi ei.

Saavuin paikalle myöhässä, mutta yhtä paljon myöhästyi myös päivän ensimmäinen esiintyjä Flamekin. Levyllä Flame ei ole minuun tehnyt sen suurempaa vaikutusta, eikä tämä keikka tuntunut bändinkään kannalta lähtevän parhaalla mahdollisella tavalla, kitaristilta kun lähti kieli vaihtoon jo heti alkumetreillä. Hieman tuli päätä kyllä nyökytettyä ja Jalometalli saatiin virallisesti avattua. Merging Flare olisi kiinnostanut, mutta onnettomien sattumusten takia Jalometalli joutui luopumaan tämänkertaisesta voimahevi-annostuksestaan ja kiinnittämään jälleen yhden thrash metal -koplan jo valmiiksi thrash-painotteiselle perjantaille. Helsinkiläinen Architorture vaikutti kyllä ihan mallikkaalta tapaukselta, vaikken muista kuulleeni bändistä koskaan halaistua sanaa. Soittivat Exodusia ja Slayeria coverina. Uusi demo (jota bändi kaupitteli melko edullisella ”kaksi kappaletta yhden hinnalla” -diilillä) on pihalla, mutta se nyt ei takaa tunnettuutta. Varsinkaan, jos allekirjoittanut ei seuraa metalliuutisointia ihan päivittäisellä tahdilla. Vokalistista tuli mieleen Paul Baloffin ja Aku Raaskan kiukkuinen äpärälapsi ja Oulusta poistuttuani repussani oli bändin demo. Se olikin sitten ainoa Jalometallin yhteydessä tehty levyostokseni (ja senkin teki kaveri!), myyntipöytä kun oli aika aneeminen.

Rässikekkerit jatkuivat hetken päästä päälavalla ruotsalaisen F.K.Ü.:n merkeissä. Itselleni bändi oli niinkin tuttu, että tiesin sen tehneen splitin Hiraxin kanssa. Ei siis kovinkaan vakaa pohja, eikä se musiikillisesti puhutellut niin paljoa että diskografia lähtisi samantien tilaukseen. F.K.Ü. oli kyllä hauska, olihan kaikilla jätkillä villapaidat, maalia nassuissa ja välispiikit olivat levottomia. Mutta jos itse biisit eivät jääneet mieleen, niin niiden nimet ainakin jäivät; Bus Bitch Die ja Moshaholics Anonymous käyköön esimerkeistä. Ja jotain höpinää siellä oli natsizombeistakin.

F.K.Ü.:n lopetettua marssin ainoan kerran pienen ulkolavan läheisyyteen koko viikonlopun aikana, jossa soitettiin tällä kertaa musiikkia joka ei nyt niin älyttömän kaukana ole roskametallista. Torture Pulse soitti death metallia perinteiseen ruotsalaiseen malliin, mitä nyt bändin toistaiseksi ainoa albumi ”Plague Poetry” oli mielestäni jopa tylsä. Paremmin bändi kyllä nyt livenä toimi, mielestäni jopa paremmin kuin F.K.U., eikä yhtyeen koruttomassa ilmaisussa ollut tilaa ylenpalttiselle huumorille tai villapaidoille. Tässä vaiheessa perjantai oli edennyt siihen pisteeseen että päälavalle asteli pian Napalm Death. Itsellenihän Nappis on ensimmäisiä ja sitä kautta tärkeimpiä äärimetallibändejä, joten siksi bändiä oli mukava seurata nytkin, vaikka Shane Embury kaljuuntuu väjäämättä ja Mark ”Barney” Greenway heilui osan keikasta sepalus auki. Äärioikeisto, järjestäytyneet uskonnot ja talouselämä saivat huutia, mutta Lontoon mellakoista ei tullut mitään statementtia. Hävisin kaverin kanssa lyödyn vedon aiheesta. ”You suffer – but why?”

Ei Nappiksen tylytyksen jälkeen Evildead tuntunut enää missään. Evildead ei sanonut nimenä oikeastaan mitään, ja vsta erään Lampaallekin kirjoittavan tyypin näytettyä mukaansa varaamat, Ed Repkan alunperin maalaamat levynkannet tiesin, mistä bändistä oli kysymys. Eipä ole kovin tuttu bändi minulle, enkä saanutkaan keikasta mitään irti. Toista maata oli sitten viime vuosien aikana yhä vähemmän kiinnostavaksi muuttunut Sepultura, ainakin mitä levytyksiin tulee. Kämäsen ”Dante XII”:n jälkeen en ole yhtyeen tekemisiä juuri seurannut, mitä nyt Igor Cavaleran lähtö tuli luonnollisesti havaittua. Livenä bändi vaikuttaisi olevan kuitenkin aivan toista maata. Keikka käyntiin Arisella ja turpaanveto alkoi. Derrick Green on kyllä kova äijä, jonka kanssa en alkaisi kättä vääntämään. Sitä paitsi onhan tuo korsto laulanut Sepulturassa pitempään kuin Max Cavalera. Unohtakaa jo ne primadonna-Cavalerat, uskoni Sepulturaan on palautunut.

