Avainsana-arkisto: Töminä

Töminä 2011

Töminä! Itselläni oli henkilökohtainen Ilosaarikokemus alkanut jo tätäkin aiemmin, edellisenä iltana kun tuli piipahdettua Kerubissa, alkuperäisessä Ilosaaressa sekä Wanhassa Jokelassa kuuntelemassa The B and the Bandin yllärikeikkaa (Jaakko & Jayn kaltainen akustista ja räyhäävää, punk-henkistä musiikkia soittava trio, mutta parempi) sekä virvokkeita nauttimassa. Tokihan Tuusniemen Petonipunkkikin olisi kiinnostanut, mutta enpä itse voi noille päällekkäisyyksille mitään. Koska viikonloppu tulisi kulumaan Joensuussa, oli omalla kohdallani itsestään selvää että Töminästä alettaisiin nyt rakentamaan perinnettä. Kovaakin kovempi esiintyjäkaarti varmisti sen, ettei Sulo-klubille ollut minulla mitään jakoa.

Toisin kuin viime vuonna (jolloin VR:n mokailujen takia missasin Civil Abusen kokonaan ja näin Death With a Daggerilta jopa yhden biisin) olin saapunut Joensuuhun jo edellisenä iltana, joten ei tarvinnut enää sen enempää kikkailla käytännön muodollisuuksien kanssa. Ensimmäisenä soitti orkesteri nimeltään Mastodontti. Jotenkin olin elänyt siinä käsityksessä, että bändi olisi soittanut enemmänkin 77-henkistä punk rockia, mutta aika helposti olen sitten näköjään harhaan johdatettavissa. Sitten muistin olevani yksi niistä harvoista onnekkaista, jotka saivat Street Rovers’ Union -splitin sijasta levyllisen SA-INTia, joten yhteinen taipaleeni Mastodonin kanssa on lähtenyt liikkeelle väärällä jalalla. Pitäisi varmaan tehdä jotain sen splitin suhteen.

Ills on sellainen bändi, josta hardcoren ystävät tuntuvat olleen tohkeissaan mutta joka itseltäni on mennyt kokonaan ohi. Ei tänä päivänä ihan kaikkea kiinnostavaa voi mitenkään saada heti käsiinsä. No, tutun näköisiä naamoja siellä lavalla oli ja bändin musiikki nyt ei kauheasti eronnut ukkojen muiden bändien (Lighthouse Project, Cold Inside) vastaavasta. En sano muuta kuin että Ills oli nyt ihan jees, mutta muodostan varsinaisen mielipiteeni bändistä vasta lisäkuuntelujen jälkeen. Yleislakko puolestaan soitti ihan perusvarman keikan, joka ei tarjonnut suuremmin yllätyksiä muttei kyllä pettymyksiäkään. Tämä oli kolmas kerta, kun ylipäätään näin bändin lauteilla mutta ensimmäinen uuden levyn julkaisemisen jälkeen. Ihan yhtä kova Yleislakko ei kyllä ollut kuin odotin sen olevan, mutta ehkäpä odotukset olivat taas korkealla? Hyvähän tämäkin keikka oli, mutta kiire tuntui hieman vaivaavan.

Ydinperhe nyt oli Ydinperhe. Bändi soittaa erityisen vihaisia keikkoja, ja arvaan myös laulajaa ärsyttäneen Sue-lavan ylimitoitettu koko ja etäisyys yleisöstä. Ydinperhe sopii paremmin pienien kusiluolien nurkkiin kuin festivaalilavoille, se nyt on selvä. Hemmo lähti siis lavalta lätkimään ja tekemään parempaa tuttavuutta joensuulaisyleisön kanssa, mutta järjestyksenvalvojat eivät taas olleet siitä erityisen mielissään. Sanoisin, että siinä oli aitoa kaaosta ja täydellistä järjestyssäännöistä piittaamattomuutta. Koko keikkaa en valitettavasti pystynyt nyt tällä kertaa katsomaan muun säätämisen (eli Yleislakon haastattelemisen) takia. Saavuin kuitenkin parahiksi näkemään Cigarette Crossfiren, joka taas oli niitä bändejä, joiden näkemistä olen odottanut hetken aikaa. Bändi on soittanut enimmäkseen pääkaupunkiseudulla ja ne loput mahdolliset keikat olen sitten sivuuttanut milloin ties mistäkin syystä. Se vuodenvaihteessa ilmaantunut seiskatuumainenkin on parantunut ajan saatossa. Olihan se nyt hyvä, vaikka tuttuja biisejä olivat vain ne kolme jo julkaistua kappaletta.

