Avainsana-arkisto: Throwdown

Our Hate Will Destroy You -tour 2009

Kun neljä amerikkalaista mökäbändiä tuppautuu tiistai-iltanan Nosturiin, alkaa heikompaa metallipäätä hirvittämään. Illan line-up koostui omalla tavallaan kuitenkin melko erilaisista bändeistä, joten odottavan varovaisin mielin Nosturiin suuntasin.

Illan avasi atlantalainen Dååth, joka illan kokoonpanoista edusti ehkä sitä tyypillisintä(/tylsintä) (death)metallia. Thrashia, progea ja industriaalia oli sen verran nimeksi, että kai tätä jossain määrin mielenkiintoisena aktina voi pitää, itse en kyllä kylmiltään saanut bändistä mitään irti.

Throwdownista hardcore-scene on saanut oman Napalm Deathinsa (jos Napalm Deathia ei lasketa hardcoreksi…), sillä viimeinen alkuperäisjäsen Dom Macaluso jäi pois bassosta vuonna 2005. Pitäisikö tällaisten bändien sallia toimia vanhalla nimellään? Toki nykyinen laulaja Dave Peters liittyi bändiin kitaristiksi vielä alkuperäisen nelikon ollessa bändissä, mutta pieni kusetuksen maku touhusta silti jää. No eipä ole bändin alkuajoista musiikillisestikaan paljoa jäljellä. ”You Don’t Have to Be Blood to Be Familyn” ja ”Haymakerin” corevääntö on saanut väistyä tylsän Pantera-apinoinnin tieltä, lähinnä Petersin vokaaleiden ja Alice In Chainsista karanneen Mark Choinieren riffien tasoittaessa jyrkimpiä kurveja. Eipä tarjonnut keikkakaan ihmeempiä elämyksiä, vikana kuullun Foreverin sentään tunnistin entuudestaan. Vaan enpä tullut kuunnelleeksi, vedettiinkö loppuhuudossa vielä ”straight fucking edge forever”. Epäilen!

Unearth palkitsikin sitten pienimuotoisen kärvistelyn, jota pari aiempaa keskinkertaisuutta aiheutti. Alusta asti oli melko selvää, ettei ihan minkään perustylsän pönötyshevibändin keikalla oltu. Meno oli lavalla kuin Dutkiewiczin poppoolla ikään, mutta ilman hassuja viittoja ja lällyjä kertsejä. Rässiä riffiä ja tiukkaa tulitusta, kitarat heittivät riffejään ilmaan sellaista tahtia, ettei meinannut perässä pysyä. Ainoa negatiivinen asia keikassa oli Endlessin puuttuminen setistä, salaa kun sen toivoin olevan senkaltainen kulttiklassikko, että se päätösbiisinä oltaisiin kuultu. Black Hearts Now Reign kyllä hoiti kyseisen tehtävän myös ihan mallikkaasti. Yksi vuoden kovimmista… ei, vaan VUODEN KOVIN keikka, jonka missanneet saavat hävetä himoissansa.

Chimairasta ei enää jaksanut moisen show’n jälkeen kovasti innostua. Ihan mielenkiintoista matskua, josta kyllä himaoloissa saisi varmasti enemmän irti. Synajutut toivat omaa väriään musiikkiin, mutta synkeämpää maalailua olisi voinut viedä pidemmällekin. Kyllä bändi onnistui jopa parissa kohtaa tempaamaan mukaansa, ja yleisö näytti riemuitsevan täysin rinnoin.

Mielestäni kovin suuri vääryys ei olisi ollut, jos Unearth olisi illan saanut päättää. Toki suurin osa yleisöstä oli nimenomaan Chimairaa tullut katsomaan, mutta Unearthin kaltaista livebändiä ja talenttia en muista kyllä vähään aikaan kuulleeni tai nähneeni. Tuhdista lineupista huolimatta onnistunut ja viihdyttävä ilta, varsinkin kun tuli opittua tärkeä seikka emopojista, jotka kuulemma keikoilla ”ei olenkaan riehu, potkii ja huitoo vain ilmaa.”