Sepulturan jälkeen oli vielä kulttisuosikki Exhumed. Mitään odotuksia sitä kohtaan ei ollut, mutta jumalaare jos olisivat saaneet Repulsionin soittamaan niin olisin onnellinen mies! No, nyt siellä soitti Exhumed. Se oli oikein hyvää mättöä, mutta reilut puoli tuntia sitä riitti ja sitten alkoi kitaristi soittamaan minuuttien mittaista ynkkäsooloa, joka ei mitenkään sopinut yhteen hetki sitten kuullun ruputuksen kanssa. Ylimitoitetut kitarasoolot hiiteen minun grindistäni! Äänestin jaloillani ja lähdin sitten pois alueelta keräilemään voimia seuraavan päivän koitosta varten.

[flickrfeed photoset=72157627490898984]

Lauantai

Kahdeksi paikalle valuminen tuntui alunperin lähes mahdottomalta ajatukselta, mutta aina yhtä hölmösti nimetty Affenanmaan death metal-ihme Vorum kiinnosti. Spiikeittä vetivät ihan mojovan satsia vanhan koulun dödöä. Simppeliä, ja juuri siksi tappavaa. Vorum tekee homman jotenkin vaan kiinnostavammin kuin Torture Pulse, mutta en toisaalta jaksanut Vorumistakaan vielä pahemmin innostua kun edellisillan väsymys kalvoi vielä luissa ja ytimissä. Evil-Lÿnkin tuli tsekattua. Keikan aikana tosin jäin ihmettelemään perinnehevin vähyyttä tämän vuoden esiintyjälistalla. Evil-Lÿnin ohella sitä oli lauantaina tarjolla vain Ozin verran, perjantaina taas Tyranex voidaan jotenkin siihen kastiin laskea. Kiva, kun on olemassa metallia laulavia naisvokalisteja, jotka muistuttavat enemmän Doroa kuin Tarja Turusta.

Evil-Lÿn päätyi kuitenkin välipalaksi, sillä seuraavaksi soitti kaksi sellaista bändiä joita olen diggaillut, mutta jotka olivat kuopattuja tutustuessani niihin. Mitkään comebackit eivät näyttäneet silloin lainkaan todennäköisiltä, joten en uskonut näkeväni niitä ikinä. Ensimmäinen bändi oli siis alunperin kuusamolainen mutta sittemmin vähän joka puolelle levinnyt, tiettävästi maailman ainoa porometalliksi thrashiaan kutsuva A.R.G.. ”Entrance” on minulle samanarvoinen Stonen levyjen kanssa, joten osasin antaa tälle vanhojen patujen toiselle reunion-keikalle arvoa. The Ultimate Entrance -intron soidessa fiilikset olivat jotakuinkin samat kuin ensimmäistä kertaa ”Entrancea” kuunnellessa. Nämä poromiehet soittivat aikoinaan rankinta thrashia mitä suomenniemellä siihen mennessä oli kuultu, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä ja näin ollen A.R.G. ei ollut sitä Jalometallin raskainta antia. Mutta eipä sen tarvinnutkaan. Settiin kuului myös itseoikeutetusti Massey Ferguson mutta myös Death- ja Neil Young -coverit. Ihan loppuun asti porometalli ei kuulostanut niin ihmeelliseltä, että olisin voinut sanoa olleeni täysin tyytyväinen.

Toinen tapaus oli taas Nakkilan ihme Oz, jonka reunion näytti joskus vieläkin epätodennäköisemmältä kuin A.R.G.:n kohdalla. Siellähän he olivat, herrat De Martini, C. Blade ja Ruffneck, parin ruotsalaiskitaristin vahvistamina. Ape ei ole enää mikään tiikeri, vaan muistuttaa enemmän sitä pönäkkää perheenisää joka tulee aina marketissa vastaan lenkkimakkarapaketti toisessa kädessä ja kaljakoppa toisessa. Ja basisti taas soittaa päivätöikseen ssä. Aika ei ole kohdellut tätä bändiä tosiaankaan hellästi. Nykypäivänä jo esiintyjänimien käyttäminen voidaan mieltää korniksi ja bändin vanhojen promokuvien katselu voi aiheuttaa hirnahduksia. Sitä tosin aiheuttivat uudet paidatkin, jollainen minun itsenikin oli aivan pakko ostaa garderoobini koristeeksi. Itse biiseissä ei tosin mielestäni ollut mitään naurettavaa. Search Lights, Turn the Cross Upside Down, Gambler ja Fire in the Brain ovat sellaisia biisejä, joita voi tosiaan kutsua alan rautaisiksi (!) mutta unohdetuiksi klassikoiksi. Mukavahan ne oli kuulla.