En nyt suoranaisesti sano että Käpykaarti oli omalla kohdallani illan odotetuin nimi, mutta se kuulosti jälleen hyvältä. En sano että punkin pitäisi olla poliittisia palopuheita pursuavaa paatosta, mutta kyllä jotain olennaista menetetään jos minkäänlaista kantaa ei uskalleta ottaa. Käpykaarti uskaltaa ja se onkin erittäin punk. Pisteet Käpykaartin jermuille, varsinkin Satrulle. Mies sai välispiikeillään varmasti monen sunnuntaipunkkarin höristelemään korviaan. Ehkä jopa koki jonkinlaisen valaistumisenkin tuona iltana, mutta tiedä häntä. Mutta yhtyeen LP on kova, joten käykääpä ostamassa. Tosin saksofonia toivoisin kuulevani vaan enemmän, oli kyseessä sitten keikat tai levytykset.

End Begins sai kunnian olla illan ainoa ns. hupparicorebändi ja illan ensimmäinen lahtelaisbändi, vaikkei yhdelläkään bändin jäsenellä hupparia ollut (ainakaan lavalla) eikä se nyt muutenkaan niin kauheasti Illsistä eronnut. Bändin soitto sujui ihan mukavasti, mutta ehkäpä se Metalliauringon veto oli kovempi välittömämmän vuorovaikutuksen vuoksi. Yksi biisihän oli kaiketi Celtic Frost -cover, mutta en itse ainakaan tunnistanut sitä. Joko bändi sai biisistään omannäköisensä tai sitten soitti sen niin huonosti, en tiedä. Sen toisen lahtelaisbändin Part Time Killerin olen puolestaan nähnyt ilmeisesti liiankin monta kertaa lyhyen ajan sisällä, kun keikan täydellinen missaaminen ei tuntunut missään. Olisin sen silti ehkä voinut katsoa, ellen olisi ollut kiireinen End Begins -nimisen veljessarjan kanssa puutaheinää höpöttäessä. Frankie the Damagen sentään pääsin katsomaan, ja pitää kyllä sanoa että bändi toimi paremmin kuin levyllä. ”Payback Time” on muuten ihan mainio levy, se mainittakoon. Typön perseestä en ehtinyt saada kunnollista kuvaa, kun mies kankkujaan esitteli haltioituneelle yleisölle.

Kieltolain piti esiintyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä se keikka jäi soittamatta ja korvaajaksi taidettiin saada Selfish. Missään muuallakaan en ollut bändiä nähnyt, joten tätä vetoa oli odotettu. Hyvä ja intensiivinenhän se olikin, mutta myös tolkuttoman lyhyt. Kestikö se nyt sitten vartin? Väkevä päätös Töminälle siitä huolimatta, tai siitä johtuen. En kovin montaa kertaa poistunut tapahtuma-alueelta, joten siinä illan aikana kadulle oli syntynyt helvetin esikartano festarihassuttelijoineen ja satunnaisine teinijuoppoineen. Kunhan siitä esteradasta selvisi, oli hyvä päästä juomaan viiniä mukavan illan päätteeksi ja valmistautumaan varsinaiseen Ilosaareen. Tosin itseäni kiinnosti Töminä pääfestaria enemmän  jo lähtökohtaisesti, ja niinhän siinä kävi että Töminä asetti sellaiset puitteet että siitä olisi hyvänkin rokkifestarin pistää paremmaksi.

