Avainsana-arkisto: Torture Killer

Torture Killer – Phobia

Ehkäpä Suomen kuuluisimman brutaalia death metallia soittavan yhtyeen, Torture Killerin neljäs täyspitkä, ”Phobia” on julkaistu vihdoin useamman vuoden odotuksen jälkeen. 2012 ilmestynyt ”I Chose Death” -EP oli vahva esitys, mutta nyt TK palaa mielestäni kovempana kuin koskaan.

Yhtyeen pääpirun paikka on kokenut muutoksen tuulia, aluksi sisään marssi ex-Cannibal Corpse -vokalisti Chris Barnes (joka muuten esiintyy vierailevana artistina levyllä), Barnesin lähdettyä Juri Sallinen ja viimeisimpänä edellisellä EP:llä mukaan tullut Pessi Haltsonen. Kuuluisista nimistä huolimatta pidän nykyistä laulajaa todella lahjakkaana ja juuri Torture Killerille sopivimpana. Kansitaide on synkän yksinkertainen, miksaus on tehty veitsentarkasti oikein… Ainostaan promolevyn ulkoasu, joka muistuttaa 15-vuotiaan warettajan polttamaa cd-levyä, jäi kalvaamaan. Levy-yhtiö voisi tässä kohtaa hieman antaa budjetista periksi.

Nopeat ja hitaat kappaleet vaihtelevat vuorotellen, esim. Book of the Dying World on iskevä kipale, vaikka yhtyeen normaalista nopeasta tahdista poikkeaakin. Levy muistuttaa hitaudessaan (normaaliin tuplabasari-tyyliin verraten) kiinalaista vesikidutusta mutta tuo esiin matalien kitarariffien painostavan tunnelman, jonka useat deathbändit unohtavat. Lätty on omiaan kiduttamaan, esim. kolmas ja neljäs raita ovat aivan varmasti tähänastisen Torture Killerin parhaimpia biisejä. Await His Third Arrival on demoninen, piinaava kappale, Written In Blood on levyn parhaimmistoa taustalla vinkuvien kitarariffiensä takia, ne tuovat brutaalin laulun tueksi verisen korsetin, josta kuuntelija pystyy ammentamaan koko levyn hienouden. Myös Cannibal Corpselta vahvasti kalskahtava Faces Of My Victims toimii, riffit iskevät ja livebiisinä tämä on omiaan tappamaan.

Niin, tässä on suomalaista death metallia parhaimmillaan, mutta miksi? Torture Killerin tyyli levyllä on simppelin brutaali, se tuo uutta näkökulmaa koko yhtyeen aikaisempaan uraan ja tekee kaiken aiemmin tehdyn vielä paremmin kuin ennen. Levy on helppo kuunnella läpi, se on samaan aikaan äärimmäinen mutta svengaava tekele. Vaikeasti sanoin selitettävissä oleva levy, joka aukeaa vasta kuudennella kuuntelukerralla, mutta on uudelleenkuunteluidenkin jälkeen yksi vuoden parhaista suomalaisista levytyksistä.

[youtube url=a-Fn1jEhlHY]

Tuska Open Air 2.-4.7.2010

Perjantai 2.7.2010

Ilmeisesti viimeinen Kaisaniemessä juhlittava Tuska sujui nimensä mukaisesti tuskaisen kuumissa merkeissä. Tosin, tyhmäähän se olisi Suomen lyhyen ja kylmän kesän aikana auringonpaisteesta valittaa; onnistunut ajankohta festivaalilla, ei voi muuta sanoa. Enpä näet muista hajanaisen Tuska-historiani aikana kertaakaan kärsineeni huonoista ilmoista! Aika hyvin. Sisäänpääsy sen sijaan ei sujunut hyvin; jos Sauna Open Airissa ”hivenen” jonotettiin, sai Tuskassa jonottaa vielä melkein tuplasti enemmän. Näin ollen Testament menikin kokonaisuudessaan ohi jonossa seisoessa. Aivan helvetin harmillista! Bändi oli nimittäin toukokuussa aika hemmetin tiukassa iskussa ja odotin innolla revanssia. Sen verta sain välispiikeistä selvää, että ainakin Practice What You Preach soitettiin tällä kertaa. Toukokuussa eivät Bay Arean veteraanit näin tehneet. Toisin sanoen, settilistaa oli siis muokattu varsin mukavasti, mikä tietysti lisäsi harmistustani entisestään. No, toukokuussa setissä olleet ja nyt uupuneet Souls Of Black ja True Believer sentään lohduttivat.