Throwdown – Haymaker

Roadrunner jatkaa Trustkill-kaman tuuppaamista Euroopan markkinoille. Ja hyvä niin, sillä tähän asti kyseisen lafkan julkaisut ovat olleet täällä päin vähintäänkin vaikeasti saatavilla. Tällä kertaa vuorossa on kalifornialaisen Throwdownin kolmas täyspitkä Haymaker, joka Indecisionille julkaistujen parin täyspitkän jälkeen tuo tätä Orange Countyn straight edge -runttausta vähän suuremman yleisön tietoisuuteen.
Luvassa on siis brutaalia ja suoraviivaista metalcorea, joka hieman yllättäen kuulostaa lähinnä Hatebreedilta, mutta sisältää myös ilmeikkäämpää riffittelyä Panteran tyyliin. Vaikka bändin jätkät ovatkin kuuleman mukaan aikamoisia rääpäleitä, breakdownit jyrähtävät useamman tonnin voimalla. Eihän niihin breakdowneihin lihaksia tarvita!
Vetoapua bändi saa Terrorin Scott Vogelilta, joka vierailee Nothing Leftissa, myös Chad Gilbert (New Found Glory, ex-Shai Hulud) visiteeraa levyllä, kappaleessa The Only Thing. Nämä ovatkin ainoat poikkeamat vokaaliosastolla, edellisen täyspitkän yhteydessä puhutuista kliineistä lauluista tässä ei ole tietoakaan. Muutokset lauluosastolla johtuvat varmasti suureksi osaksi miehistön pestien vaihtumisesta, kun entinen laulaja Keith Barney vaihtoin ääniongelmien johdosta paikkaa kitaristi Dave Petersin kanssa. Totta puhuakseni pienet vivahteet eivät olisi kaikesta muodikkuudestaan huolimatta kuitenkaan pahitteeksi, nyt yksitoikkoinen laulu jättää suhteellisen monipuoliset biisit vähän taka-alalle. Hyvinpä tuo tuntuu homma silti luistavan, tulevaisuudessta on varmasti lupa odottaa parannusta jämäkkyyden suhteen täysin uuteen pestiin joutuneelta Davelta.
Kiinnostuneiden kannattanee tarkistaa myös vastikään ilmestynyt DVD bändiltä, tällainen musiikki kun tuppaa pääsevän toden teolla oikeuksiinsa vasta livenä.

Throwdown – You Don’t Have to Be Blood to Be Family

Tämä levy oli sika säkissä -ostos (olin siis säkissä kun ostin levyn). Bändistä en ollut kuullutkaan pisahdustakaan ennen kuin Rebel Soundin setä suositteli meikäläiselle kyseistä CD:tä. Levyn pitkänkalskeasta nimestä voidaan jo vedellä johtopäätöksiä positiivisen hardcoren suuntaan. Ilmeisesti alunperin huumoriorkesteriksi suunniteltu Throwdown ponnistaa Kalifornian lämmöstä, Orange Countrystä.

Levyltä löytyy moshcoren ystäville todellisia mosh-helmiä metallisemman paukutuksen lomasta. Laulu on sopivan epäselvä, mutta puhdas laulu ei minun korviini kuulosta kovin nautittavalta. Tämän kaltaisessa musiikissa puhtaat lauluosuudet käyvät hyvin usein ärsyttämään, uskonkin että moni voi hieman karsastaa bändiä juuri tämän takia.

Biiseistä hieman korkeamman kaiun saa erityisesti Trust sekä avausraita/intro Unity, josta itsekin osaisin sanat mahdollisessa singalongissa: ”Unite, go, rock, unite, unite the masses”. Sanoituksissa kallistutaan välillä aikamoiseen romantisointiin, vaikkakin tietyn asteinen unity-asenne on aika paikallaan.

Kansitaide on kuiva, mutta sisältö tarjoaa sanojen lisäksi kaikenlaista avautumista ja muunlaista häsmäkkää. Ei mikään huippu, mutta ihan kohtalainen setti.