[flickrfeed photoset=72157627154420153]

Ilosaarirock 2010, Töminä

Tästä lähtee liikkeelle melko pitkä raportti ensimmäisestä reissustani Ilosaarirockiin. Ilosaarirock alkoi tänäkin vuonna kahdella tavalla: joko Sulo- tai Töminä-klubilla, ja Lammaksen edustajana minua tietenkin kiinnosti näistä kahdesta Töminä enemmän, joka oli viime vuodesta poiketen muuttanut jäähallista Sue-lavalle. Tarinamme saa jännitysnäytelmän piirteitä jo heti Hämeenlinnan rautatieasemalla, kun lippuautomaatti tarjoaa Lahti-Joensuu –yhteydelle eioota. Saankin selville, että kyseinen yhteys olisi täyteen varattu, sattuneesta syystä. Saan kuitenkin lipun, vaikka varaudun jo henkisesti siihen että saan vaihtaa istuinpaikkaa muutamaan otteeseen. Loppujen lopuksi minun ei tarvinnut vaihtaa paikkaa kertaakaan, mutta huono onni sen kuin jatkui. Olin jo täysin varma siitä, että Civil Abuse jäisi väliin, mutta jalona aatteenani oli ehtiä paikalle katsomaan Death With a Daggeria. VR kuitenkin mokaili sen verran lahjakkaasti, että sain heittää hyvästit DWADin koko keikan katselemiselle.  Juna lipui Joensuun rautatieasemalle peräti 45 minuuttia myöhässä, jonka takia näinkin sitten viimeiset kaksi biisiä. Voi p*rkeleen p*rkele!

Death With a Daggerin anti jäi luonnollisesti laihaksi, mutta Aortaortan ehdin sentään tsekata kokonaan, vaikka bändi teki melko erikoisen vedon ja aloitti omasta toivomuksestaan etuajassa. Muita illan bändejä huomattavasti oudompi Aortaorta keskittyi  uusimman ”Chaos Rhymes” -albuminsa materiaaliin. Sinällään ihan perusteltu ratkaisu, mutta itse olisin kaivannut enemmän ”Movement Is All” –kymppituumaisen biisejä mukaan, vaikka missään nimessä huonosta setistä ei ollut kysymys. Bändi todisti, että uuden albumin biisit toimivat myös livenä erinomaisesti, mutta Kyren & Duunareiden railakas ja viinankatkuinen räkäpunk tuli tässä vaiheessa tarpeeseen. Tässä vaiheessa iltaa yleisöön se ainakin upposi paremmin kuin Aortaortan outoilut, tosin itselleni Kyre & Duunareiden setti ei uponnut ihan odotetulla tavalla. Mutta setin päättäminen Kossuu ja sveppesiin -hittiin teki ainakin minut janoiseksi, mutta kummalla sammuttaa jano; kossulla vai Russchian Schweppesillä?

Kuten ennakkoon jo tiedettiinkin, oli Kieltolaki joutunut perumaan keikkansa. Bändin nimi oli silti screenillä, vaikka lavalle marssi Selfish. Itse olisin mieluusti katsonut Kieltolain, mutta olin kyllä mielissäni myös Selfishin näkemisestä. Bändi oli skarpannut sitten viime kerran kun näin Selfishin Porissa kuluvan vuoden helmikuussa. Soitanta oli jokaisen musikantin kohdalla tiukkaa ja näytti bändillä olevan lavalla ihan hauskaakin. Mutta ylläni taitaa olla kirous, kun tämä oli jo toinen kerta kun Kieltolaki peruuttaa silloin kun minun pitäisi bändin meno tsekata? Turkulainen, ”The Heartburns ilman Teemua” –pohjalta liikkeelle lähtenyt The Dwyers ei kyllä lainkaan jäänyt jälkeen. Itse asiassa jos minulta kysytään, niin The Dwyers soitti koko Töminän parhaimman keikan. The Dwyersia soittaa mielellään kotioloissakin, mutta tämä on niitä bändejä, jotka näyttävät nimenomaan livenä todelliset kykynsä. Lievässä (turkulaisuuden aiheuttamassa) melankolisuudessa keitetty poppoo on hyvää vauhtia kehittymässä loistavaksi, tarkaksi ja viihdyttäväksi kokoonpanoksi. Vaikka The Dwyersilta ei olekaan pihalla kuin vasta yksi albumi ja seiskatuumainen, on sillä jo settilista täynnä Betty Suen, Until the Endin ja About to Crackin kaltaisia hittejä. Suosittelen jokaista perinteisen punkin ystävää tutustumaan!