Obituary

Sivulavoilla soittaneet Insomnium ja Rytmihäiriö saivat tehdä aikataulussani tilaa syömiselle. Tarottia sen sijaan odottelin ristiriitaisin fiiliksin; pari kohtalaista, mutta settilistaltaan huonohkoa vetoa tänä vuonna nähneenä valmistauduin lievään pettymykseen. Lievä jäi tosin kauaksi siitä järjettömästi pettymyksestä minkä Kuopion kuorosot… anteeksi hevipioneerit tarjoilivat. Koko kansan hevi-Marco marssitti lavalle nimittäin bändinsä lisäksi kuoronsa. Okei, oli kuorosodasta mitä tahansa mieltä niin tosiasia on se, että ei se kuoro kyllä mitään lisäarvoa esiintymiseen tuonut. Päinvastoin; settiä oli entisestään rukattu vastaamaan paremmin kuoron tarpeita eli suomeksi sanottuna kovin oli tylsää. Kuoro huitsin helvettiin ja Pyre Of Godsin pyrot vaikka Breathing Fire -biisiin, niin johan ois ollut edes kerta luokkaa kovempi meno. Parhaimmillaan Tarot oli Satan Is Deadin kaltaisten rivakampien vetojen aikana, mutta itse en onnistunut niissä kyllä kuoron panosta juurikaan kuulemaan. Aika kuvaavaa on se, että yhtäkään positiivista kommenttia en kuorolla vahvistetusta Tarotista kuullut.

settilista: Sleep In the Dark / I Walk Forever / Satan Is Dead / Crows Fly Back / Tides / Calling Down The Rain / Hell Knows / Pyre Of Gods / Rider Of The Last Day / Traitor

Perjantain tanssimusiikkiannista vastasi, Devinin tapaan Tuskassa tuplakeikat urakoinut, Peter Tägtgren Pain-yhtyeensä kera. Festivaalin almost nimikkobändi sai paikoin melko hyvän vastaanoton, mutta välillä oli vähän tahmeampaa; veikkaisin että  nuorempaa polvea, etenkin miespuolista semmoista, kiinnosti erityisesti laaja ja laadukas death metal tarjonta, minkä vuoksi meno ei yltynyt Painin aikana hirveän hillittömäksi. Hitit, kuten End Of The Line sekä encoreksi säästetyt Same Old Song ja soittoäänialoitus Shut Your Mouth, saivat kyllä hivenen tavallista naisvoittoisemman yleisön hyppimään erittäin riemukkaasti. Pain oli mukavaa vaihtelua ja osoitti festivaalinjärjestäjältä oivaa pelisilmää lähes kaksi yhden hinnalla tyylisenä ratkaisuna; toivonkin, että järjestäjät venyvät samaan myös siinä vaiheessa kun King Diamond vihdoin saadaan Tuskaan, vink vink.

Satyr

Satyricon, tuo black metallin Popeda, veti aika perussetin niin hyvässä kuin pahassa; kyllähän yhtyeen riitasointurokki potkii parhaillaan varsin mallikkaasti, mutta livenä bändi on vain mielestäni tylsä. Satyria on toki aina mukava seurata. Mieshän on sliipattuine hiuksineen kuin mikäkin arvoautokauppias, mutta jokseenkin pirullisella tavalla. Watain on mielestäni osuva vastakohta, tyypit eivät ainoastaan näytä paljon pahemmilta vaan he myös haisevat paljon pahemmalta. Silti, Satyrin olemuksessa jollain tapaa tiivistyy eräänlainen satanistinen hedonismi. Voin vaan kuvitella kuinka kaveri hekottelee koko matkan pankkiin samalla kuin tuorein tekele jyrää Norjan albumilistan kärkisijoilla. Not my cup of tea. Festarin järjestäjille täytyy kyllä nostaa hattua, siitä että ilmeisesti Satyricon soitti tänä vuonna ainoastaan 2 keikkaa; molemmat Helsingissä. Toisaalta taas Helmikuussa FME:ssä vierailleen Satyriconin tilalla olisi voinut olla myös joku huomattavasti harvemmin Suomessa keikkaileva tapaus. No, oikeastaan sama pätee aika moneen sekä Tuskassa että FME:ssä konsertoineeseen bändiin, erityisesti kotimaisiin joiden näkemiseen tarjoutuu yleensä vuoden mittaan useita mahdollisuuksia.