Seuraavaksi esiintynyt Evile ei tosin jaksanut kiinnostaa senkään vertaa, vaikka seurasin koko keikan paremman tekemisen puutteesta. Olihan siinä hetkensä, mutta ei herättänyt intohimoja. Grand Magus ei kuljettanut ihan hurmokseen asti, mutta oli kuitenkin mielenkiintoisempi tapaus kuin Evile. Ruotsalaisyhtyeen uusin levy ”Hammer of the North” ei ihan vastannut odotuksiani, mutta Grand Magus nostatti itselläni Jalometallin sellaiseen nousuun että siitä oli hankala toipua. Jalometallin lauantaipäivä sisälsi runsaasti tärppejä ja kohokohtia, ja ainakin Entombed oli yksi niistä. Keikka ei ollut mielestäni kovempi kuin edellinen näkemäni veto Tuskassa 2008, mutta ei kyllä heikompikaan. Settilista oli yllätyksetön, mutta toimiva. Revel in Flesh, Out of Hand ja Chief Rebel Angel ovat takuuvarmoja hittejä, jotka saivat ainakin minun pääni nyökkäilemään hyväksyvästi. Rumaa musiikkia ja rumia miehiä, varsinkin vanha kehno Lars-Göran Petrov, jolla tuntui olevan varsin mukavaa lavalla. Ja takaisin sisätiloihin, jossa eräänlaisen rituaalin aloitti Nifelheim, tuo verraton black metal -kopla, jonka lava-asuihin kuuluu enemmän metallia kuin kymmeneen Trabanttiin yhteensä. Jos Entombedin jätkät olivat rumia, niin Nifelheimin hardrock-veljekset soittokavereidensa kanssa ne vasta rumia olivatkin. Mutta koska metalli on edes ollut kauniiden ihmisten musiikkia? Nifelheimin levyjä en omista yhtäkään, mutta livenä bändi on varsin viihdyttävä. Oikeastaan aivan saatanan viihdyttävä.

Myös Sodom oli vanha tuttu, Tuskasta 2006. Silloin bändi ei lievästi sanoen vastannut odotuksia, mutta tämä keikka oli sitä paljon parempi. Turhat Motörhead-coverit oli heivattu hiivattiin ja setti olikin täynnä Blasphemerin, Agent Orangen, Outbreak of Evilin ja tietysti Ausgebombtin kaltaisia klassikoita, unohtamatta uudempia In War and Piecesia, M-16:ta ja City of Godia. Sodom tekee onnelliseksi, ei valittamsita settilistassa. Bernemann – joka näyttää vuosi vuodelta yhä enemmän Studio Julmahuvin Die Kühe-sketsin Berneriltä – oli helisemässä kitaransa kanssa ja roudari nähtiinkin lavalla monta kertaa. Keikka kärsi muutenkin hieman sotkuisuudesta, moni riffi kun puuroutui aika pahasti vaikka Bernemannin soitto on hyvinkin sävykästä. Vai seisoskelinko väärässä paikassa?

Tämänvuotisen Jalometallin sai pistää päätökseen todennäköisesti viimeistä Suomen keikkaansa vetävä Cathedral. Siinä oli lopullisuuden tuntua jos missä. Omistan joitakin Cathedralin levyjä, mutta kopioni ”The Garden of Unearthly Delights” -levystä tuoksuu yhä omenalle. En ole varsinaisesti pitänyt Cathedralia elämää suurempana yhtyeenä, mutta sisälavalla massiivista ulosantiaan esitellyt Cathedral oli välillä jotain suurta. Silti oli mukava kuulla Hopkins (The Witchfinder General) ja itselleni yllärinä tullut Ebony Tears. Tunnelma oli jopa messuava, se oli hyvä päätös omalla kohdallani poikkeuksellisen intensiiviselle festivaalikesälle. Katsotaan, päätetäänkö myös ensi kesä Oulussa.

[flickrfeed photoset=72157627366601427]