Lighthouse Project oli sitten raastavampaa niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin. ”Melkein heviä”, kuulin yleisöstä kommentoitavan ja olihan näiden majakanvartijoiden rytke päivän raskainta antia. Tämä siitä huolimatta, että toinen kitaristeista oli estynyt tulemasta paikalle systeemin hampaisiin – eli töihin – jouduttuaan. Raskasta tunnelmaa korostivat vielä kelmeät valot, joita eivät muut bändit juuri tätä bändiä ennen osanneet hyödyntää yhtä hyvin. Bändin jätkien sisuskaluja taisi kalvaa jokin asia aika pahasti, kun esiintymisen raivokkuudesta päätellen yksi jos toinenkin sisäinen mörkö olisi päässyt kaikki patoumansa ulos. Ruotsinvieras Kvoteringen ei kovin kevyempää ollut, vaikka bändien välillä fokus oli siirtynyt modernista murhaamisesta 80-luvun alun roiskimiseen. Nämä herrasmiehet ovat räiskineet hardcorea jo vuosikausia, ja sitä kautta saadun soittovarmuuden pystyi selkeästi aistimaan. Kvoteringen oli minulle lähes tuntematon yhtye, mutta silti bändi kuulostaa tutulta ja ei-ihan-niin-turvalliselta, tosin kyllähän sieltä tuli pari kovin tutunkuuluista esitystäkin… Olin tunnistavinani G.B.H:n Generalsin, mutta ilmeisesti biisin sanat oli rustattu uuteen uskoon kun ei sitä enää alkuperäiseksi tunnistanut. Bändin käyttämät kikat on nähty jo moneen kertaan, mutta kyllähän tämä toimii pieninä annoksina aina silloin tällöin nautittuna.

Tämän vuoden Töminän päätti Wasted, täysin oikeutetusti. Töminä on aina ollut Joensuun punk-ylpeydelle hedelmällistä maaperää, josta kasvavia juuria sen on hyvä aina välillä vaalia. Nykyään kun I Walk the Line on ollut jo vuosia nousukiidossa, on Wastedin keikkatahti luonnollisesti laantunut. Siksipä jokainen Wasted-keikka on tätä nykyä The Tapaus, jota ei ole syytä missata. Tästä alkoi Rönkön veljesten rupeama Ilosaaressa, seuraavana päivänä kun olisi I Walk the Linen vuoro, mutta nyt oli aika soittaa rehellistä punk rockia. Tuoreimmat biisit olivat vuoden 2004 paikkeilta, mutta mitäs biisejä sieltä sitten tulikaan? No hittejä tietysti!

Kun Wastedin hittiputki oli ohitse, niin oli hyvä suunnistaa kohti festareille epätyypillistä luksusta ja armotonta kermaperseilyä: vain reilun kilometrin päässä asuvan kaverin kämpille, jossa minua odotti ihka oikea PATJA. Sen päällä oli hyvä kerätä voimia varsinaista Ilosaarirockia varten. Annetaan erityismaininta vielä seksikkäälle (!) ja sympaattiselle juontajalle, jonka lempeässä spiikkailussa ei ollut lainkaan noloa kukkoilua. Ja kun tämä vartaloa myötäilevään, vaaleanpunaiseen kankaaseen itsensä verhonnut karvainen mies muistuttaa nestetasapainon tärkeydestä, niin mitäs sitä vastaan pokkuroimaan?