settilista: Repined Bastard Nation / The Wolfpack / Now, Diabolical / Black Crow On A Tombstone / Filthgrinder / Du Som Hater Gud / The Rite Of Our Cross / The Pentagram Burns / Die By My Hand / Fuel For Hatred / K.I.N.G. / Mother North

Satyriconin jälkeen kaikki päivän aikana nauttimani keinotekoinen itseluottamus ja nestemäinen sosiaalisuus alkoivat tehdä vääjäämätöntä työtään ja Obituary menikin pitkälti erinäisten tuttavien kanssa paskaa jauhaessa. Mikä on toki harmi, vaikka Obituary ei death metallin saralla omiin suosikkeihini lukeudukaan. Vaikka kyllähän se niin on että festareille mennään myös sen paskan jauhamisen ja tuttujen näkemisen vuoksi. No, Ziltoid-spektaakkeli meni samassa rytäkässä täysin ohi. Sen verta kyseiseen lättyyn tutustuin, että eihän se musiikillisesti iskenyt yhtään. Mutta shown olisin todella halunnut nähdä. Voin sanoa, että kyllä hivenen vitutti kun tajusin asian laidan; lähes yhtä paljon kun aikoinani missatessani Nasty Ronnien ’telkkarin-hajoitus-otsaa-vasten’ -episodin. Youtube-tsekkaus jälkeenpäin osoitti Ziltoidin kyllä varsin huumorintajuiseksi ja rääväsuiseksi avaruusolennoksi.

Devin Townsend

Perjantain kuvagalleria

Lauantai 3.7.2010

Saavuin alueella parahiksi tsekkaamaan kotimaisen death metallin itä-länsi ottelun eli jostain kumman syystä päällekkäin ajoitetut Sotajumala– ja Torture Killer -keikat. Vertailun vuoksi tsekkasin bändit aika lailla fifty/fifty ja tulin siihen lopputulokseen, että kyllä englanninkielinen ulosanti ja järjetön groove siivitti tällä kertaa Torture Killerin allekirjoittaneen mielestä niukkaan voittoon. Sotajumalalle kuitenkin erityismaininta riehakkaimmasta Sue-teltassa näkemästäni mosh-pitistä. No, Nilen aikana olin tosin niin sivussa että en nähnyt kunnolla kuinka riehakasta meininki oli, mutta tuskin se Sotajumalan wall-of-deathia päihitti.

Peter Tägtgren, Hypocrisy

”Like a good friend of mine, Abbath, said, Fuck the sun!” totesi hyväntuulinen Peter Tägtgren Hypocrisyn paahtaessa täydessä auringonpaisteessa. Hyväntuuliselta vaikutti myös yleisö ja ihmekös tuo; Hypocrisy tarjoili tunnin verran uutta ja vanhaa varsin maukkaalla sekoitussuhteella. Osculum Obscenum ja Killing Art varmistivat sen että ainakin allekirjoittanut viihtyi.

settilista: Fractured Millenium / Weed Out The Weak / Eraser / Pleasure Of Molestation / Osculum Obscenum / A Coming Race / Adjusting The Sun / Let the Knife Do the Talking / Killing Art / Fire In The Sky / Warpath / Roswell 47

Omalta osaltani lauantain ja kenties koko viikonlopun odotetuin artisti, Overkill, veti sen verta rautaisen setin että oksat pois! Overkillin setissä oli tasan kaksi huonoa puolta; 1) se oli liian lyhyt ja 2) se oli päällekkäin Bloodbathin vastaavan kanssa. Vajaa tunti pelkkiä hittejä jätti naamalle leveän virneen ja niskaan pakottavan jumituksen. Vaikka Tuska kasvaisikin ensi vuonna, niin ainakin minä toivon ettei Overkillin tapaisia helmiä vaihdeta suurempien massojen toivossa vaikkapa Rammsteiniin. Tänäkin vuonna festivaalin ehdottomasti kiinnostavinta antia olivat aavistuksen pienempää porukkaa puhuttelevat, mutta harvoin Suomessa nähdyt Overkill, Bloodbath ja Crowbar. Tällaisia lisää.

settilista: The Green And Black / Rotten To the Core / Wrecking Crew / Hello From The Gutter / Coma / Hammerhead / Ironbound / In Union We Stand / Elimination / Fuck You – Overkill (Motörhead)  – Fuck You reprise

Overkill

Devin urakoi Tägtgrenin tapaan oikein kunnolla palkkansa eteen ja lauantaina olikin vuorossa Devin Townsend Projectin veto. Ei liene mikään yllätys, että DVP:n materiaali oli allekirjoittaneella entuudestaan aivan yhtä outoa kuin Ziltoid-matskukin. No, keikan seuraaminen olikin sitten sen mukaista. Hauskassa kalastushatussa lavalla pyörinyt Devin kyllä vakuutti hyväntuulisuudellaan; jos Immortalia aikoinaan suorastaan ketutti auringonpaiste näytti Kanadan luova hullu nauttivan helteestä oikein tosissaan. Vaikeahan DVP:n keikkaa on arvioida kun ei materiaalia tunne, mutta mututuntumalla veikkaisin fanien keikasta kovasti nauttineen.

Kamelot ei napannut pätkääkään; videobiisit olen youtubesta useasti tsekannut, mutta bändin mahtipontinen ja harvinaisen kliininen progepoweri ei vaan meikäläistä miellytä. Myös bändin solisti Roy Khan onnistuu jostain syystä ärsyttämään allekirjoittanutta olemuksellaan; mielestäni Khan on vähän kuin Ripper Owens, eli omaa mahtavan äänen eikä tippaakaan karismaa. Tai oikeastaan Khan on vielä pahempi tapaus kuin Ripper. Niinpä päätinkin lainata Monty Pythonia; On second thought, let’s not go to Kamelot. It is a silly place. Eli siirryin toisaalle. Tuttujen kanssa paskanjauhannaksihan se sitten meni, joten myös Survivors Zero meni osittain ohi. No, kuulin sentään bändin People Of The Lie Kreator-coveroinnin.

Nevermoren headliner-statuksesta voidaan olla montaa mieltä. Itse olen sitä mieltä ettei Nervemore ole aivan pääesiintyjä-kaliiberia ja samaa mieltä näytti olevan myös osa Tuska-yleisöstä; melko tasaisesti näytti ihmisiä nimittäin alueelta ulos valuvan Nevermoren aikana. No, toisaalta täytyy myöntää ettei Tuska tänä(kään) vuonna tarjonnut esimerkiksi power metal diggareille läheskään yhtä tuhtia kattausta kuin death metal jannuille, joten Kamelot ja Nevermore olivat varmasti osalle erittäin tervetullut lisä Tuska-kattaukseen.

Lauantain kuvagalleria

Sunnuntai 4.7.2010

Blackie

Sunnuntaina kohtasin melkoisia käynnistymisvaikeuksia. Railakas lauantai-ilta oli jättänyt melkoisen nihilistisen krapulan. Lisäksi renksuhousujen, värikkäiden festarihattujen, humalaisten, ylipainoisten ja alipukeutuneiden naisten sekä mahaansa tussilla 666 piirtäneiden esi-teinien yms. yliannostus lisäsi olotilaani oman misantrooppisen lisänsä. Ei missään määrin voittava yhdistelmä. No, eihän siinä silti auttanut muu kuin lähteä auringonpaisteeseen kärsimään.