Ilosaarirock 2009, Töminä

Saavun Joensuun jäähalliin Kylmän sodan juuri lopetettua settinsä. Ainakin Tampereella Marko Brownin ja muiden pitkän linjan hardcore- ja punkmiesten ja -naisen kombo veti taannoin tolkuttoman hienon keikan, eikä liene syytä epäillä tämänkertaisen vedon olleen sen heikompi esitys. Myös ensimmäinen esiintyjä, Joensuun uusi ”britti”punktulokas White Tears, jäi valitettavasti todistamatta. Tyylitajuinen ja mielenkiinnon herättänyt eka demo lupaa paljon myös orkesterin live-toimivuudesta.

19.25 Deathbed kävelee lavalle huvittavan esittelyn saattelemana. Bändin kokeneen jäsenistön työmoraali ei anna anteeksi puolivillaisia esiintymisiä, mutta kieltämättä runsaat miehistönvaihdokset ja kahden kitaristin tuottaman metelivallin typistyminen yhden kitaransoittajan tehtäväksi on syönyt hieman keikkatehokkuutta. Uusi rumpali täyttää parin edeltäjänsä tyhjäksi jättämät kengät melko mallikkaasti siihen nähden, että edeltäneet ovat Suomen kovimpia rummuttajia. Tosin ennen Deathbedin rumpukioskista selkeästi kuulunut kimeä ridekomppi loistaa poissaolollaan. Setin loppuosio on hieman tylsä bändin keikkoja useammin nähneen mielestä, mutta kova veto silti.

Presley Bastards on yksi niistä suomalaisista bändeistä, jotka soittavat säälimättömän tiukasti ja antavat livenä kaikkensa, eikä tämä ilta ole poikkeus. Musiikillinen anti taas on valitettavan uusioitumiskyvytöntä ja vaikka punkbändin keskimääräiseen elinkaareen nähden orkesteri on julkaissut paljon materiaalia, biisien raaka-aineet ovat veistetty puusta, josta alkaa olla jäljellä pelkkiä risuja. Onko tämä synti punkbändille? Mielestäni on, jos liki jokainen biisi toistaa kertaalleen syödyltä purkalta maistuvan standardi-hittikaavan, vaikka punk-viitekehyksessä pysyttäisiinkin. Tässähän ei ole mitään uutta punkin historiassa, mutta monipuolisemmat, toisistaan myös laulumelodioiltaan erottuvammat biisit auttaisivat paljon. Tämä on sääli, koska näitä bändejä, joihin sopii rockmedian lempitermi ”tinkimättömyys”, ei ole ikinä liikaa.

Tamperelainen pidemmän historian jopa ajoin thrash-väritteistä hc-punkia tarjoava Riistetyt kuulostaa livenä aikaisempia muistijälkiä läpi kelatessa yllättävän hyvältä. Ehkä se johtuu jäähallin saundeista, jotka saavat kaiken kuulostamaan puuroiselta heviltä. Jukkelin rummutus on helvetin hienoa katsottavaa ja kuunneltavaa, mutta viiden biisin jälkeen homma on nähty. Laulajan habitus tuo mieleen Rokkarille morsian- sarjan has been -stara Brett Michaelsin. Ei välttämättä huono asia?

Sitä oikeaa Metallista Hardcorea soittavan Cutdownin livekunto ei ole bändin ennenkin nähneelle mikään yllätys. Perinteisemmän hardcoren nopeita punkkikomppikohtia, keskitempoisia demppikitarariffejä ja hidasta beatdown-niittiä toisen perään sellaisella groovella, johon, tiedotus kaikille ”hardcore on paskaa heviä” -mielipiteitä vailla parempaa tietoa huuteleville, ei mikään hevibändi ole pystynyt. Olen pitkään kaivannut jonkinlaista sielukkuutta Cutdownin muuten standardinomaisen toimivalle musiikille ja olen sitä viimeisten nähtyjen keikkojen perusteella alkanut myös löytää. Mainio keikka ja tehokas kulttuurikylpy Töminän katsojille suomalaisen hardcoren pariin. St. Hoodin Samin vierailu piristi keikkaa entisestään.

Jaakko & Jay oli kuulemma pirteä, mukaansatempaava ja hauska ja spiikit keskittyivät maailman parantamiseen ja pilveen.

En tiedä onko mahdollista kuvailla sanoin sortumatta kamalaan korniuteen, kuinka uskomaton orkesteri Hero Dishonest on. Yritän. Hero Dishonest ei ole huumoribändi. Se on silti äärettömän humoristinen. Se on myös kaikkea muuta kuin perinteinen bändi. Silti se ei ole itsetarkoituksellisen ”omaperäinen” ärsyttävällä tavalla, vaan valtaosan aikaa biiseistä puskee läpi tietynlainen perinnetietoisuus ja etenkin kitaristin syvä Dischord-punkin, Black Flagin Greg Ginnin soiton ja monen muun 80-luvun radikaalimman hardcoren ja sen johdannaisten syvä tuntemus ja kunnioitus, kaikki tämä puristettuna muutamiin salamannopeisiin riffinpätkiin, temponvaihdoksiin sekä melua ja tyylitajua yhteensotkeviin sooloihin. Keikka on yhtä tajuton kuin Herojen keikat yleensä, välispiikkejä myöten. Luciferusin palvonta ja kuolleiden pappien oksennus mainittu.

Ruotsalainen Diskonto soittaa mielenkiintoisempaa kamaa kuin valtaosa crustipumpuista. Rumpali on raivokas ja tempo ja komppi vaihtelee. Bändi on kuulemma levyltä parempi. Ei pahaa sanottavaa, mutta ei mitään erityisen muistettavaakaan.

Kakka-hätä 77:n aikana söin Dollyn kasvisburgerin. Keikka oli varmasti aivan hyvä. Kuulemma laulaja Bergman unohteli sanoja, vaikka muuten orkesteri oli ”yllättävän skarppina”. Soittivat Vuosisadan rakkaustarinan Matti Inkisen muistolle.

Ilosaarirock 2008

Joensuu 11.-13.7.2008

Ties monetta kertaa loppuunyyty Ilosaarirock helli jälleen festarikävijöitä pohjoiskarjalaisella vieraanvaraisuudella; auringossa eikä hyvässä tunnelmassa säästelty. Kahteen festaripäivään oli taas saatu ujutettua sen verran mukavasti mielenkiintoisia indie-nimiä, ettei suurempien tähtiesiintyjien (Nightwishia EN lue tällaiseksi) puute sen kummemmin haitannut, Ilosaaressa nyt harvemmin tulee muutenkaan päälavan bändejä katsottua.

Töminän perjantaiset punk-klubit ovat muutamassa vuodessa vakiintuneet mukaviksi hardcore/punk-väen vuotuisiksi kokoontumisajoiksi, joissa omia suosikkejaan pääsee ihastelemaan perinteisiä Torven ja Semin pikkulavoja hulppeammissa puitteissa. Kattaus oli tälläkin kertaa hyvä leikkaus uudempia ja vanhempia punk/hc-kokoonpanoja. Nuoruuden intoa tasoittivat vanhojen jäärien jäykistely, ei niinkään musiikillisessa vaan likkunnallisessa mielessä. Mieleenpainuvimmat esitykset kuultiin Kohu-63:lta, St.Hoodilta ja Anal Thunderilta, joka tapansa mukaan pisti kunnon show’n pystyyn.

Itse festivaaleilla oli luvassa muutama pakollinen tärppi. Lauantaina näihin nimiin kuului Converge ja Mad Caddies, sekä ensimmäisten joukossa esiintynyt Heaven Shall Burn. Sakemannit toimivatkin hyvänä herättelijänä edellisillan riennoista, ja onnistuivat pitämään mielenkiinnon yllä melkein koko setin ajan. Samaa ei voi sanoa Convergesta, joka taidokkaasta soitannastaan huolimatta on turhan venkoilevaa kärsimättömään festarihenkeen. Eikä tilannetta auttanut kakkoslavana toimineen jättiteltan järkyttävän paskat soundit. Tälle ei sitten vain pysty ilmeisesti mitään tekemään, vaikka nurina yleisön keskuudessa yltyy vuodesta toiseen. Vuosi sitten NoFX:n lämppärinä vakuuttaneen Mad Caddiesin leppoisa skapunk toimi mukavana lähtömusana Joensuun yöhön, muodostuen festarin parhaimmaksi keikaksi.