Päälavan sunnuntain ensimmäinen orkesteri eli W.A.S.P. oli jälleen kovassa vedossa. Toistan pahasti itseäni, mutta ainoa ongelma oli jälleen kerran miljoonaan kertaan kuultu settilista. Ainoat muutokset sitten edellisen kohtaamisemme olivat hiukan harvinaisempien biisien (Arena Of Pleasure, The Headless Children) pois pudottaminen. Toisaalta, eihän W.A.S.P:in hittikimaran toimivuutta käy kiistäminen ja kun vielä festarivedosta oli kuitenkin kyse, niin ymmärtäähän sen.

settilista: On Your Knees / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Babylon’s Burning / Wild Child / Hellion – I Don’t Need No Doctor – Scream Until You Like It (medley) / Chainsaw Charlie / The Idol / I Wanna Be Somebody

Cannibal Corpse näytti pääalavalla death metal diggareille kaapin paikan. Enkä nyt ainoastaan puhu Corpsegrinderin koordinaateista lavalla. Brutaalia, nopeaa ja aivan helvetin tiukkaa soitantoa nykyisiltä Floridalaisilta. Etenkin ex-Nevermore vinguttaja Pat O’Brien pisteli siihen malliin, että oman kitaran pilkkominen polttopuiksi tuli väkisinkin mieleen. Cannibal Corpselle vielä pisteet siitä, että yhtye vaihtelee mukavasti settilistaansa kiertueiden välillä; neljäs kerta kun yhtyeen näen ja jälleen tuli muutama yllätys, joista maukkaimpana ehdottomasti debyytin Scattered Remains, Splattered Brains. Ja nähtiinpä Corpsen aikana myös viikonlopun kookkain pitti; Hammer Smashed Tuska!!!

George 'Corpsegrinder' Fisher

settilista: Scalding Hail / Unleashing The Bloodthristy / Savage Butchery / Sentenced To Burn / Wretched Spawn / I Will Kill / Scattered Remains, Splattered Brains / Make Them Suffer / Priests Of Sodom / Staring Through The Eyes Of The Dead / Devoured By Vermin / Skull Full Of Maggots / Hammer Smashed Face / Stripped, Raped And Strangled

Nile on jostakin syystä jäänyt meikäläisellä suhteellisen vähäiselle kuuntelulle, joten en saanut ihan täysiä tehoja irti yhtyeen muuten kyllä laadukkaasta live-annista. No, ainakin ”Ithyphallic” täytyy ottaa Tuska-vedon pohjalta testiin. Karl Sanders ja Dallas Toler-Wade ovat ainakin levyillään käyttäneet toisinaan sangen eksoottisia kielisoittimia (The Metal Kult interview @ youtube), joten yritin kovasti kurkotella nähdäkseni millaisella arsenaalilla äijät operoivat, mutta Deanin peruskuusikieliset näytti käytössä olevan. Ulosantia ei voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan kuvailla samalla perus-adjektiivilla. Nile oli oiva esimerkki nykyisen festivaalialueen miinuspuolista; Nilen aikana toisen telttalavan ympäristö oli aivan järjettömän tukossa. No, se tosiasia että samaan aikaan soittanut death core yhtye [amatory] veti puolityhjälle teltalle varmasti lisäsi osaltaan tungosta toisen teltan ympäristössä.

Harvinaisen hyväntuulinen Mustaine ja Megadeth astelivat päälavalle niputtamaan festivaalit pakettiin tältä vuodelta. Ja tuloksena oli pisin ja ehdottomasti monipuolisin näkemäni Megadeth-keikka. Toiset kaksi ovat tosin olleet lämmittelyvetoja. ”Rust In Peace” -albumia ei Kaisaniemessä kuultu kokonaisuudessaan, mutta Tornado Of Souls henkilökohtaisena suosikkina lämmitti kuitenkin mieltä. Dawn Patrolin jälkeen moni näytti odottavan Rust In Peace… Polarista, joten Trust taisi olla keikan pahin pettymys monille. Muuten mukavan monipuolinen settilista kyllä toimi hienosti. Jonkinnäköisenä symbolisena eleenä Mustaine aloitti keikan valkoisessa t-paidassa ja valkoisissa rannehikinauhoissa, mutta asustus vaihtui jossain vaiheessa settiä mustaan t-paitaan ja mustiin rannehikinauhoihin; jännä yksityiskohta. Megadeth oli hyvässä vedossa ja kiistaton pääesiintyjä; etenkin Chris Broderick on petrannut paljon, esim. Priest Feastin aikaan kaveri vielä tuijotteli puoliujosti kenkiinsä, mutta nyt meno oli jo huomattavasti luontevampaa.

Sabbath-intro / Wake Up Dead / In My Darkest Hour / Headcrusher / Skin o’ My Teeth / Holy Wars… The Punishment Due / Hangar 18 / Five Magics / Poison Was The Cure / Tornado Of Souls / Dawn Patrol / Trust / Angry Again / A Tout Le Monde / Sweating Bullets / symphony of Destruction / Peace Sells – Holy Wars reprise

Dave Mustaine

Kokonaisuutena Tuska oli varsin onnistunut. Samat ongelmathan Tuskaa tuntuvat vaivaavan vuodesta toiseen, eli suhteellisen ahdas eikä mitenkään järjettömän viihtyisä alue ja harvinaisen surkeat sapuskat. Toisaalta alueen sijainti on passeli ja makkaralla pärjää pari päivää. Paljon porua aiheuttaneet vessajonot ja lokit, eivät allekirjoittanutta sen sijaan häirinneet. Plussaa varsin hyvästä bändikattauksesta; ja vaikka Devin ja Satyricon eivät meikäläiselle kolahdakaan, todistavat nuo exclusive-vedot, että Tuska on kovaa valuuttaa festarimarkkinoilla. Toivotaan että linja jatkuu samanlaisena myös jatkossa, vaikka festivaali ja alue kasvaisivatkin; Overkillin ja Anvilin tapaiset festivaalivieraat hakkaavat kiinnostavuudessa mennen tullen monet suuremmat, mutta Suomessa usein vierailevat yhtyeet.

Sunnuntain kuvagalleria

Torture Killer – Sewers

Tortun kohdalla on vaikea lähteä liikkeelle kirjoittamiseen, koska yritän jo heti kättelyssä karsia fanimomentin pois edes jollain tasolla ja miettiä, mitä kaikkia osa-alueita haluan bändin uusimman tuotoksen kohdalla hehkuttaa. Lähdetään nyt siitä liikkeelle, että kyseessä on kokonaisteoksena paras suomalaisen, tai ehkä jopa minkään maalaisen bändin julkaisema deathmetal-kiekko mitä tulee ainakaan muutamaan vuoteen mieleen.

”Sewers” sisältää kahdeksan murhaavaa kuolonmetalli-palaa jotka kaahataan enimmäkseen keskitempolla tai hitaammilla vaihteilla läpi tykittäen samalla suolet solmuun vääntäviä kirveen lailla päähän jääviä riffejä, konekivääritulituksen tarkkaa ja tappavaa todella tyylikästä rumpalointia, sekä kurkkua silpovaa viemäriörinää – juuri sitä mitä deathmetallin vokalisoinnin kuuluukin olla. En voisi enempää arvostaa Juri Sallisen vokaalisia ansioita, nimittäin se murhaavuus ja mataluus millä hän kuolettavat riiminsä ja säkeensä pihalle räkii, jättää monet huutajat, rääkyjät ja ties mitkä pilipali-ähisijät kauas taakseen. Näihin mestarillisiin vokaaleihin yhdistettynä sairaat ja oikeaa aihepiiriä käsittelevät sanoitukset, jo edellä mainitsemani parhainta parhautta metallin saralla edustavat riffit ja kipeän tyylikäs rumputyöskentely tekevät tästä pläjäyksestä välittömän suomalaisen deathmetallin klassikon, minkä arvo varmasti säilyy muiden Tortun kiekkojen ohella vuodesta toiseen. Soundipolitiikkakin palvelee tarkoitustaan todella hienosti ja se pieni onttous, mistä aiempi Swarm!-albumi kärsi, loistaa poissaolollaan.

Tämä arvio on kirjoitettu Torture Killerin keikan jälkimainingeissä parannellessani seuraavana päivänä krapulaa kuuntelemalla jo kolmatta kertaa kiekkoa läpi.