Sunnuntain ehdottomiin tähtihetkiin lukeutui Mike Pattonin esintyminen Mondo Cane – ja Ilosaarirock Sinfonietta -orkesterien kanssa. Mielenkiinnon vei kuitenkin täyteen ahdettu tupa, joten Miken näkeminen vilauksena elävänä sai tällä kertaa riittää Patton-nälkään. Varsin kummallinen ratkaisu laittaa varmasti festareiden odotetuin esiintyjä telttaan musisoimaan, kun hetkeä aiemmin Common heitti mainion leppoisan settinsä varsin harvalukuiselle yleisölle päälavalla. No, positiivisesti yllättäneen Comeback Kidin jälkeen jouduin vielä sen Nightwishinkin kuuntelemaan alusta loppuun, kun ei muutakaan tekemistä ollut…

Unohtumaton viikonloppu siis taas kerran Joensuussa. Kiitos bändien lisäksi myös öisistä shakki-matseista ja campingistä torilla, zorbaksesta ja vanhoista lätkäkavereista…

Ilosaarirock 2007

Ilosaarirock alkoi perinteiseen tapaan punk-kerman kokoontumisajoilla jäähallin Töminä-klubilla. Tapahtuma ei isoilla nimillä pröystäile, mutta veti silti tänäkin vuonna 1500 katsojan yleisön. Ei paha. Maire kurvasi jäähallin pihalle illan toisen bändin Relentlessin vedellessä viimeisiä. Haluaisin kuitenkin painottaa, ettei viivästykset matkalla olleet missään nimessä meikäläisen aiheuttamia! Kuulumiset piti toki pukukopissa hoitaa, joten myös Unkind meni ohi korvien. Flippin’ Beans pistikin sitten läskit tirisemään oikein huolella uuden ”Everything’s Fine… Act Brave And Die” -levyn ollessa hyvin edustettuna setissä. Ikäväksemme esiintyminen oli yksi viimeisimmistä tällä vanhalla nimellä ja vanhoilla biiseillä. Lisää hauskuutta oli kuitenkin luvassa heti perään Ratfacen muodossa. Vaikkei setti juuri pariakymmentä minuuttia enempää kestänyt, onnistui bändi vakuuttamaan yleisön, ainakin jos sitä voi myydyllä oheissälällä mitata (toimittajanne oli siis nakitettu juopottelun ja toimitustyön ohella pitämäät kiparia, seetana).
Armageddon Clock meni siis sivusilmällä seuratessa ja paitoja myydessä, samoin kuin mainion ”Älä katso ihmistä” -levyn aiemmin kesällä julkaisseen Aivolävistyksen esitys suurimmalta osalta. No Shame ja DMT:tä lyhyellä varoitusajalla paikkaamaan saapunut Worth The Pain jäivät väliin puolestaan istuttuamme Ratfacen kanssa kylmässä saunassa tuntitolkulla, jona aikana ei kaiken lisäksi nauhuriin tarttunuti varmast yhtäkään kelvollista kommenttia…
Illan kääntyessä jo aamuhämäräksi, todettiin parhaaksi skipata Wasted, jotta vielä ennättäisi tarkistamaan paikallisen yökerho-scenen. Tarkemmin ajateltuna n. puolet bändeistä tuli missattua, mutta näin suurena scene-hahmona olen huomannut että keikkojen katsomista tärkeämpää onkin tulla nähdyksi.