Torture Killer

Suomen deathmetallin ykkösjyrä, eli Torture Killer, käväisi jonkin aikaa sitten Lahdessa keikalla. Loistavasta keikasta innostuneena päätin kysäistä ukoilta, liikenisikö Samperille pientä haastista. Äijien tähän suostuttua tein pienen listan kysymyksiä koskien Torttua ja Suomen death metallin tilaa yleensä. Kysymyksiin vastaili kitaristi Laine ja tässä tulevat vastaukset.

Ok, kertokaa alkuun miten bändi sai alkunsa ja mikä ajaa miehiä vääntämään vanhaa kunnon keskitempo deathmetallia?

Tossa 2002 alussa alettiin hengailemaan meidän yhteisellä treeniksellä viikonloppuisin lähinnä aikaa tappaen, kaljaa hörppien ja omia vanhoja SFU ja Obituary suosikkeja soitellen. Kaikki meidän muut sen aikaiset bändit pitivät jonkinsortin hiljaiseloa siihen aikaan joten aikaa jäi tälläiselle hauskanpidolle. Joka viikonlopuksi opeteltiin pari uutta biisiä ja aika pian me osattiin soittaa suurin osa noista meidän suosikkibiiseistä. Kesällä 2002 eräs meidän tuttu järjesti Kaaos 3 -tapahtuman täällä turussa ja pyysi meitä sinne soittamaan juuri noita covereita, silloin valittiin luontevasti Torture Killer nimeksi – SFU:n biisejä kun siellä soitettiin. Deathmetal on mulle täysin ylivoimainen tyylilaji josta nautin eniten ja sen takiahan me tätä tehdään.

Ensimmäinen lätty on nyt ollut jo jonkun aikaa pihalla ja toinen pitkälle valmisteltu. Kuinka levytyssopimus alun perin syntyi ja millaista on ollut ekan lätyn palaute?

Edellä mainitsemani cover keikan jälkeen päätettiin tehdä muutama oma biisi ja kun meillä oli siinä 4-5 omaa biisiä valmiina ehdotin että kirjoitetaan levyllinen biisejä jotka julkaistaan oman levy-yhtiöni, Severe Musicin kautta. Tammikuussa 2003 käytiin studiolla ja muutama viikko sen jälkeen ja biisejä kuunneltuamme päätettiin koittaa onnea muutamalla promolla. Karmageddon Media hollannista innostui biiseistä sen verran että sopimus niitten kanssa tehtiin. Levy tuli ulos 2003/2004 vaihteessa ja tässä sitä nyt ollaan. Palautehan nyt on ollut ihan laidasta laitaan, välillä lytätty paskaksi kuin ruotsalaisten sotasaavutukset – välillä hehkutettu laajakaista pornon jälkeen parhaimmaksi ajanvietteeksi.

Millainen tokasta kokopitkästä tulee ja mikä on laulajan vaihtumisen vaikutus sillä?

Siitä tulee erittäin hyvä. Ekan levyn biisit kirjoitettiin aika nopeassa ajassa lähes spontaanisti turhia miettimättä, kun nyt taas lähes kaikkeen on uhrattu aikaa ihan eritavalla. Jonkin aikaa tätä tyyliä nyt tehneenä luonnollisesti oppii uutta vaikkei tässä mitään pyörää ollakaan uudestaan keksimässä. Eka levy on mun mielestä edelleen hyvä – siinä on paljon hyviä ideoita mukana. Ollaan sitten niitä yritetty jalostaa/parannella ja omasta mielestä siinä ollaan onnistuttu. Laulajan vaihdokset ei meidän tyyliin ole vaikuttanut pätkääkään, enemmän sillä oli vaikutusta uuden levyn nauhoitus aikatauluun.

Voitaisiinko jonkun verran ruotia laulajan vaihdosta? Miksi moinen tapahtui ja mikä on uuden laulajan vaikutus bändiin?

Tämä asia on meidän kohdalta nyt ruodittu loppuun, mutta lyhyesti sanottuna: yksi ihminen ei tullut toimeen neljän kanssa, eikä neljä tullut toimeen yhden. Tämä oli täysin väistämätön tilanne joka olisi ollut joka tapauksessa edessä ennemmin tai myöhemmin ja voin vain vakuuttaa etteivät asiat ole koskaan olleet paremmin Torture Killerin leirissä. Uusi laulaja tulee vaikuttamaan bändiin todella paljon. Eiköhän se asia selvinne muillekin tässä ensivuoden kuluessa.