Lauantai alkoi mielenkiintoisella kiinnityksellä, kun norjalainen Stonegard otti kolmoslavan haltuunsa. Ahkera keikkailu Suomessa on kantanut selvästi hedelmää, sillä aikaisesta soittoajasta huolimatta bändiä oli tullut katsomaan ihan mukavasti ihmisiä.
Kakka-hätä 77:n kanssa sai olla tarkkana, jos setin alusta myöhäistyi vähääkään, saattoi koko komeuden missata. 15 minuutissa tuupattiin tuotanto läpi, ja ei muuta kuin kaljaa naamariin.
Ilosaaressa ei tule paljon päälavalla törötettyä, sillä pikkulavat tarjoavat usein niin paljon mielenkiintoisempia nimiä, että apulannat ja ceeämäksät jättää mielellään muiden festarivieraiden päänvaivaksi. Ikävä kyllä pikkulavojen esiintyjät ovat aina päällekäin, joten n. 5-6 mielenkiintoista bändiä tulee per festari missattua pelkästään tämän takia. Näin kävi myös CunninLynguistsin kanssa, sillä Terror oli päivänselvä valinta tästä kaksikosta. Bändi soitti yllättävän hyvin ja porukkakin oli olosuhteet huomioonottaen mukavasti mukana. ”Lowest of the Low” -hittien lisäksi myös uuden ”Always the Hard Way” -lätyn biisit saivat uudenlaista nostetta keikasta. Tosin risuja pitää jälleen kerran antaa amatöörimäisille järkkäreille, joiden kanssa sentään tällä kertaa päästiin puhekontaktiin. En silti ymmärrä, miksi vitussa teltassa pitää käyttää vesiruiskua aivan holtittomasti, kun ulkona on 10 astetta lämmintä?

Loppuilta kuluikin sitten kuivatellessa märkiä vaatteita ja odotellessa Terrorin haastattelua, joka jatkoi edellisiltana Ratfacen kanssa aloitettua selkeää linjaa…
Tällä kertaa jaksoin tapahtuman päätähdeksi hankittu HIM kiinnostaa muutaman hetken verran, Abduktiota piti kuitenkin käydä myös Rekkalavalla väijymässä, ja tästähän se matka jatkuikin luontevasti kohti keskustan valoja.

Soilwork oli sunnuntaiaamupäivän ensimmäinen tavoite, ja kuinka ollakaan näitä ruotsalaisia ennätettiin YleX-telttaan ihmettelemään. Kehutusta live-showsta ei tutun kehnon soundipolitiikan ansiosta saanut oikein mitään, joten mielenkiinto suuntautui melko pian loiventeluun ja Sick Of It Allin venailuun. Soijaa ja SOIAa venaillessa Tundramatiks tarjosi viihdykettä rekkalavalla. Ikinä en ollut bändistä kuulut, mutta mielenkiinnon onnistuivat herättämään.
Ei tullut soijaa vaikka SOIA tulikin. Vettä saatiin niskaan oikein huolella, mutta edellispäivän (ja -vuosien) naurettavan järjestysmieskäyttäymisen ”pelossa” keikka tuli diggailtua turvallisesti kalia-alueelta, turva-aidan takaa, ennemmin että kohmeita jäseniään olisi lähtenyt pittiin veryttelemään. Setti oli mainio siinä missä mikä tahansa Sick Of It Allin keikka, jos sitä nyt pitää esim. parin vuoden takaiseen Agnostic Frontiin verrata, oli äijien soitossa huomattavasti enemmän munaa.
Sick Of It Allin hittien jälkeen The Business tuntui vähän pakkopullalta, vaikka kyllähän ”Southgate 96” lämmittää aina mieltä.
Festarin päätökseksi tuskin olisi voinut parempaa bändiä keksiä kuin The Slackers, joka pienestä tihkusateesta huolimatta saa takuulla hyvälle mielelle. Rentolavalla oli nimensä mukaisesti hyvä meininki, ja vaikka sinne tuli tänä vuonna eksyttyä vain kerran, on se ollut oiva lisäys Ilosaaren musiikkitarjontaan, vaikka houkutteleekin turhan paljon hippejä paikalle.

Festari loppui mukavasti Tiktakin sävelten saatellessa matkantekoa vielä rautatieaseman sillalla, useita kilometrejä festarialueelta. Mitenköhän tällainen festari toimisi Lahdessa, jossa keksitään valittaa pienimmästäkin pihauksesta kello 21 jälkeen. Ellei sitten kyseessä ole humppa.