Mikä on mielestänne deathmetallin tila Suomessa tällä hetkellä ja kuinka mielekkääksi itse koette rehellisen deathin soittamisen?

No mennyt vuosihan piti sisällään kaksi valitettavaa tapausta, eli Deepredin ja Tornin hajoamiset ja kyllähän siinä lähti aikamoiset syömähampaat suomalaiselta death metallilta. Onhan meillä edelleen Sotajumala, Demigod, Slugathor ja Kataplexia pitämässä elämää yllä mutta suoraan sanoen mua ei haittaisi vaikka se vesuri heiluisi ihan jossain muualla kuin death metal bändien ympärillä. Onhan meillä siis muitakin bändejä noitten lisäksi, mutta itse pidän noita tällä hetkellä vahvimpina ja toimivimpina bändeinä. Ei mun mielestä suomessa ole ikinä ollut sen suurempaa nostetta tälle tyylille joskus 90 -luvun alun jälkeen joten kaitpa tämä tilanne on jo vakiintunut enkä mä nyt kauheasti vaivaa päätäni sillä. Niin kuin tossa aiemmin totesin, tämä on ainoa tyyli jota haluan soittaa eikä soittotaidot paljoon muuhun sitä paitsi riittäisikään.

Ymmärtääkseni Torture Killerin soittajilla on runsaasti muitakin bändejä. Kuinka tärkeä projekti TK on muiden joukossa teille?

No joo niitä on ollut, mutta ne muut bändit on tossa puolittunut juuri noitten Tornin ja Deepredin hajoamisten jälkeen jossa molemmat Latvala ja Karppinen soittivat. Samoin Adramelech jossa itse soitin taitaa olla menneen talven lumia ainakin omalta osaltani joten kyllä Torture Killer taitaa tällä hetkellä olla pääbändi kaikille. Latvala tosin soittaa vielä Demigodissa ja Karppinen Funeral Feastissa mutta koska noi sijaitsee muualla kuin turussa niin kaitpa tämä nyt sitten on se aktiivisin bändi meille.

Torture killerin terveiset Samperin lukijoille ja vapaa sana…?

Kuunnelkaa torttua.

Torture Killer – For Maggots to Devour

”Muista objektiivisuus!”, huusi päätoimittaja minulle, kun tämän levyn allekirjoittaneelle antoi. Se voi olla vähän vaikeaa, koska Torture Killer on parasta uutta suomalaista metallia pitkään aikaan. Unohda väsyneet Children of Bodom/Cradle of Filth -kloonit, Torture Killer soittaa death metallia niin kuin sitä pitää soittaa, eli alavireisesti, keskitemmolla sekä miehekkäällä murinalla maustettuna. Soitossa on myös uskomaton groove ja tarttuvuus, jota yleensä saa hakea mikroskoopilla tämän tyyppisestä mätöstä.

Vaikutteina kuullostaisi olevan ainakin Obitury, Massacre ja Six Feet Under, jotka promoläpyskän mukaan bändi myöntää itsekin. Onhan myös pumpun nimi napattu SFU:n biisistä. Biisimateriaali on tasaisen hyvää, ainostaan Sadistic Violationin numetal-henkinen riffitely vähän laskee fiilistä. Levyn parhaimmistoa taas edustavat Motivated to Kill ja Gore Terror -rallit, jotka keikalla tulevat aiheuttamaan lähinnä mellakan.

Jos jotain huonoa pitää hakea, niin vokalisti Liuke voisi yrittää saada lisää raivoa ja vihaa sinänsä toimivaan ulosantiinsa. Mutta kyllä se kelpaa näinkin. 30 tunnissa nauhoitetun lätyn sounditkin ovat kohdallaan, eikä niissä ole mitään häpeämistä esikuviin nähden. Summa summarum: ”For Maggots to Devour” on oiva joululahja mummolle, äitille, siskolle, tyttärelle ja kaikille muillekin.